Friday, February 29, 2008

Rönsyt

Polkiessa Kumpulasta Terkkoon huomaan oloni käyvän helpommaksi, kun ajattelen, että perille päästyäni voin tehdä scrabblesiirtoja todennäköisesti useissa peleissä. Oli siis ilostuttavaa tietää jotain kivaa olevan tulossa. Oloni oli aika nuhruinen luentojen jälkeen, jokseenkin läpikuultava, mutta alavireinen. Ei olisi ehkä kannattanut kysellä laskuharjoitusassistentilta, voinko joillain lisätehtävillä korvata puuttuvia laskuharjoituspisteitä. Hän vaikutti vain varsin hämmentyneeltä, kun huomasi, ettei minulla tosiaankaan pisteet riitä. Hämmennys tuntui jatkuvan, kun kyselin laitostenttijärjestelyistä. Hän kun itse ei ole koskaan sellaisissa ollut. Voi olla, että koko tunnelma oli vain minun itseni luomaa, mutta tunsin itseni varsin pieneksi ja kummajaiseksi. Tämä on itselleni varsin uusi tilanne. Lukiossa ei lisäjärjestelyjä tarvittu, Jyväskylässä kurssit menivät hiuksenhienosti läpi, tai sitten jäivät kauaksi horisonttiin. Uutuus tässä tilanteessa tuntuisi olevan se, että olen tosissani yrittänyt päästä kurssia läpi, mutta se ei tunnu riittävän. Jyväskylässä monissa kursseissa en yrittänyt juuri lainkaan ja saatoin mennä tentteihin opiskelemaan ilman mitään toivoa läpipääsystä. Tämä oli suojani, saatoin perustella itselleni, että pääsisin kyllä läpi, jos viitsisin. Noh, tämäkin tilanne on erityinen, sillä tulin kursseihin keskeltä ja elämääni kuuluu paljon muutakin kuin opiskelu.

On outoa, kuinka paljon helpompi on asennoitua tentteihin niin, ettei tule pääsemään niistä läpi. Jos elättelee toiveita, niistä alkaa stressaamaan. Aion kuitenkin ensi viikon ottaa rennosti. Kyseessä on lomaviikko, jolla ei ole sallittua pitää luentoja. Kokeita kuitenkin on kaksi, mutta ne ovat minulle vain opiskelutilanteita. Ensi viikolla aion rentoutua tämän kuukauden mittaisen rutistuksen jäljiltä. Oravallakin loppunee työrupeama, joten voimme tehdä yhdessä taas vaikka mitä.

On omituista, miten tämä opiskeluhurina on vaikea rauhoittaa päästä. Se ei tunnu edes muuttuvan mihinkään suuntaan, rönsyilevän vain vallaten uusia piirteitä. Vaikka kuinka olen löytänyt viisastenkiviä rauhallisuuden saavuttamiseen, huomaan olevani monasti solmussa asian kanssa. Mielenkiintoista! Olen varsin iloissani tästä havainnosta, sillä olen löytänyt haasteen, itselleni aran paikan. Kasvun paikan.

Thursday, February 28, 2008

Kotonaan kussakin tilanteessa

Jo kolmatta päivää putkeen jatkuva uninen tila saa suhtautumaan elämään rennosti. Huomasin luennolla ajattelevani päivää kokonaisuutena, vielä on jaksettava niin ja niin monta tuntia ensin luentoja, sitten kirjastotyötä. Ei siis kannata heti alkajaisiksi rasittaa itseään liiaksi, en jaksa kirjoittaa tarkkaavaisuuteni äärirajoilla kaikkea mahdollista kuulemaani, vaan keskityn kuuntelemaan ja istumaan selkä suorassa. Kyseessä on elektrodynamiikan kertausluento, jossa käydään kurssin keskeisiä sisältöjä läpi, ja kirjoitetaan taululle kaavat, jotka tulisi muistaa ulkoa. Tunnelmani oli lähinnä rauhoittunut, sillä tunsin sisäisesti hyväksyvän tämän kurssin asioiden oppimisen tapahtuvan pitkällä aikavälillä. En tule oppimaan näitä ensi viikkoiseen kokeeseen mennessä, enkä todennäköisesti kevään lopussa olevaan toiseen välikokeeseen mennessäkään. Opin ne ehkä seuraavien vuosien aikana, hahmottamiseni kehittyy ja ymmärrän kerta kerralta enemmän. Oivaltaminen ja osaamisensa huomaaminen tuo iloa. Olen onnellinen siitä, että näitä iloja tulee tämän asian tiimoilta vielä paljon.

Luennon jälkeen yllätyn jälleen iloisesti unicafen tarjoamisista: kevätkääryleitä. Niitä kaikessa rauhassa syödessäni tulen ajatelleeksi jälleen ajatusten kehittämistä. Eikö kehittämiseen liity kilpailua: kehityn paremmaksi kuin muut tai kehityn paremmaksi kuin mitä itse olin vuosi sitten? Nimenomaan kilpailua haluaisin välttää, vertaamista. Seuraavanlainen formulaatio tuli ratkaisemaan konfliktia: Ajattelun kehittäminen kannattanee tähdätä siihen, että kussakin tilanteessa ja kussakin mielentilassa voisi olla mahdollisimman kotonaan. Ilostuin tästä ideasta niin, että halusin kirjoittaa sen mahdollisimman pian ylös. Ajatus tarkoittaa siis valmiuksien kehittämistä vastaamaan erilaisia eteentulevia tilanteita. Jos johonkin tilanteeseen on valmius, voi olla aivan rauhallinen, ei panikoi, ei stressaa, voi tarttua hetken tunnelmiin ja ajatuksiin, ja voi ajatella tämän hetken olevan hieno ja merkityksellinen ja tämän hetken jälkeen voisi kuolla onnellisena. Haastehan tämä on, haaste kehittää valmiuksiaan. Tästä voisin johtaa myös elämälleni tarkoituksen, mielekkyyden ja suunnan. Luulen, että tätä tavoitetta silmälläpitäen voin suunnitella elämääni.

