Ahdistusta ja helpotusta

Tämänkaltaiset päivät eivät olisi hassumpia. Kaksi opetustuntia, ensimmäinen kymmeneltä. Ehti hyvin miettiä tuntien sisältöä samaksi ja seuraavaksi päiväksi. Silti onnistuin ahdistumaan tuntien lähestyessä, vielä tuntien pitäminen kuitenkin jännittää. Ekan tunnin jälkeen harmitti, kun tajusi, että opetus kannattaisi hoitaa aivan eri tavalla. No sitten kollegoita konsultoituani muutin aikataulusuunnitelmaani ja käytän enemmän aikaa kertaamiseen.

Tunnit myös menivät suht mukavasti ja läksin varsinkin jälkimmäiseltä varsin hyvin mielin. Tunnilla oppilaat olivat hämmästyneitä, miten voin osata niin hyvin jo heidän nimiään, ja testasivat, ketkä kaikki muistan. Sitten kun he huomasivat, että minulla on lunttilappuna heidän luokkakuvansa, porukkaa tungeksi katsomaan kuvaa. :)

Huomenna vielä kevyehkö päivä, sitten keskiviikon ja torstain rankat päivät, perjantai taas kevyehkö ja sit viikonloppu, jonka jälkeen enää viikko ennen talvilomaa. Huh, rankalta tämä homma joka tapauksessa tuntuu, näin alussa tosi työläältä. Viikonloppunakaan en oikein malttanut olla vaan ja palautua. Sinänsä ihan vain oleminen ei olekaan ollut minulle erityisen luonteenomainen rentoutumiskeino. Olen tottunut hoitamaan jotain miellyttäviä asioita, vaikkapa järjestämään papereita. Tämä viikonloppukin meni aktiivisesti kouluajatuksista pakoillen. Sinänsä oikein hyvä tavoite saada muuta mietittävää. Suoritin vain jotenkin pakonomaisen tuntuisesti muita asioita. Siivosin, järjestelin, vein kaikkea tarpeetonta huoneestamme kellariin, järjestin työrepun. Varsinkin sunnuntai-illan ahdistuksessa leffankaan katsomisesta ei tullut mitään, kun en osannut vain jäädä paikoilleni. Ahdisti vielä suunnittelemattomat seuraavan päivän tunnit.

Lauantaina oli kauppatyöni viimeinen vuoro, ja perään läksiäiset. Sekin luku elämässä tältä erää päättynyt. Sunnuntaina kävin tyhjentämässä kaappini ja lokeroni ja viemässä keksejä kollegoille. En jotenkin ole osannut tuntea helpotusta työn päättymisestä, kun nykyinen työ ei vielä tunnu yhtään kevyemmältä. Todella erilaiselta kyllä.

Jokin aika sain tietää, että odottamastani Porin työpaikasta ei tullut mitään. Tieto auttoi laskeutumaan tähän työhön. Rauha ei kestänyt pitkään, sillä kolme päivää sitten perjantai-iltana luin harjoittelupaikkailmoituksen tuulivoimaprojektitiimiin konsultointifirmalle. Tämähän olisi minulle lottovoitto päästä tuollaiseen kiinni, enkä voi kyllä olla hakematta siihen. Mielenkiintoista oli, että nähdessäni ilmoituksen olin voittopuolisesti harmistunut. Olin jo rauhoittunut ajatukseen, että olen tässä työssä loppuun, juhannukseen, asti. Niinpä epävarmuus ja epämääräisyys alkoi taas.

Koitan jankuttaa itselleni, etten toimi roistomaisesti, jos lähden kesken kevään toiseen työpaikkaan. Tämä työhän on joka tapauksessa määräaikainen, eikä juuri sitä, mihin olen suuntautunut. En silti voi olla ajattelematta sitä häslinkiä, joka minun poistuessani tulisi. Uusi ihminen tulisi taas ihmettelemään ja kyselemään. Oppilaat joutuisivat taas tottumaan uuteen ihmiseen ja uusiin rutiineihin. No siitäkin selvittäisiin. Kyllä ihmisten on ymmärrettävä, että haluan hakeutua itseäni haluamaani suuntaan vieviin töihin, joita on harvoin tarjolla. Mistä olisin niiden ilmaantumisen voinut vielä viime vuonna tietää. No mutta, en ole vielä kyseiseen paikkaan hakenutkaan, dl on kuun lopussa, sen jälkeen on jännät paikat.

Nyt ratikassa, terapian ja päivällisen jälkeen kotiin matkalla. Hienoa, kun ratikoissa on ilmainen wlan.