Opettamisesta
Huh, ensimmäinen tosipäivä opettamista takana. Rankkaa tämä on, tosi rankkaa. Tänään oli yhden tunnin aikana ja jälkeen kyllä itku lähellä, niin hankalalta tuntui. Onneksi seuraava ryhmä oli jo huomattavasti mukavampi. Vähän kuin golfissa, hyvien hetkien toivossa voi ajatella jaksavansa.
Kyllä hattua nostan niille, jotka tätä vuodesta toiseen tekevät. Itse olin jo melkein valmis kävelemään rehtorin luo ja laittamaan hanskat tiskiin. Ajatus kevään loppuun asti jatkamisesta tuntuu välillä todella masentavalta. Mut päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, oli tänäänkin kivoja tunteja.
Tämä työhän olisi vallan mukavaa, jos kyse olisi aineen opettamisesta. Kävisin asiaa yhdessä läpi ja neuvoisin tehtävissä. Pidän auttamisesta ja yhdessä miettimisestä. Valitettavasti huomio ja haaste on kuitenkin yleensä ihan muualla, kurinpidossa. Minulle on jotenkin ollut jonkinlainen shokki, kuinka vastaanharaavia oppilaat voivat olla. Koko ajan joutuu paimentamaan, eikä sanomisella ole välttämättä mitään tehoa. Tänään juttelin yhden oppilaan kanssa, ja pyysin häntä miettimään, miltä minusta tuntuu, kun hän käyttäytyy näin. Häntä ei kuulemma kuitenkaan tippaakaan kiinnosta, miltä muista tuntuu hänen käytöksensä. Tähän saa kuulemma tottua, mitäs olen tehnyt tällaisen uravalinnan. Mitäs siihen sitten enää sanomaan.
Minulle tällaisen käytöksen tekee erityisen haastavaksi se, että itse olen koko elämäni ollut liian kiltti. En ole niskuroinut kenellekään, en edes vanhemmilleni. Koko tällainen ajattelutapa on niin vieras, että sitä saa nyt viran puolesta opetella kädestä pitäen.
Onneksi on opettajakollegat, jotka tukevat hienosti. Onkin kehoitettu purkamaan kaikki koettu opettajanhuoneessa, ettei tarvitsisi lähteä huolien kanssa kotiin. No sitä kyllä on tehty, mikään vain ei tunnu riittävän. Tänään vertaistuin itseäni niin huolella (plus kaikki muut hommat), että olin vasta puoli yhdeksän aikaan illalla kotona. Pitkä päivä, kun puoli seiskalta aamulla lähdin töihin.
Kaikenlaisiin rakoihin sitä itsensä työntää! Elämä jatkuu, ja menee jotenkin eteenpäin, vaikkei mukavaa olisikaan. Tässä sitä taas kasvaa. Ja huonomminkin voisi olla.
Kyllä hattua nostan niille, jotka tätä vuodesta toiseen tekevät. Itse olin jo melkein valmis kävelemään rehtorin luo ja laittamaan hanskat tiskiin. Ajatus kevään loppuun asti jatkamisesta tuntuu välillä todella masentavalta. Mut päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, oli tänäänkin kivoja tunteja.
Tämä työhän olisi vallan mukavaa, jos kyse olisi aineen opettamisesta. Kävisin asiaa yhdessä läpi ja neuvoisin tehtävissä. Pidän auttamisesta ja yhdessä miettimisestä. Valitettavasti huomio ja haaste on kuitenkin yleensä ihan muualla, kurinpidossa. Minulle on jotenkin ollut jonkinlainen shokki, kuinka vastaanharaavia oppilaat voivat olla. Koko ajan joutuu paimentamaan, eikä sanomisella ole välttämättä mitään tehoa. Tänään juttelin yhden oppilaan kanssa, ja pyysin häntä miettimään, miltä minusta tuntuu, kun hän käyttäytyy näin. Häntä ei kuulemma kuitenkaan tippaakaan kiinnosta, miltä muista tuntuu hänen käytöksensä. Tähän saa kuulemma tottua, mitäs olen tehnyt tällaisen uravalinnan. Mitäs siihen sitten enää sanomaan.
Minulle tällaisen käytöksen tekee erityisen haastavaksi se, että itse olen koko elämäni ollut liian kiltti. En ole niskuroinut kenellekään, en edes vanhemmilleni. Koko tällainen ajattelutapa on niin vieras, että sitä saa nyt viran puolesta opetella kädestä pitäen.
Onneksi on opettajakollegat, jotka tukevat hienosti. Onkin kehoitettu purkamaan kaikki koettu opettajanhuoneessa, ettei tarvitsisi lähteä huolien kanssa kotiin. No sitä kyllä on tehty, mikään vain ei tunnu riittävän. Tänään vertaistuin itseäni niin huolella (plus kaikki muut hommat), että olin vasta puoli yhdeksän aikaan illalla kotona. Pitkä päivä, kun puoli seiskalta aamulla lähdin töihin.
Kaikenlaisiin rakoihin sitä itsensä työntää! Elämä jatkuu, ja menee jotenkin eteenpäin, vaikkei mukavaa olisikaan. Tässä sitä taas kasvaa. Ja huonomminkin voisi olla.
posted by Tutkiva at 10:13 AM
4 Comments:
Kuulostaa rankalta. Tsemppiä!
Varmaan tuo on myös erittäin hyvä koulu itsellesi, kirjoituksesi perusteella kuulostaa siltä, että pääset kehittämään sellaista puolta itsestäsi jota olet ehkä lyönyt syystä tai toisesta laimin.
Kiitos Mikko, tsemppiä tarvitaan!
Erittäin hyvä pointti toi oman itsen kehittäminen, niin sen haluankin ajatella. Onhan tämä tällainen haaste, ja nyt katsotaan, selviänkö siitä. Haasteista ja vaikeuksista oppii ja ei olisi tosiaan pahitteeksi, jos oppisin paremmin pitämään puoliani. :)
Oi voi. On se alku oikeasti rankkaa ihan kaikilla. Yläkoulu on tosi haastava, ja se kurinpitomeininki kyllä jatkuu koko ajan. Niin aineenopettaja kuin olenkin, kyl se painopiste on peruskoulussa kuitenkin jossain 'opettelemme olemaan ihmisiksi' -meiningissä eikä itse asian opettamisessa. Sen kun tajuaa ja hyväksyy niin helpottaa. Mut ei oo helppoa. Mulla on viides vuosi menossa, ja kyl pari ekaa vuotta oli opettelua. Nyt tykkään ja todella voin kuvitella olevani tuolla töissä loppuikäni! Voimia! Hanna
Kiitos Hanna neuvoista ja voimista! Tää eka viikko oli tosiaan tosi rankka, mutta kuten jo eilen kirjoitinkin, toivon muutoksen parempaan tapahtuvan. Ainakin nyt tätä prosessia tarkastelee mielenkiinnolla, vaikka vieläkin pelottaa. Eniten on tottumista oppilaiden ilkeyteen, ei se sellainen keskenään höpinä ja häslääminen ole niin raskasta, kun se ei niin kohdistu itseen.
Itselle se haaste tuntuu nimenomaan olevankin se, että haluaisi opettaa ja kokee siinä olevansa aivan kelvollinen. Mutta kun painopiste onkin muualla. Se onkin iso kasvamisen paikka minulle, että opin tarpeeksi jämäkäksi ja vaadin ihmisiksi oloa. Erittäin hyvä harjoitus elämässäni ylipäätään!
Post a Comment
<< Home