Onnistumisen elämyksiä

Tänään oli jo taas huomattavasti mukavampi päivä. Mehut vei tehokkaasti, mutta se sisälsi hyviä hetkiä. Hankalan ryhmänkin kanssa oli varsin onnistunut tunti, kun kollega otti luokasta kaksi vastaanharaavaa omaan opetukseensa. Näin muu luokka rauhoittui ja tunnin pitäminen sujui. Toisella luokalla oli mielenkiintoinen kokemus, kun uuden asian käymisen jälkeen annoin läksyt 20 minsaa ennen tunnin loppua: "Tässä kolme läksytehtävää, jos joku saa tehtyä nämä jo tunnilla, saa plussamerkinnän". Jumaliste porukka teki tehtäviä kuin viimeistä päivää, ja kilpaa huusivat minua apuun. Tehtävät jo tehneitä laitoin auttamaan apua tarvitsevia. Lopussa oli mieletön hälinä, kun monet moneen kertaan varmistivat, että saavat varmasti plussan. Tämä oli totisesti toimiva motivaattori.

Atk-tunnitkin olivat mukavia, kun oppilaat pitivät käsitellystä aiheesta: javascriptistä. Eräs jopa pyysi haastavampia tehtäviä kotona tehtäväksi. Haa, tällaisia hetkiä muistellaan taas kun on vaikeaa.

Kuormittuneisuus

Hooh, taas jälkeen kuuden istun junassa matkalla kotiin. Tänäänkin tosi pitkä päivä, eikä oikein vielä edes pulkassa. Huomisia tunteja jäi vielä mietittäväksi kotiinkin. Halusin vain pois työpaikalta, välillä jonnekin muualle. Olisi kenties järkevää rauhoittaa koti palautumista varten, mutta vielä se on haaveena. En ymmärrä, miten toiset saavat tunnit niin helposti valmisteltua. Monet ovat tietysti olleet jo monia vuosia töissä, ja opetettavat asiat tuttuja.

Ah, toivon, että pian opin keinon löytää itselle riittävästi palautumisaikaa. Toisaalta tällaiseen elämiseen olen tottunutkin, hommasta toiseen juoksun ja välillä vain unta. Nyt elämäni tuntuu olevan tämä, koulutyö. Silloin on ikävän paljon elämä yhden kortin varassa. Kortin, josta ei meinaa saada mieltään irti.

Noh, elämä etenee, päivä kerrallaan, joka päivä on taitavampi ja hommat menevät helpommin. Ja tämä on vain väliaikainen kausi elämässäni, tämänhetkinen haaste, joka loppuu joskus.

Ylläolevan kirjoituksen jälkeen kävin kaivopihan unicafessa syömässä. Siellä käyminen on muodostunut kotiinpaluurutiinikseni. Tapasin kaksi opiskelukaveria, joille tuli taas selitettyä opettajantyön arkeani. Piristävää katsella näin tilannettaan ulkopuolelta. Samalla muistaa, että muutakin elämää on työni ulkopuolella, myös muunlaisia elämänmuotoja. Huomaan taas katsovani monia ihmisiä miettien, että tuollakin taitaa olla paljon aikaa palautua, haikeus mielessäni.

Minulla on ollut vaikeuksia määrittää, mitä haluan. Nyt ainakin pääsen voimakkaaseen haluun kiinni: halu riittävään palautumisaikaan ja spontaaniin hauskojen asioiden tekemiseen.

Ahdistusta ja helpotusta

Tämänkaltaiset päivät eivät olisi hassumpia. Kaksi opetustuntia, ensimmäinen kymmeneltä. Ehti hyvin miettiä tuntien sisältöä samaksi ja seuraavaksi päiväksi. Silti onnistuin ahdistumaan tuntien lähestyessä, vielä tuntien pitäminen kuitenkin jännittää. Ekan tunnin jälkeen harmitti, kun tajusi, että opetus kannattaisi hoitaa aivan eri tavalla. No sitten kollegoita konsultoituani muutin aikataulusuunnitelmaani ja käytän enemmän aikaa kertaamiseen.