Jatkuvasti tulee eteen tilanteita, joissa hermostuu, eikä ole tunnelmassa kotonaan. Tämänpäiväisissä laskuharjoituksissa mieleni kohtasi jälleen konfliktin lukioaikaisten fysiikan tuntien ja tämänhetkisten laskuharjoitusten välillä. Samoja asioita ja ilmiöitä käsitellään varsin samalla tavalla (tilanne on siis jokseenkin sama), statukseni on vain aivan erilainen. Lukiossa osasin käsiteltävät asiat hyvin ja pysyin kärryillä. Nyt ajatukseni liikkuvat lähinnä alemmuudentunteen kestämisessä. Paradoksaalisesti luulen stressanneeni silloin kokeista enemmän kuin nyt. Nyt koitan lähinnä sulkea ne asiat mielestä, ja keskittyä elämänmittaiseen oppimiseen. Aionkin kehittää ajatteluani muullakin kuin fysiikan saralla. Luen mielenkiinnoilla eri valtioiden lipuista ja katson elokuvia ja olen scrabbleyhteydessä ystäviin. Kitarankin voisi kaivaa naftaliinista, voisin ottaa haasteeksi soitantakäytännön kehittämistä. Soittaminen kuitenkin tuntuu mukavalta.

Wednesday, February 27, 2008

Pakenemisesta rauhoittunut

Pakenen luennon tauolla tietokonehuoneeseen. Luento on nyt kirjoitushetkellä alkanut jo uudestaan, mutta pidän tärkeämpänä näiden ajatusten kirjaamista kuin luentosalissa istumista. Siis ainakin tällä hetkellä. Olen ollut niin nuutunut ja unelias tänään. Eilinen ystävän keikka Club Libertessä painaa silmissä, toinen päivä jo putkeen toimintakykyä oleellisesti häiritsevää uupumusta. Toivottavasti voin tänään ottaa päiväunet. Onneksi tulin joka tapauksessa koululle, opin paljon laskuharjoituksissa. Ne ovat hedelmällisiä tilaisuuksia, niissä saa valaistuksia aiheisiin, joiden kanssa on toivottamana raapinut päätään tuntikausia. Luennot eivät ole niin innostavia. Luulen, että ne ovat luonteeltaan aivan toisenlaisia kuin humanistiset luennot, joita voi vaikka vain mennä kuuntelemaan ja voi napata sieltä tuntemattomastakin asiasta mielenkiintoisia pointteja. Minä en ainakaan saa fysiikan luennoilta mitään pointteja poimittua, ellen ole ahkerasti tutustunut aiheeseen etukäteen. Meinasinkin tänään lähteä kotiin jo heti harjoitusten jälkeen, mutta ajattelin mennä kokeilemaan luennolle. Istuin takariviin ja laitoin silmät kiinni, keskityin pilateshengittämään ja annoin luennoitsijan sanojen soljua. Efekti oli lähinnä rauhoittava, tunsin jopa jonkinlaista nautintoa olostani. En kyllä päässyt kärryille asiasta. Kokonaisuuksien hahmottaminen keskenkaiken mukaan tulleena on haastavaa. Tuolla se ukko nyt selittää tuosta ristitulosta, mutta mihin ihmeeseen se liittyy?

Luentotauko teki surulliseksi. Ulkopuolisuuden olo vahvistuu, kun katselen salin takaa iloisia bondaavia ihmisiä, jotka rentoutuvat ystäviensä kanssa ja jotkut kokoavat ryhmää esitelmä-istuntoon, jonka olen jo oikeastaan päättänyt tehdä yksin. En jaksa lähteä enää ruinaamaan johonkin ryhmään, kirjoitan jotain itsekseni.

Tuntui joka tapauksessa hyvältä istua luennolla ergonomisesti. Yleensä könötän jotenkin jännittyneenä, kun yritän niin pirusti ymmärtää käsiteltäviä asioita. Kun ei yritä, voi olla rennosti. Nautin ajatuksesta, että kun ei tunnu siltä, ei tarvitse pakottautua yrittämään. Istun sentään luennolla, en lähtenyt heti pois niin kuin ajattelin. Kaikki on tästä eteenpäin bonusta.

Kun tulin luennolta, takkini oli tippunut naulakossa lattialle. Se makasi keskellä käytävää, ja terapianalleni kurkisteli povarista kuin muistutuksena kaiken järjestymisestä. Onneksi on nalle, onneksi on rohkaiseva objekti.

Elämä on pitkä, opin kyllä nämä luennon asiat, anomaaliset Zeeman-ilmiöt ja spin-efektit vuosien kuluessa. Miksi vaatisin itseäni osaamaan kaiken heti. Tärkeimpänä pidän hyvien käytäntöjen opettelua. Käytäntöjen, joiden avulla ajatteluni ja ruumiinkuntoni ovat kehittyvässä trendissä. Huomaan luennolla ajattelevani, että ehkä ensi vuonna jos tulen samalle kurssille ja samalle luennolle, tajuan tämän asian. Voi kyllä olla, ettemme asu silloin enää helsingissä tai en ehdi luennoille jonkin asian takia tai ehkä pääsenkin kurssit ekalla yrittämällä läpi tai sitten jään norsun alle ennen joulua. Pyristelen joka tapauksessa irti alemmuudentunteesta, riittämättömyydestä, osaamattomuudesta. Olen hyvä monissa asioissa, ei ole oleellista olenko parempi kuin joku toinen, voin silti olla hyvä. Olen varsin hyvä kävelemään, kuuntelemaan, kirjoittamaan, laulamaan, luistelemaan, derivoinkin mielestäni varsin hyvin. Tämä ajatus rauhoittaa, antaa itsevarmuutta, helpottaa. Se mitä muut tekevät, ja mihin he pystyvät, ei liity minuun.

