Ahdistuksesta

Kesken opetuspäivän, opetustilanteiden välissä minulla melkein säännönmukaisesti on todella ahdistunut olo. Päällimmäisinä ajatuksina on vain se, etten koskaan enää ryhdy opettajaksi, en ryhdy enää tällaisen ahdistuksen alaiseksi. Tätä seuraa ajatus siitä, että tätä kevättä on tuhottoman paljon vielä jäljellä.

Ahdistusta on vaikea purkaa osiksi. Se on ahdistusta tulevista tuntitilanteista, se on selvää, koska tuntien pitämisen jälkeen olen huomattavan helpottunut. Mikä niissä tuntitilanteissa sitten ahdistaa? Ehkä ennakoimattomuus, en voi tietää mitä tapahtuu. Voi mennä ihan kivastikin, mutta melkein aina on jonkinlaista puljaamista johonkin suuntaan. Minun täytyy myös ottaa itselleni hieman harjaantumaton rooli, auktoriteetti. Koen tuntitilanteissakin ahdistusta, jos koen, että minun täytyisi jotenkin pitää paremmin kuria, mutten näe siihen keinoa, tai en jotenkin pysty siihen.

Ahdistuksesta suuri osa on myös vastuuta. Koen hirvittävän suurta vastuuta. Koen vastuuta järjestyksenpidosta, oppilaiden oppimisesta, asioiden sujumisesta. Tätä taakkaa olisi syytä koittaa helpottaa.

Luin junassa töihin Improvisoi-kirjaa. Siitä sattui aukeamaan kohta iloisesta mokaamisesta ja suunnittelemattomuudesta. Siinä on vielä paljon opiskelemista minulle, joka olen tottunut pelkäämään virheitäni. Kuitenkin vain virheistä voi oppia, joten miksi niitä pitäisi pelätä? Mokailen työssäni varmasti, joten miksipä siitä sitten niin ahdistuisi. Kyllä kaikki aina jotenkin järjestyy. Niin isoa valtaa minulla ei ole, että minun toimintani seurauksena ( vaikkapa opettajan työn seurauksena) jonkun elämä tuhoutuisi.

Jännitän lasten kohtaamista. Jännitän sitä roolia, mikä minun tulisi ottaa. Voisinko rentoutua tämän suhteen? Voisinko ottaa tilanteet sellaisina kuin ne ovat, hyvin epätäydellisinä. Mokailua sinne tai tänne, kaikesta oppii ja sitä myöten kehittyy.

Olen suhtautunut työhöni hirveän vakavasti ja tosissani, pelännyt tekeväni virheitä ja sitä kautta aiheuttamaani mahdollista vahinkoa, vaikka se olisi ollutkin varsin teoreettista. Koitan tietoisesti löysentää asennettani työtä kohtaan, rentoutua, huokaista syvään ja keskittyä tekemiseen, jokaiseen hetkeen.

En halua kaihailla kevään loppuun, sillä sinne on aikaa. Se tulee kyllä, mutta nyt otan haasteen vastaan, olen tässä hetkessä, keskityn siihen ja sen tekemiseen. Ja opin sen hetken opetuksen.

Paha olo menee ohi

Eilinen oli aluksi aivan kamala päivä, viikonloppu rankan viikon jälkeen tuntui sekin täysin innottomalta ja masentavalta, en meinannut keksiä mitään kivaa tehtävää, vaan elämä tuntui tahmealta. Jotenkin sitten innostuin iltaa kohden, sain siivottua, mikä oli mukavaa, ja sitten lähdin stella polariksen impronäytökseen, jonne kävellessä tulikin oikein mainio ja elämäinen olo. Intouduin oikein juoksemaan pitkiä välimatkoja, mikä tuntui hienolta. Näytöksessä en meinannut malttaa olla millään perse penkissä, olisin niin halunnut mukaan lavalle. Tämä palautti jälleen mieleen unelman ryhtyä näyttelijäksi.