Tunnit myös menivät suht mukavasti ja läksin varsinkin jälkimmäiseltä varsin hyvin mielin. Tunnilla oppilaat olivat hämmästyneitä, miten voin osata niin hyvin jo heidän nimiään, ja testasivat, ketkä kaikki muistan. Sitten kun he huomasivat, että minulla on lunttilappuna heidän luokkakuvansa, porukkaa tungeksi katsomaan kuvaa. :)

Huomenna vielä kevyehkö päivä, sitten keskiviikon ja torstain rankat päivät, perjantai taas kevyehkö ja sit viikonloppu, jonka jälkeen enää viikko ennen talvilomaa. Huh, rankalta tämä homma joka tapauksessa tuntuu, näin alussa tosi työläältä. Viikonloppunakaan en oikein malttanut olla vaan ja palautua. Sinänsä ihan vain oleminen ei olekaan ollut minulle erityisen luonteenomainen rentoutumiskeino. Olen tottunut hoitamaan jotain miellyttäviä asioita, vaikkapa järjestämään papereita. Tämä viikonloppukin meni aktiivisesti kouluajatuksista pakoillen. Sinänsä oikein hyvä tavoite saada muuta mietittävää. Suoritin vain jotenkin pakonomaisen tuntuisesti muita asioita. Siivosin, järjestelin, vein kaikkea tarpeetonta huoneestamme kellariin, järjestin työrepun. Varsinkin sunnuntai-illan ahdistuksessa leffankaan katsomisesta ei tullut mitään, kun en osannut vain jäädä paikoilleni. Ahdisti vielä suunnittelemattomat seuraavan päivän tunnit.

Lauantaina oli kauppatyöni viimeinen vuoro, ja perään läksiäiset. Sekin luku elämässä tältä erää päättynyt. Sunnuntaina kävin tyhjentämässä kaappini ja lokeroni ja viemässä keksejä kollegoille. En jotenkin ole osannut tuntea helpotusta työn päättymisestä, kun nykyinen työ ei vielä tunnu yhtään kevyemmältä. Todella erilaiselta kyllä.

Jokin aika sain tietää, että odottamastani Porin työpaikasta ei tullut mitään. Tieto auttoi laskeutumaan tähän työhön. Rauha ei kestänyt pitkään, sillä kolme päivää sitten perjantai-iltana luin harjoittelupaikkailmoituksen tuulivoimaprojektitiimiin konsultointifirmalle. Tämähän olisi minulle lottovoitto päästä tuollaiseen kiinni, enkä voi kyllä olla hakematta siihen. Mielenkiintoista oli, että nähdessäni ilmoituksen olin voittopuolisesti harmistunut. Olin jo rauhoittunut ajatukseen, että olen tässä työssä loppuun, juhannukseen, asti. Niinpä epävarmuus ja epämääräisyys alkoi taas.

Koitan jankuttaa itselleni, etten toimi roistomaisesti, jos lähden kesken kevään toiseen työpaikkaan. Tämä työhän on joka tapauksessa määräaikainen, eikä juuri sitä, mihin olen suuntautunut. En silti voi olla ajattelematta sitä häslinkiä, joka minun poistuessani tulisi. Uusi ihminen tulisi taas ihmettelemään ja kyselemään. Oppilaat joutuisivat taas tottumaan uuteen ihmiseen ja uusiin rutiineihin. No siitäkin selvittäisiin. Kyllä ihmisten on ymmärrettävä, että haluan hakeutua itseäni haluamaani suuntaan vieviin töihin, joita on harvoin tarjolla. Mistä olisin niiden ilmaantumisen voinut vielä viime vuonna tietää. No mutta, en ole vielä kyseiseen paikkaan hakenutkaan, dl on kuun lopussa, sen jälkeen on jännät paikat.

Nyt ratikassa, terapian ja päivällisen jälkeen kotiin matkalla. Hienoa, kun ratikoissa on ilmainen wlan.