Tuesday, February 26, 2008

Tietokoneluokassa

Terapia tuotti taas hyvän olon, kontemplaatio on kuin fyysinen harjoite, se tuottaa adrenaliinia. Terapia puolustaa paikkaansa kontemplaation jaksottajana. Siellä ajatuksia tulee kehitettyä, oikein ajattelemalla ajateltua. Näin se saavat tilansa, eivätkä ole jatkuvasti mielessä. Mieleni oli tänään kuitenkin varsin virkeä ja syventyvä terapiasta poistuttuanikin. Mietin koululaitosta, asioita, joita opetetaan ja miten. Tuntui, että kannattaisi keskittyä opettamaan ajattelua ja kehonhuoltoa. Antaa täten valmiuksia kohdata haasteita elämässä. Toisaalta lienee hyvä antaa alkeita eri tieteen ja taiteen osa-aluilta, tavallaan esitellä erilaisia maailmoja, joista voi sitten valita harrastuksikseen joitakin.

Harmillista, niin virkeät ajatukset silloin terapiasta poistuessa ovat hautautuneet nuutuneisuuteen, joka johtunee kehon verensokeri- ja kofeiinitason heilahteluista. Söin juuri ja join kahvia, kuulostelen oloani, mihin se kehittyy.

Pidän tauon kirjoittamisesta, selailen wikipedian esittelyn atomaaristen hiukkasten spinistä. Lukeminen katkeaa muistoon, että huuto.netiin voisi laittaa taas myyntiin asioita, jotka eivät siellä viimeksi mennyt kaupaksi. Ahh, sivuraide opiskelusta, kuinka nautinnollista. Sivuraide päättyy umpikujaan, vanhat listaukseni ovat häipyneet huuto.netin muistista, ja juuri ehdin samat poistaa facebookista. Lisää haasteita. Opiskelu jatkuu magneettisella dipolimomentilla.

Hämmentävää, kuinka erilaisilta tuntuvat eksaktit tieteet, lähinnä matematiikka, ja jossain mielessä fysiikka, humanistisiin aineisiin verrattuna. Olen tottunut ajattelemaan, että asioilla on monta puolta, ei ole lopullisia vastauksia, toinen asia ei välttämättä ole oikeampi kuin toinen, ei ole olemassa parasta mahdollista. No matematiikassa kuitenkin on yksiselitteisiä ratkaisua, formalismin sisällä oikeita ja vääriä vastauksia. Toisaalta asiat voi esittää monella tavalla, vaikkapa erilaisissa koordinaatistoissa. Luonto on kuitenkin täynnä esimerkkejä, joissa matematiikka on optimoinut tiettyyn tilanteeseen sopivimman ratkaisun. Mehiläiskennot ovat kuusikulmioita ja monessa rakenteessa on kultainen leikkaus, noin esimerkiksi.

Eilen kävimme kevään ensimmäisellä Nia-tunnilla. Huomasin nauttivani tästä liikuntamuodosta enemmän kuin pilateksesta tai joogasta tai venyttelystä. Analysoimme tämän johtuvan suureksi osaksi Nian improvisoidusta luonteesta, sekä sen musiikista.

Huomaan hihitteleväni Wikipedian esittelylle aaltofunktiosta. Ei siis sillä, että tekstissä olisi vikaa, se vain kuulostaa niin hauskalta: "Aaltofunktiolla voimme myös selittää havainnon, että yksittäiset fotonit noudattavat tuttua diffraktiokuviota Youngin kaksoisrakokokeessa. Klassisesti tämä on mahdotonta, koska fotonihiukkasen on mentävä jommastakummasta raosta, eikä se voi diffraktoida toisen fotonin kanssa. Kuitenkin fotonit ovat "tietoisia" toisestakin raosta ja luovat diffraktiokuvion. Kvanttimekaniikassa ongelmaa ei ole, sillä fotonille voidaan löytää aaltofunktioratkaisuja, joiden mukaan se "kulkee" molempien rakojen läpi samanaikaisesti diffraktoiden itsensä kanssa." Kuulostaa ihan pähkähullulta, mutta näin se koe vain osoittaa. On hurja ajatella, kuinka paljon arkijärjelle käsittämätöntä liittyy fysiikan ilmiöihin, varsinkin kvanttimekaniikkaan ja suhteellisuusteoriaan. Tämä hämmensi myös kvanttimekaniikan kehittäjiä 1900-luvun alussa. Aikansa suurimpia fyysikoita ollut Bohr oli valmis jossain vaiheessa heittämään jopa klassisessa fysiikassa erittäin keskeisen liikemäärän säilymislain romukoppaan tähtien säteilyä selittäessään, koska fysiikan lakeja tuntui muutenkin kaatuvan sitä tahtia, ettei mistään oikein voinut olla enää varma.

Havainto arkijärjen riittämättömyydestä panee miettimään, että kuinka voidaan tuomita taikausko ja yliluonnolliset ilmiöt, joissa "ei ole mitään järkeä". No tästä olen kyllä fyysikkoystäväni kanssa jutellut, ja hän taitavasti huomauttaa, että tiede on valmis muuttamaan käsityksiään asioista, jos todistus on kiistämätön. Todistamisen taakka on siis poltergeistien puolustajilla yms. Mutta entä jos kaikkea ei voi tieteellisesti todistaa. Heisenbergin epätarkkuusperiaatekin sanoo, että jossain tulee raja vastaan, millä tarkkuudella voimme tietää hiukkasen tilan. Jos haluamme määrittää tarkasti hiukkasen paikan, liikemäärästä ei sitten voikaan sanoa mitään. Eikä ole kyse siitä, ettei osattaisi. Kyse on siitä, ettei se vaan ole mahdollista.