Syntyi ajatus siitä, että voisin tyydyttää vaatimattoman rahallisen tarpeeni hierojana ja muun ajan tehdä teatteriproduktioita tai jonkinlaista näyttelemistä, vaikka harrastelijapohjalta. Olen ehkä aiemmin torjunut tätä unelmaani kenties osin sillä perusteella, että olen halunnut pelastaa maailman, ja tehdä jotain maailmaa parantavaa työtä, jotain vaikuttamista tai varsinkin uusiutuvaa energiaa edistävää työtä. Haluaisin kovasti päästää tällaisesta jonkinlaista jeesus-kompleksista irti.

Olen kokeillut järjestötyötä, politiikkaa, opettajantyötä, konsulttihommiin tai johonkin akateemiseen työhön pääsemistä, ja alkaa tuntua siltä, että miksi hakeudun merta edemmäs kalaan. Tiedän kyllä, missä hommassa tunnen todella eläväni, missä säteilen. Miksi en seuraisi sitä? Teatteri, ah, nyt se tuntuu jotenkin kiillotetulta vaihtoehdolta, vaikka tiedän siihen liittyviä sudenkuoppiakin.

Niin, mitähän se tulevaisuus sitten tuo muossaan? Haku Teakiin ehti harmi kyllä mennä, sitä ei tarvitse nyt murehtia. Luulin, että mulla olis vielä tänä keväänä mahdollisuus hakea, mut näin sanotaan osoitteessa https://www.yliopistohaku.fi/yshjHakija/ : "Yhteishaun hakuaika on 1.3.-16.4, paitsi Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun hakuaika, joka on 1.3.-15.3." Pyh, harmillista.

No sitten tietysti voisi miettiä sitä hierojaksi ryhtymistä. Hesoten hierojan näyttötutkintoon valmistavan koulutukseen hakeminen on vielä käynnissä ja sitten on tietysti vaihtoehtona ottaa vaimolta hieronnan oppia ja käydä vain näytöissä.

Koitan korvata maailmanpelastamisinnon itsenipelastamisinnolla. Tähän liittyy henkinen ja fyysinen pelastaminen. Henkistä on tullut käsiteltyä terapiassa paljon, fyysiseen voisi keskittyä hieromisen opettelun kautta. Henkinen pelastaminen onnistuisi mielestäni hyvin myös sitä kautta, että tekisi elämässään niitä asioita, joista todella pitää. Tässä tulee näytteleminen mukaan kuvioihin.

No, monenlaiset ovat mahdollisuudet. Paljonhan minulla on koulutusta, joka ei ole mennyt hukkaan, ja sillä voi työkeikkoja saada, kenties uusiutuvan energian parissa, kenties it-alalla. Joka tapauksessa haluaisin kaikkein mieluiten tehdä töitä minimimäärän, ansaita sen verran rahaa, että pysyn hengissä (ja ehkä pääsen ulkomaillekin joskus). Lopun ajan elämästäni voisi keskittyä itseni henkiseen pelastamiseen, joka voisi tarkoittaa vaikkapa näyttelemistä.

Eilen juostessani kaapelitehtaalle mielessäni välkkyi ajatus, että tämä vaikea vaihe elämässäni, missä kärvistelen rankalta tuntuvan työn pauloissa, on pieni osa elämästäni. Lyhyt jakso, joka päättyy aikanaan ja vaihtuu toiseen. Olen kokemusta rikkaampi ja valmis taas uusiin haasteisiin. Elämä tuntui aukenevan ja näyttävän mahdollisuuksien kirjoaan, tuulettavan aamun ahdistusta.

Nytkin on toiveikas olo. Huomenna taas töihin, mutta jaksan huomisen kyllä. Jaksan ensi viikonkin. Jaksan kesäkuuhun asti.

Stressinsietokyvystä

Hyvä pointti kollegalta: tämä opettajantyö on minulle hyvää harjoitusta työelämään, koska työssä kuin työssä joutuu kestämään stressiä, ja sitä pitää vain oppia hallitsemaan. On tietysti töitä, kuten hieroja, jossa stressiä on vähemmän, mutta en ehkä elätä itseäni täysipäiväisesti hierojana, joten teen todennäköisesti muitakin töitä, joissa stressiä on mitä todennäköisemmin enemmän. Olen siis hyvässä opissa, ja tämä kannattaa ottaa harjoituksen kannalta. Mitä enemmän tuntuu vaikealta, sitä enemmän oppii, ja siitä on hyötyä jatkossa!