Helpotus

Tämä päivä toimi toivottavasti käänteentekijänä epätoivosta toivoon. Tänään meni paljon paremmin kuin edellinen opetuspäivä, päivien sisällötkin olivat toki erilaisia. Tänään sain kokea huliviliryhmän pienryhmiin jakamisen tehon, kun puolikkaan ryhmän opettaminen oli varsin mukavaa. Pidin toiselle, varsin ilkeästi käyttäytyviä yksilöitä sisältävälle luokalle puhuttelun, ja kerroin, etten rupea tällaista pelleilyä sietämään. Melkoinen taistelu tässä varmaan käydään ensi viikon aikana, ja kaikenlaisia toimia pitää miettiä. En puhuttelullani tänään saanut tietenkään mitään varauksetonta suosiota, ja saa nyt nähdä, oliko siitä jotain tehoa. Ainakin alan löytää itsestäni uusia puolia, kun saatan vaikka käskeä tuimasti kaikkia istumaan. Impron harrastamisesta on apua, kun koitan ottaa mahdollisimman korkean statuksen saadakseni tarvittavan arvovallan.

Tämä päivä tosiaan aloitti tässä opettajan työssä uuden kauden: mielenkiinnon. Ensi viikko tulee olemaan täynnä haasteita, mutta nyt en ole niiden suhteen epätoivoinen vaan kiinnostunut. Saanko hankalasta luokasta enemmän otetta? Onnistunko pitämään muiden luokkien hulivilejä aisoissa? Saanko oppia perille? Viimeisimmän kysymyksen vastauksen saanen sitten ensi viikkoa seuraavan viikkojen kokeiden yhteydessä. Se onkin varsin mielenkiintoista. Oikein jännittää, saanko pidettyä jotensakin saman oppilaiden arvosanojen tason kuin konkariedeltäjäni. Tänään oli kiva kuulla luokanvalvojan kuulleen minusta annetun positiivista palautetta jonkun oppilaan toimesta, olin kuulemma selittänyt jonkin asian hyvin, tajuttavasti. Tähän totta kai haluan tähdätä. Minulla on ollut vähän identiteettikriisiä, kun en ole käynyt minkäänlaisia pedagogisia opintoja, niin olen helposti tuntenut jonkinlaista alemmuutta muita, pätevämpiä, kohtaan. Toisaalta pedagosiset käyneen ystäväni kanssa keskustelun perusteella olen päätellyt, että voi olla hyvä opettaja ilman niitäkin.

Olen jo päässyt fiilikseen, että tämä on minun tämänkeväinen elämänmuotoni. Tämä on minun tämänhetkinen haasteeni ja kehittymisen muotoni. Tämä on minun elämänkouluni nyt.

Ah, perjantai vapauttaa muuhunkin elämään työn ohella. Huomenna tosin on vielä viimeinen kauppatyövuoroni, onneksi lyhyt. Läksiäisetkin illalla luvassa. On mielenkiintoista tuntea perjantaihuumaa niin pitkän tauon jälkeen. Olen niin pitkään tehnyt varsin joustavia kauppatöitä ja opiskeluja arkiviikkoon sitoutumatta. Tällöin elo oli tasaista, ei vapaallelähdön huumaa, muttei myöskään takaisin töihin palaamisen tuskaa. Toisaalta tällöin ei oikein päässyt kunnolla vapaalle ollenkaan, ja palautuminen oli kyseenalaista. No tämänkin työn kanssa on vielä haasteita löytää tarpeeksi aikaa palautumiselle ja muulle elämälle. Nyt perjantain kunniaksi lähdin jo kuudelta työpaikalta, jonne olin lähtenyt puoli seiskalta aamulla. Näin alussa haluan imeä mahdollisimman paljon tukea ja neuvoja kollegoilta, mikä myöhästyttää kotiinlähtöä. Olen kuitenkin halunnut panostaa tähän asiaan, koska haluan helpottaa oloani. Se on kyllä toiminutkin, ja toivon vastaisuudessa pääseväni muuhunkin elämään paremmin kiinni. En tosin ole ehkä ollut muussa elämässä viime aikoina muutenkaan niin paljon kiinni, kun olen kurinalaisesti suorittanut elämän osa-alueita: opensijaisuuksia, työnhakua, kauppatöitä, opiskelua. Nyt on yksinkertaisempaa, jäljellä on velvollisuuksista vain työ ja työnhaku.