Saapa nähdä mikä on seuraava fysiikan mullistus. Venäläinen fyysikko George Gamow valitteli jo 1960-luvulla, kuinka teoreettinen fysiikka on 1930-luvun jälkeen ollut stagnaatiossa, ja toivoi, että lähivuosikymmeninä saataisiin uusia merkittäviä läpimurtoja. Noh, näitä ei ole käsittääkseni tullut óikein vieläkään. Kenties se tulee säieteoriasta. Kenties meille sadan vuoden päästä naureskellaan, kuinka olemme tuominneet kummitukset ja ektoplasmat hölynpölynä. Tai sitten öljytalouden mukana romahtaa koko länsimainen sivistys ja Higgsin hiukkasen olemassaolon todistaminen ei ole enää huolista päällimmäisenä.

Tietokoneluokassa on helppo opiskella vektorikenttiä katselemalla edessäistujan hiuksia. Jokaisen hiuksen voi ajatella vektoriksi, jolla on pituus ja suunta. Jos laskisi tuon jepen takaraivon yläosalle roottorin, saisi tuloksen, että hiuskenttä on hiukan pyörteinen. Kentän lähteisyyttä kuvaava divergenssi on hiukan haasteellisempi. Sanoisin, että divergenssi on koko hiuskentän alueella vakio, sillä hiukset kasvavat yhtä nopeasti. (suunnasta ei tarvitse välittää, sillä divergenssi on skalaari eli suuntariippumaton)

Nyt taitaa olla korkea aika mennä luennolle.

Monday, February 25, 2008

Luennoilla ajatus saattaa harhailla

Jatkoin tänään ajatteluani fysiikan kursseistani. Asia selvästi ahdistaa minua, niin kuin velvollisuudet ovat minua monesti ahdistaneet. Olen tänään suhtautunut opiskeluasiaan rennosti, ajatellut, että olen iloinen siitä, että koko ajan opin lisää. Tänään oivalsin jotain impulssimomentista, eilen divergenssistä ja roottorista. Se, pääsenkö läpi kokeita kahden viikon päästä, on epäolennaista. Aina tulee uusia kokeita, uusia mahdollisuuksia. Koen joka tapauksessa opiskeluni mielenkiintoiseksi, mikä on tärkeintä, eikä todellakaan itsestäänselvyys. Olen onnistunut motivoitumaan elektrodynamiikkaan ja kvanttimekaniikkaan yhdistämällä ne mielenkiintooni maailmaa, sen ilmiöitä, osatekijöitä ja kokonaisuuksia kohtaan. Formalismi on haastavin osa fysiikkaa, mutta varsin välttämätön keino syvälliseen ymmärtämiseen.

Tänään yllätin itseni nauttimasta fysiikan opiskelusta. Tämä oli varsin riemastuttava kokemus, lauantaina kun olin ollut varsin penseämmässä mielenmaisemassa asian suhteen. Tästä päättelin, että opiskeluun ei kannata pakottautua silloin kun ei siltä tunnu. Kyllä se innostumisen hetki vielä tulee. En tosin ole varma, kuinka vapaasti tähän turvaverkkoon voi heittäytyä. Joskus nimittäin tuntuu siltä, että on hyvä pakottautua joskus alkuun, sillä sitten vauhtiin päästyä voi alkaa tuntua jo mukavalta. Mutta olen joka tapauksessa tehnyt sen päätöksen, että kurssit eivät saa häiritä muuta elämääni liiaksi. Käyn luennoilla ja teen ahkerasti laskuja, mutta sitten kun ei kertakaikkisesti tunnu siltä, niin sitten jotain muuta. Eilen sunnuntaina tein vaikka mitä: luin, käsittelin kuvia, venyttelin, jumppasin, luin vähän vektoreistakin. Filosofiani on muotoutunut asentoon: vähän kaikkea. Suklaansyönnissäkin olen ottanut itselleni säännön, että saan syödä vain yhden palan puolessa tunnissa. Tapanani on nimittäin ollut syödä koko levy kerralla, jotenkin vain ollut vaikea lopettaa.

Tänään join aamulla pitkästä aikaa kahvia. Yhden kupin vain, arastelen kofeiinin vaikutuksia, sillä lauantaina se lienee ollut osatekijä terkkopäivän aikana nuutumiseen. Tänään vaikutukset tuntuivat varsin positiivisilta. Olin energinen jo pyöräillessä, ja poljinkin itseni jopa ensimmäistä kertaa Kumpulan laelle taluttamatta. Aamuluennolle saavuin vartin myöhässä, en stressannut siitä, aamuhetki oli mukava, jutustelua, hieman lehdenlukua, kissan silittelyä. Luennon ajan olin ennenkokemattoman vireä, tauon koittaessa marssin tietokoneluokkaan ja luin siellä vielä lisää luentomonistetta netistä. Haittapuolena kahvista mainittakoon kesken luennon iskenyt kauhea vessahätä.

Luentojen aikana ajatukset tuppaavat harhailemaan. Yleinen ajatus on, että kuinka tämä opiskelu kannattaisi järjestää. Jos koitan liian monia kursseja kerralla, opinko oikein mistään mitään jne. No tästä mieleeni pälkähti viime aikoina pinnalla ollut ajatus vaikeuksista haasteina. Haluan ajatella, että se mikä on vaikeaa, on haaste. Miksi yrittää tehdä vain helppoja asioita, mennä siitä mistä aita on matalin. Haasteista oppii ja niiden kautta kehittyy. Haluankin ajatella itseäni kehittyvänä ihmisenä, siksi muutan blogini nimenkin. Olen ajatellut, että tärkeintä on pitää kaksi asiaa kehitystrendissä: ruumiinkunto ja ajattelu. Opiskelut, kokeet, valmistumiset eivät ole niin tärkeitä. Tärkeää on hankkia ja ylläpitää valmiuksia kohdata ja käsitellä haasteita, ruumiillisia ja henkisiä. Ruumiillisia haasteita minulla on nytkin, olkapään ja selkärangan kanssa. Henkisiä haasteita on myös ja tulevaisuus tuo lisää tullessaan. Niiden kohtaamisessa on hyvä olla ajatustapojen ja katsomusten tuomia valmiuksia, joita voi hankkia mm. lukemalla, keskustelemalla, katselemalla, kuuntelemalla, kirjoittamalla ja ajatuksiaan kehittämällä.

