Huooh, tämä aamu on alkanut hermostuneesti. Eilinen TAllinna kai palautti, mutta ei sitä oikein tunne. Ainakaan nyt. Herääminen ennen kahdeksaa oli vaikeaa, mutta pakollista. Halusin pakottaa itseni valmistautumaan luentoon. Ja niin se onnistuikin, koko ajan kyllä tunsin olevani uupunut. Sain valmistauduttua aivan mainiosti, ja puurot ja mateetkin alas. Ajattelin mennä bussilla, ja katsoin Kumpulaan menevän bussin haapaniemestä. Lähtemiseni oli selvästi turhan hidasta, ehdin kuitenkin vilkuttaa pysäkiltä lähtevälle bussille jäähyväiset. neljätoista minuuttia seuraavaan viisvitoseen. Jään odottamaan, mutta en halua hukata hetkeäkään. Kaivan luettavaa repusta. Kirja ei osoittaudukaan relevantiksi, kaivan muistiinpanokansion. Kännykkä on kansion päällä ja tarkkailen aikaa. Vielä ei ole kulunut aika umpeen, voin vielä istua pysäkin penkillä ja lukea kansiota. Mitä ihmettä, tuollahan se 55 jo on ja kymmenen metrin päässä pysähtyneenä, miten se tuonne jäi, miksi se ei tullut kohdalle niin kuin edellinen. Kaappaan kansion, kännykkä lentää maahan ja menee osiksi. Bussi vilkuttaa jha kääntyy, minä kerään rojut vaivalloisesti ja vilkutan. Bussi vastahakoisesti nappaa kyytiin. Kuski kivahtaa: "Pitääkö minun odotella?" Vastaan, että luulin hänen tulevan kohdalle. "Tämä on pitkä pysäkki" Sanoin tietäväni tämän nyt tästä eteenpäin. Menen adrenaliinissa bussin takaosaan, ja harmittelen, että en ollut alistuvampi hänelle, tässä vaiheessa tajusin vain itse mokanneeni. Oli vain vaikea olla ystävällinen ja alistuva, kun toinen oli niin hyökkäävä heti alkuun, eikä sitä ihan heti edes myönnä itselleen, että on mokannut. Ajattelin pyytää vielä kuskilta anteeksi, mutta sitten hätäännyn, että pitääköhän minun jäädä jo pois, ja jään. Huikkaan ovelta kiitoksen kuskille ja koitan vielä suojatietä ylittäessä saada katsekontaktin. En saa. Sinne meni. Harmittaa, että olen tällaisessa hurinavaiheessa, en haluaisi aiheuttaa sillä vahinkoa. No, ei tässä nyt sen suurempaa tainnut onneksi tapahtua. Nyt jo luento alkaa.