Ihmisten näkeminen on nyt keskittynyt aika paljon työpaikalle. Uupumuksen ja tuntien valmistelun vuoksi iltaisin ei ole ihmisten tapaaminen ollut ensimmäisenä mielessä, paitsi tuen ja lohdutuksen hakemisen muodossa. En tietenkään haluaisi loputtomasti olla tällaisessa roolissa, ja nytkin olen tänä iltana todennäköisesti aivan erilaisella mielellä.

Hassu oivallus on, että alan jo jonkin verran nauttia tiukkiksen roolistani. Saan luvan perästä käskeä. Tätä en kyllä tee kuin tarpeen vaatiessa, muutoin olen luonteeni mukaisesti leppoisa. Mutta jotain uutta ja mielenkiintoista tässä roolissa on, se tuntuu tuulettavan tarvetta olla pidetty. Kaikki oppilaat eivät takuulla pidä minusta, eikä siihen voi tähdätä. Tavoitteinani pidän jämäkkyyttä ja reiluutta.

Illalla muuta elämää tiedossa, hennat päässä leffaa. Ehkä voisi suklaatakin. Viikonloppu.

Laskeutuminen

Tänään soitin Poriin ja kysyin heillä jo pari kuukautta ilmassa olleesta aurinkoenergiaprojektin paikasta. Sain kuulla, että siihen on otettu jo SAMKin opiskelija muistaakseni diplomityötä tekemään. Eli se siitä. Tätä hetkeä olen odottanut melkein kaksi kuukautta, tai oikeastaan pelännyt. Olen ollut vaihtelevalla optimismilla asian suhteen, he olivat kuitenkin ottaneet positiivisesti vastaan cv:ni. Olin kaikenkaikkiaan aika toiveikas asian suhteen, ja ajattelin jo elämää Porissa.

Joka tapauksessa asian varmistuminen on helpotus. Nyt ei ole epätietoisuutta kevääni kulumisesta. Nyt näillä näkymin opetan kesäkuulle asti, ellei jotain vastaavanlaista uusiutuvan energian paikkaa tule vastaan. Tämän alan paikkoja tuntuu olevan tosi vähän ilmoitettuna auki, joten työpaikkani ei vaihtune kevään aikana. Porista kehoittivat soittamaan toukokuussa uudestaan, josko heillä olisi saatu käyntiin ilmeisesti laajempi seudullinen projekti, jonka puitteissa voisi löytyä töitä. En ole kyllä sattuneesta syystä laita tähän hirveästi toiveita.

Olin jo jotenkin ajatellut, että tässä saattaa jo urani lähteä käyntiin, kesä menisi samassa työssä ja ensi syksykin. Nyt onkin sitten auki kesä ja syksy. Tämä antaa toki motivaatiota etsiä kesäharjoittelua, jonka kautta saattaa syksykin ratketa. Ja syksyllähän voi myös lähteä Aasiaan nyt keväällä raadetuilla rahoilla, jos kiintoisaa työtilaisuutta ei osu kohdalle.

Mielenkiintoista, kuinka asian selviäminen oli etupäässä helpotus ja auttoi suhtautumaan opettajantyöhöni, josta Porin työ ei siis pelasta. Nyt on selvittävä tämän valinnan kanssa. Eihän toki mikään pakko ole loputtomiin kärsiä, mutta aion ainakin antaa työlle mahdollisuuden muodostua siedettäväksi. Onpahan tällainenkin kokemus, ja neljä kuukautta jaksaa kyllä. Valo lisääntyy koko ajan, ja maaliskuussa on jo kevät. Asetan itselleni välitavoitteita: huomenna alkaa viikonloppu ja sitten on enää kaksi viikkoa talvilomaan. Sen jälkeen voikin jo alkaa odottaa pääsiäistä. Sitten loppuhuokaisu loppuun.