Kehittymisen huomaaminen tuntuu hienolta. Olen jo joitakin kertoja uskaltautunut avaamaan kirjan, jonka olen taannoin useaan kertaan jättänyt kesken, sillä se on tuntunut liian vaikealta. Nyt sen lukeminen oli helppoa, välillä tuntui jopa triviaalilta. Ajattelen lähinnä Kari Enqvistin Olemisen porteilla -kirjaa, joka on kummitellut mielessäni jo sen kohta kymmenen vuotta. Tämä on ollut huojentava tieto, sillä ajattelen tuon tuosta joitakin fysiikan ja matematiikan asioita kauhulla, sillä ne ovat tuntuneet niin vaikeilta silloin joitain vuosia sitten, kun niitä on kursseilla käynyt. Niille voi kuitenkin käydä samoin kuin Karin kirjalle, ne voivatkin tuntua yllättävän helpoilta ja selkeiltä. Ei tietenkään välttämättä, mutta tämä mahdollisuus rauhoittaa. Esimerkkinä tulee mieleen pallo-, sylinteri-, kulma-, jne koordinaatit, jotka tuntuivat joskus vaikeilta, mutta toivon, että päästessäni niitä kertaamaan ne paljastuisivatkin yllättävän selkeiksi.

Olen varsin vakuuttunut siitä, että olen ainakin tässä elämäntilanteessa onnellisempi köyhänä kuin rikkaana. Minulla on tarpeeksi varoja tehdä mitä haluan, mutta ei sen enempää. Rahan mukana tulisi valtaa ja vallan mukana vastuuta. Tulisi paineita, mitä rahalla tekisi. Miten se parhaiten hyödyttäisi eliökehäämme. Kun rahaa ei ole, ei tarvitse ajatella koko asiaa. Löysin tänään luennolla analogian älykkyyteen. Opiskeluhaasteissani on helppo uskoa, etten ole nero. Näin joskus luulin, yläasteella ja lukiossa olin huippuoppilas ja hain elämäni tarkoitusta, mielekkyyttä ja minän sisältöä huippusuorituksista opiskeluissa. Tai no, mitä se nerous nyt sitten ylipäätään on, varsin epäselvä käsite, joka riippuu määrittelyistä. Älykkyyttä on niin montaa lajia. Voi ehkä puhua matemaattisesta neroudesta, jonka ulkopuolelle voin itseni kyllä laskea. Noniin, näin nerous määriteltynä minulla ei ole nerouden tuomaa valtaa, eikä vastuuta.

Aah, vastuu. Miksi sen pakoilu tuntuukin niin luonteenomaiselta. Ilmeisesti männävuosien pakko-oireideni vuoksi. Neuroottinen vastuu muista ihmisistä ja ympäristöstä. Asiaan myöskin vaikuttanee järjestöharrastuksen mukanaan tuoma vastenmielisyys velvollisuuksia kohtaan.

Fysiikan laitoksen käytävillä kävellessäni olen jo monesti tuntenut outoa tarvetta löytää keino, jolla voin tuntea ylemmyyttä muita kohtaan. Luulen tämän liittyvän siihen alemmuudentunteeseen, jota tunnen kävellessäni ohi pöytien, joissa ahkerasti lasketaan ja opitaan. Ruokalassa mietitään sähkökentän vuon muuttumista hämärissä olosuhteissa. Tulee tunne, että on aivan toivottomasti tippunut tästä kelkasta, jossa toiset tuntuvat porskuttavan kaulaliina lepattaen. No toisaalta olen välillä tehnyt kollegoille kysymyksiä ja havainnut, että samassa kelkassa monesti ollaan tietojen kanssa. Usein tulee kuitenkin tunne, jossa ajattelen, että nämä ihmiset täällä saattavat suoriutua kursseistaan paremmin kuin minä, mutta minä olen tehnyt muita asioita, yhtä arvokkaita, järjestöpuuhia, maailman näkemistä eri kolkissa. Aivan kuin elämä olisi kilpailu, aivan kuin olisi tarkoitus päästä parhaaksi kaikessa. Kilpailu nimenomaan on muodostunut itselleni vieraaksi ilmiöksi. Vastakkainasettelu, vertailu. Muistan tässä elävästi Sinuhen keskustelun satamatyöläisten kanssa. Sinuhe esittää ajatuksiaan yhdenvertaisuudesta, mihin satamatyöläiset naureskelevat ja kertovat, kuinka kaikki haluavat verrata itseään toisiin, ja tuntea jossain asiassa ylemmyyttä. Satamatyöläiset sanoivat olevansa iloisia siitä, että olivatkin Sinuhea viisaampia ainakin tässä asiassa, vaikka muutoin olivatkin alempia. Lienee tarkoituksenmukaista hyväksyä haastavuus toisiinsuhtautumisessa, kuinka on haaste hyväksyä, että toinen on parmpi kuin toinen, varsinkin jossain itselle läheisessä asiassa. Näkökulma tähän haasteeseen voisi olla, että tältä ihmiseltä voi asiasta oppia. Ei sen sijaan liene kehittävää koittaa ajatella, missä asiassa onkin parempi kuin toinen. Tämä on moneen otteeseen ollut lähestymistapani, ja se on johtanut ahdistukseen ja virittyneisiin ihmissuhteisiin.

