Oivalluksia

Tulin juuri terapiasta, jossa oli paljon hyviä oivalluksia.

Haluan kehittyä tuntemaan perusonnellisuutta vain olemalla, ilman tekemistä. Olen jotenkin tottunut tähtäämään niihin tähtihetkiin, joita tiedän joskus harvoin saavani vaikkapa improteatterissa. Kaikkiin näihin tähtihetkiin tuntuu kuuluvan olennaisina elementteinä tekeminen, onnistuminen, itsensä taitavaksi kokeminen, näyttämisenhalu, ihailluksituleminen, tekemisen meininki, energisyys. Vaaditaan siis varsin paljon tällaisten kokemusten saamiseksi. Jos on vaikkapa väsynyt tai nuuvahtanut, tai ei ole kovin tottunut tehtävässä asiassa, on vaikea saavuttaa tällaista kokemusta. Tällaisiin tavoitteisiin tähtäämisessä pettyy siis usein, ja on epätyytyväinen elämäänsä. Tämä liittynee vaativuuden skeemaani, eli minulla on ollut taipumuksena asettaa itselleni varsin korkeita vaatimuksia.

Haluan siis asettaa tavoitteekseni saavuttaa perusolotilan, jossa voin vaikka vain olla tekemättä mitään, ja tuntea oloni hyväksi. Tyytyväisyyden kokemukseeni kun on läheisesti liittynyt tekeminen, johonkin suuntaan meneminen. Toimettomuus on tuntunut uhkaavalta, sillä silloin on ollut vaarana, että ahdistavat ajatukset valtaavat mielen. Olen myös helposti sekoittanut toiminnan ja oman itseni, jolloin olen ottanut helposti itseeni tekemisteni arvostelun.

Toinen merkittävä oivallus: On tärkeää huomata ahdistavien ajatusten relatiivisuus. Sama ajatus tuntuu aivan erilaiselta erilaisissa tunnetiloissa. Vaikkapa housujen likaisuus saattaa estää niiden käytön ahdistuneessa ja epävarmassa olotilassa.

Huomasin, että minulla on ominaisuuksia, jotka helpottavat toiminnattomaan tyytyväisyyteen pyrkimistä. Olen ollut varsinkin viime syksynä hyvin kurinalainen, ja suorittanut tarpeelliseksi näkemiäni velvoitteita, enkä ole juuri haikaillut muunlaista tekemistä (paitsi etten kyllä kokenut elämääni kovinkaan mielekkääksi).

Joka tapauksessa minulla ei ole pitkilleen ollut voimakasta näkemystä, mitä kaikkea elämän tulisi sisältää ollakseen mielekästä ja onnellista. En ole esimerkiksi tottunut ostamaan uusia asioita, käydä harrastuksissa, nähdä ystäviä. Tekemiseni on siis ollut hyvin suoraviivaista; olen kutakuinkin tehnyt asiat, jotka olen kokenut velvollisuudekseni. Nämä asiat olen alunperin valinnut elämääni viedäkseni sitä eteenpäin kohti haluamaani elämää. Se tarkoittaa elämää, jossa voin tehdä työtä, josta pidän. Lähinnä nimenomaan tämä päämäärä on motivoinut minua viime ajat täyttämään elämäni velvollisuuksilla, joiden toivon vievän minua lähemmäksi tätä tavoitetta.

Olen opiskellut lisää työelämän vaatimuksiin vastatakseni, olen valmistunut, olen hakenut töitä, olen hankkinut työkokemusta opettajantoimista. Velvoitteeksi koen myös elannonhankkimisen, suhteellisen tasaisen tulon. Nyt olen sentään edennyt työurallani hieman, olen päässyt ahdistavaksi muuttuneesta kauppatyöstä jo seuraavaan askeleeseen, opettajantyöhön. Huomaan tätäkin työtä ajattelevani hanttihommana. Palkka on hyvä, mutta en ainakaan vielä ole oppinut pitämään työstä. Toivon, että se tulee vielä, olenhan vasta alussa.

Tuntuu joka tapauksessa hurjalta, että joku voisi haluta tehdä tätä vuosikymmeniä, niin rankalta tämä oppilaiden kaitseminen minusta tuntuu. Toivoisin voivani siirtyä pian uusiutuvien energioiden pariin, akateemiseen työhön, jossa voisin kokea käyttäväni yliopistossa hankkimiani tietoja ja taitoja. Tai ainakin ylipäätään tehdä työtä, jonka koen mukavaksi.

Tallainen tajunnanvirta tällä kertaa.