Ylläolevan kirjoitin junassa matkalla kotiin. Sen jälkeen juttelin Oravan ja äitini kanssa. Varsinkin äidin kanssa puhelimessa kyyneleet vaan vierivät. Jotenkin siis jännitys laukeaa ja jonkinlainen tietoisuus herää siitä, että tässä työssä nyt ollaan kesäkuuhun tai niin kauan kuin pysyn työkykyisenä. Tuntui raskaalta tiedostaa, että tottumukseni aiheuttavat haasteita opettajantyössä pärjäämiselle. Mutta tämä onkin hyvä kehittymisen paikka!

Opettamisesta

Huh, ensimmäinen tosipäivä opettamista takana. Rankkaa tämä on, tosi rankkaa. Tänään oli yhden tunnin aikana ja jälkeen kyllä itku lähellä, niin hankalalta tuntui. Onneksi seuraava ryhmä oli jo huomattavasti mukavampi. Vähän kuin golfissa, hyvien hetkien toivossa voi ajatella jaksavansa.

Kyllä hattua nostan niille, jotka tätä vuodesta toiseen tekevät. Itse olin jo melkein valmis kävelemään rehtorin luo ja laittamaan hanskat tiskiin. Ajatus kevään loppuun asti jatkamisesta tuntuu välillä todella masentavalta. Mut päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, oli tänäänkin kivoja tunteja.

Tämä työhän olisi vallan mukavaa, jos kyse olisi aineen opettamisesta. Kävisin asiaa yhdessä läpi ja neuvoisin tehtävissä. Pidän auttamisesta ja yhdessä miettimisestä. Valitettavasti huomio ja haaste on kuitenkin yleensä ihan muualla, kurinpidossa. Minulle on jotenkin ollut jonkinlainen shokki, kuinka vastaanharaavia oppilaat voivat olla. Koko ajan joutuu paimentamaan, eikä sanomisella ole välttämättä mitään tehoa. Tänään juttelin yhden oppilaan kanssa, ja pyysin häntä miettimään, miltä minusta tuntuu, kun hän käyttäytyy näin. Häntä ei kuulemma kuitenkaan tippaakaan kiinnosta, miltä muista tuntuu hänen käytöksensä. Tähän saa kuulemma tottua, mitäs olen tehnyt tällaisen uravalinnan. Mitäs siihen sitten enää sanomaan.

Minulle tällaisen käytöksen tekee erityisen haastavaksi se, että itse olen koko elämäni ollut liian kiltti. En ole niskuroinut kenellekään, en edes vanhemmilleni. Koko tällainen ajattelutapa on niin vieras, että sitä saa nyt viran puolesta opetella kädestä pitäen.

Onneksi on opettajakollegat, jotka tukevat hienosti. Onkin kehoitettu purkamaan kaikki koettu opettajanhuoneessa, ettei tarvitsisi lähteä huolien kanssa kotiin. No sitä kyllä on tehty, mikään vain ei tunnu riittävän. Tänään vertaistuin itseäni niin huolella (plus kaikki muut hommat), että olin vasta puoli yhdeksän aikaan illalla kotona. Pitkä päivä, kun puoli seiskalta aamulla lähdin töihin.

Kaikenlaisiin rakoihin sitä itsensä työntää! Elämä jatkuu, ja menee jotenkin eteenpäin, vaikkei mukavaa olisikaan. Tässä sitä taas kasvaa. Ja huonomminkin voisi olla.

Oivalluksia

Tulin juuri terapiasta, jossa oli paljon hyviä oivalluksia.