Saturday, February 23, 2008

Kädet ristiin

Suomesta on tulossa ydinsähkön nettoviejämaa Tekniikka & Talouden mukaan. No, eihän tuo tainnut tulla yllätyksenä. Vaikea tuota on myös arvottaa, kaikellahan on puolensa. En jaksa lähteä listaamaan perinpohjaisesti kaikkia puolia, vain ne, jotka nyt mieleen juolahtavat. Suomessa kenties ydinvoimalla helpoiten vähennetään päästöjä, se homma kun osataan ja prosessi on tuttu. Toisaalta Suomi ei näin myöskään ole kehittämässä tulevaisuuden energianlähteitä. En tosin tiedä tarkkaan laskelmista, jotka kertoisivat, kuinka pitkään uraani riittää uusilla uraania säästävillä reaktoreilla. Ydinjätekin todennäköisesti säilyy kiltisti Suomen maaperässä. Kaikkea voi tietysti tapahtua. Suomalaisilla turvastandardeilla todennäköisesti myöskin voimalat ovat turvallisia.

Lähinnä minua mietityttää, miten matalampien turvastandardien maissa ydinvoimaa käytetään. Kiinassa ja Intiassa ei välttämättä ole kaikkea tarvittavaa tietoutta, eikä sitä kansallisen ylpeyden nimissä edes välttämättä suostuta ottamaan vastaan. Onko järkevää vaarantaa tällä tavoin laajojen maa-alueiden elinkelpoisuus? Jos Suomi osallistuisi kunnolla sellaisen teknologian kehittämiseen, johon liittyy pienempiä riskejä, kuten tuulivoiman kehittämiseen, Suomi voisi mielestäni kunnioittaa itseään enemmän globaalin vastuun kantajana.

Oleellista lienee kysymys siitä, mihin suuntaan Suomi haluaa maailmaa viedä. Ydinvoima saattaa olla helpoin tapa vähentää päästöjä, mutta miksi tulisi tehdä helpoimman kautta? Miksi edistää maailmassa sellaista käytäntöä, johon liittyy suuria riskejä ja avoimia kysymyksiä. Miksei kannattaisi ottaa asiaa haasteena ja lähteä kehittämään vähemmän riskaabeleja vaihtoehtoja ja sellaisia energiantuotantomuotoja, joista ei ainakaan lopu polttoaine. Tässä mainittakoon eräs toteamus siitä, kuinka aina silloin tällöin maapallolla tapahtuu suuri tulivuorenpurkaus, joka pimentää auringon vuosiksi. Tällöin ei aurinko- ja tuulienergialla pitkälle pötkitä, vaan on oltava varavoimaa. Noh, tämä lienee ainoa tapaus, jossa aurinko- ja tuulienergian polttoaine voi loppua.

Friday, February 22, 2008

Kesäkuu

Kumpulan Kampuksen Physicumin aulassa oli tänään pöytä, jonka ääressä palautettiin rahoja peruuntuneiden laskiaisbileiden lippujen ostajille. Konkreettinen esimerkki tästä talvesta.

Kampukselta Terkkoon polkeminen oli harvinaisen antoisaa. Ihanan kesäinen keli, aurinko paistaa, on lämmin varsinkin pomppatakki päällä. Tarkastelin maiseman osaa, jossa näkyy vain vihertävää nurmikkoa ja havupuita, joista varsinkin ruohoa löytyy Kumpulan kentiltä. Näkymä oli erehdyttävän kesäkuinen, tai mistä tahansa kesän kuusta, jos ruohonkasvu on sattunut olemaan vähän kitunaisempaa vaikkapa kuivuudesta johtuen. Tästä ihanuudesta nauttiminen herätti kysymyksen. Hetkinen, nythän on helmikuu, onkos tämä nyt sopivaa. Jaa-a, oli tai ei, se sai minut todella hyvälle mielelle, nautiskelin auringosta ja lämpimästä tunteesta.

Muotoilin ajatuksia päässäni. Ilmastonmuutokseen yksilö voi reagoida kahdella tavalla: heikentämällä sitä ja sopeutumalla. Koska yksilön vaikutusmahdollisuudet globaaliin trendiin ovat rajalliset (vaikkakin tärkeät, aion jatkossakin kierrättää jne.), koen sopeutumisen tärkeimmäksi. Jossain vaiheessa todennäköisesti kuitenkin joutuu sopeutumaan asiaan, halusi tai ei. Siispä nauttiminen helmikuisesta kesäkuusta on mielestäni hienoa sopeutumista. Nautin asiasta, ja hyvä niin, parempi että nautin kuin olisin vihoissani. Kiitän leikilläni mielessäni ilmastonmuutosta, La Niña -ilmiötä ja kasvihuonekaasupäästöjä hienosta hetkestäni Itä-Pasilan aurinkoisilla kujilla.

La Niña onkin mielenkiintoinen ilmiö. Sain tästä tietoa Ilmatieteen laitoksen uutisista, joissa kerrottiin Kiinassa olleen kylmin talvi sataan vuoteen. Myös Kanadassa ja Alaskassa on ollut selvästi keskimääräistä kylmempää. Näiden ilmiöiden takana arvioidaan olevan La Niña -ilmiö, joka on päinvastainen kuin El Niño. La Niñassa meriveden lämpötila laskee Tyynenmeren keski- ja itäosassa globaalein seurauksin. Eurooppa on jäänyt Pohjois-Amerikan ja Aasian kylmien alueiden väliin, jolloin myös Suomeen on virrannut etelästä ja lounaasta lämmintä ilmaa, mikä on aiheuttanut leudon talvemme. Hurjaa. Helmikuinen kesäni johtuu hieman tavallista viileämmästä merivedestä toisella puolen maailmaa. Uutisen WMO-linkki selittää meriveden lämpötilan muutosten johtuvan globaalin ilmaston muutoksista. Mistäs muustakaan. Voimakkaan La Niñan odotetaan jatkuvan kevään loppuun asti tai jopa vuoden puoliväliin. Ei taida siis näillä näkymin meren jäällä kävely onnistua tänä vuonna. Tilastojen mukaan loppuvuonna kuitenkin vallitsee neutraalit olot ilman La Niñaa tai El Niñoa.

