Kuormittuneisuus

Hooh, taas jälkeen kuuden istun junassa matkalla kotiin. Tänäänkin tosi pitkä päivä, eikä oikein vielä edes pulkassa. Huomisia tunteja jäi vielä mietittäväksi kotiinkin. Halusin vain pois työpaikalta, välillä jonnekin muualle. Olisi kenties järkevää rauhoittaa koti palautumista varten, mutta vielä se on haaveena. En ymmärrä, miten toiset saavat tunnit niin helposti valmisteltua. Monet ovat tietysti olleet jo monia vuosia töissä, ja opetettavat asiat tuttuja.

Ah, toivon, että pian opin keinon löytää itselle riittävästi palautumisaikaa. Toisaalta tällaiseen elämiseen olen tottunutkin, hommasta toiseen juoksun ja välillä vain unta. Nyt elämäni tuntuu olevan tämä, koulutyö. Silloin on ikävän paljon elämä yhden kortin varassa. Kortin, josta ei meinaa saada mieltään irti.

Noh, elämä etenee, päivä kerrallaan, joka päivä on taitavampi ja hommat menevät helpommin. Ja tämä on vain väliaikainen kausi elämässäni, tämänhetkinen haaste, joka loppuu joskus.

Ylläolevan kirjoituksen jälkeen kävin kaivopihan unicafessa syömässä. Siellä käyminen on muodostunut kotiinpaluurutiinikseni. Tapasin kaksi opiskelukaveria, joille tuli taas selitettyä opettajantyön arkeani. Piristävää katsella näin tilannettaan ulkopuolelta. Samalla muistaa, että muutakin elämää on työni ulkopuolella, myös muunlaisia elämänmuotoja. Huomaan taas katsovani monia ihmisiä miettien, että tuollakin taitaa olla paljon aikaa palautua, haikeus mielessäni.

Minulla on ollut vaikeuksia määrittää, mitä haluan. Nyt ainakin pääsen voimakkaaseen haluun kiinni: halu riittävään palautumisaikaan ja spontaaniin hauskojen asioiden tekemiseen.