Haluan kehittyä tuntemaan perusonnellisuutta vain olemalla, ilman tekemistä. Olen jotenkin tottunut tähtäämään niihin tähtihetkiin, joita tiedän joskus harvoin saavani vaikkapa improteatterissa. Kaikkiin näihin tähtihetkiin tuntuu kuuluvan olennaisina elementteinä tekeminen, onnistuminen, itsensä taitavaksi kokeminen, näyttämisenhalu, ihailluksituleminen, tekemisen meininki, energisyys. Vaaditaan siis varsin paljon tällaisten kokemusten saamiseksi. Jos on vaikkapa väsynyt tai nuuvahtanut, tai ei ole kovin tottunut tehtävässä asiassa, on vaikea saavuttaa tällaista kokemusta. Tällaisiin tavoitteisiin tähtäämisessä pettyy siis usein, ja on epätyytyväinen elämäänsä. Tämä liittynee vaativuuden skeemaani, eli minulla on ollut taipumuksena asettaa itselleni varsin korkeita vaatimuksia.

Haluan siis asettaa tavoitteekseni saavuttaa perusolotilan, jossa voin vaikka vain olla tekemättä mitään, ja tuntea oloni hyväksi. Tyytyväisyyden kokemukseeni kun on läheisesti liittynyt tekeminen, johonkin suuntaan meneminen. Toimettomuus on tuntunut uhkaavalta, sillä silloin on ollut vaarana, että ahdistavat ajatukset valtaavat mielen. Olen myös helposti sekoittanut toiminnan ja oman itseni, jolloin olen ottanut helposti itseeni tekemisteni arvostelun.

Toinen merkittävä oivallus: On tärkeää huomata ahdistavien ajatusten relatiivisuus. Sama ajatus tuntuu aivan erilaiselta erilaisissa tunnetiloissa. Vaikkapa housujen likaisuus saattaa estää niiden käytön ahdistuneessa ja epävarmassa olotilassa.

Huomasin, että minulla on ominaisuuksia, jotka helpottavat toiminnattomaan tyytyväisyyteen pyrkimistä. Olen ollut varsinkin viime syksynä hyvin kurinalainen, ja suorittanut tarpeelliseksi näkemiäni velvoitteita, enkä ole juuri haikaillut muunlaista tekemistä (paitsi etten kyllä kokenut elämääni kovinkaan mielekkääksi).

Joka tapauksessa minulla ei ole pitkilleen ollut voimakasta näkemystä, mitä kaikkea elämän tulisi sisältää ollakseen mielekästä ja onnellista. En ole esimerkiksi tottunut ostamaan uusia asioita, käydä harrastuksissa, nähdä ystäviä. Tekemiseni on siis ollut hyvin suoraviivaista; olen kutakuinkin tehnyt asiat, jotka olen kokenut velvollisuudekseni. Nämä asiat olen alunperin valinnut elämääni viedäkseni sitä eteenpäin kohti haluamaani elämää. Se tarkoittaa elämää, jossa voin tehdä työtä, josta pidän. Lähinnä nimenomaan tämä päämäärä on motivoinut minua viime ajat täyttämään elämäni velvollisuuksilla, joiden toivon vievän minua lähemmäksi tätä tavoitetta.

Olen opiskellut lisää työelämän vaatimuksiin vastatakseni, olen valmistunut, olen hakenut töitä, olen hankkinut työkokemusta opettajantoimista. Velvoitteeksi koen myös elannonhankkimisen, suhteellisen tasaisen tulon. Nyt olen sentään edennyt työurallani hieman, olen päässyt ahdistavaksi muuttuneesta kauppatyöstä jo seuraavaan askeleeseen, opettajantyöhön. Huomaan tätäkin työtä ajattelevani hanttihommana. Palkka on hyvä, mutta en ainakaan vielä ole oppinut pitämään työstä. Toivon, että se tulee vielä, olenhan vasta alussa.

Tuntuu joka tapauksessa hurjalta, että joku voisi haluta tehdä tätä vuosikymmeniä, niin rankalta tämä oppilaiden kaitseminen minusta tuntuu. Toivoisin voivani siirtyä pian uusiutuvien energioiden pariin, akateemiseen työhön, jossa voisin kokea käyttäväni yliopistossa hankkimiani tietoja ja taitoja. Tai ainakin ylipäätään tehdä työtä, jonka koen mukavaksi.

Tallainen tajunnanvirta tällä kertaa.