Thursday, February 21, 2008

Haasteet

Olen löytänyt uuden tavan ajatella vaikeita asioita. Ajattelen niitä haasteina. Ei tämä nyt sinällään mikään mullistava ajatus ole itseni saati ihmiskunnan historiassa, mutta itselleni sen sisäistäminen on tuottanut helpotusta. Kun luennolla tunnen olevani aivan pihalla, ajattelen mielihyvällä sitä suurta haastetta, mikä tämän asian ymmärtämisessä piilee. Kun huomaan selkärankani olevan jumissa taas, ja tunnen huonoa omatuntoa vähäisestä jumppaamisesta ja venyttelystä, ajattelen selän kuntouttamista haasteena, ja koko asia tuntuu mieluisalta. Tämä tuottaa myös sen lopputuloksen, että varsinkin aiemmassa elämässäni ihannoima täydellisen,kaikkivoipan robotin elämä olisi varsin tylsää. Robotin, joka osaisi kaiken ja tietäisi kaiken. Hänellä ei olisi haasteita, hän ei voisi kehittyä, hän voisi korkeintaan taantua. On suuri ilo kokeilla uudestaan lukea kirjaa, jota männävuosina piti aivan hepreana, ja todeta, että tämä kirjahan on ihan helppoa luettavaa. Silloin tietää, että on edennyt.

Olen rakastunut ajatukseen, että yöunet suorittavat tallennusajoja aivojen pitkäaikaismuistin kovalevylle. Koitan siis ennen nukkumaanmenoa edes vähän katsoa asioita, joita tarvitsen seuraavana aamuna. Nämä voivat näyttäytyä jo jonkin verran helpompina tallennusajon jälkeen. Myös alkoholinkäyttö on minulla määrittelemättömän mittaisessa pannassa, sillä se häiritsee näitä muistiajoja.

Minua rauhoittaa huomattavasti myös ajatus, että jos en pääse kurssejani nyt läpi, minun on palattava näihin asioihin uudestaan. Ehkä ensi kesänä, ehkä vuoden päästä. Ja silloin opin taas lisää! Oikeastaan olisi tavallaan harmillista, jos en joutuisi palaamaan näihin asioihin enää.

Wednesday, February 20, 2008

Kymmenen kohdan ohjelma

Minulle on tyypillistä, että yritän...

elää niin kuin itse näen parhaaksi

toimia eettisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla

elää jokaisen hetken

Ymmärtää muita ihmisiä. Kuunnella, mitä heillä on sanottavana.

ajatella positiivisesti ja pysyä hyvällä mielellä

parhaani siinä mihin ryhdyn

ottaa huomioon myös omat tarpeeni ja pitää puoleni

olla kokematta asioita velvollisuuksiksi

kehittää ajatteluani ja ottaa selvää asioista, jotka kiinnostavat minua.

ajatella asioita monelta kantilta, ja olla pitämättä toista vaihtoehtoa parempana kuin toista. Yritän täten olla tuomitsematta itseäni ja muita.

ajatella asioita isommassa mittakaavassa sekä ajan että paikan suhteen. Eli asia elämän mittakaavassa ja maailman mittakaavassa


Oravalle on mielestäni tyypillistä, että hän yrittää...


toimia niin kuin itse näkee parhaaksi

toimia eettisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla

toimia niin, että voi kunnioittaa itseään ja voi olla vihaamatta itseään

löytää oman paikkansa maailmassa ja elämän mielekkyyden

pysyä hyvällä mielellä

kirjata ajatuksiaan ylös ja kehittää ajatteluaan

pitää yllä sosiaalisia kontakteja

ymmärtää muiden näkökantoja ja ottaa toiset huomioon

Pitää huolta kunnostaan

Sunday, February 17, 2008

Mielen järjestämisestä

Joskus tuntuu, että opiskelu on vain keinotekoisen suunnan järjestäminen elämälle. Oikeasti haluaisi tehdä jotain muuta, ja tekeekin sitten kun saa suurta mielihyvää paetessaan opiskeluja. Opiskelut ovat siis antaneet tarkoituksen elämälle, joten siitä asiasta ei tarvitse murehtia samalla kun tekee jotain muuta. Ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun liian pitkä tauko laskujen parista kumuloi ahdistuksen kriittiseen pisteeseen. Tai kun alkaa tajuta, ettei tällä menolla kurssit mene läpi.

Loistava motivaattori opiskeluilleni tällä hetkellä on valmistuminen. Se on jo sen verran lähellä, että sitä uskaltaa jo toivoa ja tavoitella. Aiemmin koin suurta motivaatiokriisiä kvanttimekaniikassa, joka sinänsä on erittäin mielenkiintoista, mutta en ole varma haluanko laskea sitä niin tarkkaan. Mutta nyt kun tiedän, että se nyt on vain opittava tekemään, ja tällä energialla tunneloiduttava kokeista läpi. Muuten ei valmistuta. Kun näin pitkälle tätä omituista fysiikkataipaletta on tultu, loppuun on hyvä kulkea.

Se mitä niillä maisterinpapereilla sitten tehdään, on jäsentymätön ajatus päässä. Onpahan ainakin muodollisesti pätevä moneen toimeen, toinen juttu sitten on, haluaako niitä tehtäviä toimittaa. Mutta onpahan sekin vaihtoehto. Ei sitä tiedä, mihin vielä innostuu.

Korjausliike

Muistiipanoja stressinhallinnasta. Sunnuntai-illan ahdistus iski päälle. Alkava viikko näyttäytyi edessä lohduttomana työsarkana. Miten ehdin tehdä kaikki laskutehtävät? Ja vielä se toinenkin kurssi, mitenkähän sille käy.

