Pakenemisesta rauhoittunut

Pakenen luennon tauolla tietokonehuoneeseen. Luento on nyt kirjoitushetkellä alkanut jo uudestaan, mutta pidän tärkeämpänä näiden ajatusten kirjaamista kuin luentosalissa istumista. Siis ainakin tällä hetkellä. Olen ollut niin nuutunut ja unelias tänään. Eilinen ystävän keikka Club Libertessä painaa silmissä, toinen päivä jo putkeen toimintakykyä oleellisesti häiritsevää uupumusta. Toivottavasti voin tänään ottaa päiväunet. Onneksi tulin joka tapauksessa koululle, opin paljon laskuharjoituksissa. Ne ovat hedelmällisiä tilaisuuksia, niissä saa valaistuksia aiheisiin, joiden kanssa on toivottamana raapinut päätään tuntikausia. Luennot eivät ole niin innostavia. Luulen, että ne ovat luonteeltaan aivan toisenlaisia kuin humanistiset luennot, joita voi vaikka vain mennä kuuntelemaan ja voi napata sieltä tuntemattomastakin asiasta mielenkiintoisia pointteja. Minä en ainakaan saa fysiikan luennoilta mitään pointteja poimittua, ellen ole ahkerasti tutustunut aiheeseen etukäteen. Meinasinkin tänään lähteä kotiin jo heti harjoitusten jälkeen, mutta ajattelin mennä kokeilemaan luennolle. Istuin takariviin ja laitoin silmät kiinni, keskityin pilateshengittämään ja annoin luennoitsijan sanojen soljua. Efekti oli lähinnä rauhoittava, tunsin jopa jonkinlaista nautintoa olostani. En kyllä päässyt kärryille asiasta. Kokonaisuuksien hahmottaminen keskenkaiken mukaan tulleena on haastavaa. Tuolla se ukko nyt selittää tuosta ristitulosta, mutta mihin ihmeeseen se liittyy?

Luentotauko teki surulliseksi. Ulkopuolisuuden olo vahvistuu, kun katselen salin takaa iloisia bondaavia ihmisiä, jotka rentoutuvat ystäviensä kanssa ja jotkut kokoavat ryhmää esitelmä-istuntoon, jonka olen jo oikeastaan päättänyt tehdä yksin. En jaksa lähteä enää ruinaamaan johonkin ryhmään, kirjoitan jotain itsekseni.

Tuntui joka tapauksessa hyvältä istua luennolla ergonomisesti. Yleensä könötän jotenkin jännittyneenä, kun yritän niin pirusti ymmärtää käsiteltäviä asioita. Kun ei yritä, voi olla rennosti. Nautin ajatuksesta, että kun ei tunnu siltä, ei tarvitse pakottautua yrittämään. Istun sentään luennolla, en lähtenyt heti pois niin kuin ajattelin. Kaikki on tästä eteenpäin bonusta.

Kun tulin luennolta, takkini oli tippunut naulakossa lattialle. Se makasi keskellä käytävää, ja terapianalleni kurkisteli povarista kuin muistutuksena kaiken järjestymisestä. Onneksi on nalle, onneksi on rohkaiseva objekti.

Elämä on pitkä, opin kyllä nämä luennon asiat, anomaaliset Zeeman-ilmiöt ja spin-efektit vuosien kuluessa. Miksi vaatisin itseäni osaamaan kaiken heti. Tärkeimpänä pidän hyvien käytäntöjen opettelua. Käytäntöjen, joiden avulla ajatteluni ja ruumiinkuntoni ovat kehittyvässä trendissä. Huomaan luennolla ajattelevani, että ehkä ensi vuonna jos tulen samalle kurssille ja samalle luennolle, tajuan tämän asian. Voi kyllä olla, ettemme asu silloin enää helsingissä tai en ehdi luennoille jonkin asian takia tai ehkä pääsenkin kurssit ekalla yrittämällä läpi tai sitten jään norsun alle ennen joulua. Pyristelen joka tapauksessa irti alemmuudentunteesta, riittämättömyydestä, osaamattomuudesta. Olen hyvä monissa asioissa, ei ole oleellista olenko parempi kuin joku toinen, voin silti olla hyvä. Olen varsin hyvä kävelemään, kuuntelemaan, kirjoittamaan, laulamaan, luistelemaan, derivoinkin mielestäni varsin hyvin. Tämä ajatus rauhoittaa, antaa itsevarmuutta, helpottaa. Se mitä muut tekevät, ja mihin he pystyvät, ei liity minuun.