Tilaan auttoi jumppaaminen. Tähän lienee monia syitä. Yksi on liikunnan adrenaliinia tuottava vaikutus ja elimistön toiminnan tehostuminen, jolloin luulen aivojen välittäjäaineidenkin toimivan paremmin. Toinen syy on välillinen. Olen varsin motivoitunut liikkumaan, en vain aina muista tai jaksa tehdä sitä. Kuntoillessa vasta muistaa, kuinka tärkeää se on. Silloin ajattelee, että kursseja tulee ja menee, kunnosta on pidettävä huolta. Silloin jaksaa mennä uusintatentteihin.

Koulustressissä auttaa siis tärkeämpien asioiden löytäminen. Kuntoilu, parisuhteen hoito, elämän tarkkaileminen kokonaisuutena, asioiden ja ilmiöiden tarkkailu - kaikki nämä auttavat laittamaan kurssit omaan lokeroonsa, pois mielen kaapin päältä.

Stressaaminen kai on lähinnä heijastelua toiveisiin ja suunnitelmiin. Olen suunnitellut tekeväni nämä kurssit tänä keväänä, ja tämän tavoitteen kyseenalaistaminen on vaikeaa, koska on myönnettävä toivoneensa liikaa ja suunnitelma ei toteudukaan. Elämä lienee kuitenkin suunnitelmien jatkumo. Suunnitelmien, jotka muuntuvat, kehittyvät, tarkentuvat.

Haluan säilyttää elämisen kurssien suorittamisen ohella. En halua takertua minulle useissa käänteissä tutuksi tulleeseen eksluusioperiaatteeseen, joka tuomitsee kaikki toimet, jotka eivät suoranaisesti tue senhetkistä tavoitetta. Lukiossa tämä oli opiskelu, Jyväskylässä Dodo. Haluan oppia elämään suorittamisen kanssa niin, ettei se estä muita elämän osa-alueita. Haluan myös oppia kestämään epävarmuuksia ja pelkoja toiveiden täyttymättömyydestä.

Friday, February 15, 2008

Ilon maksimointikaava

Löysin vihdoin ajattelutavan korvaamaan uhrautuminen. Olin pitkään ajatellut, että omilla tarpeilla ja haluilla ei ole niin merkitystä, ilo tulee muiden ilosta, joka on saavutettava vaikka uhrautumalla. Uusi ajatukseni tähtää kokonaisilon maksimointiin. Ei siis lähimmäisen ilon maksimointi vaan lähimmäisen ja itsen ilon maksimointi. Tämä periaate ohjaa toimintaa tavallaan itsen ulkopuolelta, tarkastellaan henkilöä A(minä) ja B(lähimmäinen), ja annetaan ohjeistusta A:lle, kuinka tilanteessa saadaan kokonaisilo maksimoitua. Voidaan ehkä ajatella, että kokonaisilo ei ole osatekijöiden summa vaan tulo, jolloin molempien osatekijöiden kohtuullinen arvo tuottaa suuremman tulon kuin toisen suuri ilo ja toisen olematon.

Kritiikkinä kaavalle todettakoon, etten pidä maksimoinnista, se kuulostaa liian robottimaiselta inhimilliseen ympäristöön. Mutta minua se on silti auttanut ajatuksen apuvälineenä.

Aurinko Helsingissä on kylmä koillistuuli

Kummallista, miten sama kaasupallo ilmenee eri leveyspiireillä erilaisena säänä. Aurinkoista on, mutta Kyproksella pilvien puuttuminen tuottaa lämpimän ilman, Helsingissä kylmän ja tuulisen. Työkaverit ihmettelevät pyöräilyäni, vähän niin kuin Kyproksellakin olisi tehty. Kummassakaan paikassa ei siis helmikuussa liene yleisesti hyväksytty pyöräilysää. (Kyproksella ei tosin ole koskaan, muutoin kuin maastopyöräilyurheiluun)

Kyproksella tajusin, kuinka maailma on pieni. Tämä ajatus on vaikeasti selitettävissä, se lienee lähinnä ajattelumallien kehittymistä. Ajatus kulkee kuitenkin lähinnä sitä rataa, että maailma koostuu äärellisestä määrästä paikkoja, äärellisestä määrästä asioita, tapahtumia, ihmisiä. On olemassa vain seitsemän mannerta, vain 194 itsenäistä valtiota. Tämä saa aikaan mm. sen, että globalisaatio voi pyyhkäistä maapallon ylitse varsin helposti. Tämä tuli Kyproksella mieleen, kun katselimme hyvilataloja, jotka näyttävät kai aivan samalta, kuin vaikkapa Floridassa tai Australiassa. Palmuja, uima-altaita, ruohomattoa.

Toisaalta myös aika on rajallinen. Ihmisen aika maapallolla on ollut varsin lyhyt. Eilen katsoessamme animaatioelokuvaa Maameren tarinoista mietin elämää eri aikakausina. Kirjojen kirjoittaja Ursula K. Le Guin on arvostellut fantasioiden keskiaikapainotteisuutta, ja halunnut sijoittaa kirjansa pronssi-ja rautakauden vaihdokseen eli noin aikaan 1200 eaa eli suunnilleen Sinuhe Egyptiläisen aikoihin. Yritin katsoa elokuvaa tästä näkökulmasta ja hakea eroja rautakauden ja keskiajan väliltä, mutta en juuri onnistunut. Talot, vaatteet, aseet, ihmiset ovat samannäköisiä. Voi tietysti olla, että elokuva fantasiana on vetänyt mutkia suoriksi, mutta ajatus silti hämmensi minua. Maailma on ollut oleellisesti samanlainen. Valtakunnat nousivat ja tuhoutuivat, mutta muuttuiko mikään? Nykyään elämme niin modernisoituneessa yhteiskunnassa, että se ulkoisilta puitteiltaan on ainakin länsimaissa kovasti toisennäköistä. Ihmiset ongelmineen ja arkisine asioineen ovat tietysti samoja.