Saturday, March 22, 2008

Tuulivoima ja kärsimättömyys

Vilja Varhon väikkäriä tuulivoimasta lukiessani mieleeni tuli kutkuttava ajatus. Hän kertoi, kuinka tuulivoima on varsinkin ydinvoimaan verrattuna joutunut vähättelyn kohteeksi. Toden totta, muistan kuinka ystäväni kertoi Olkiluodossa olevan pieni tuulivoimala ilmeisesti lähinnä sen takia, että voidaan näyttää kuinka vähän se tuottaa sähköä atomimiiluun verrattuna. Tätä ajatellessani mieleeni kehkeytyi analogia kärsimättömyyteen. Olen useasti ollut kärsimätön monien asioiden suhteen, keskittynyt määränpäähän matkan sijasta. Koittanut taittaa matkan mahdollisimman nopeasti, tai tuskastua, kuinka valmistuminen on vielä matkan päässä. Olen tyytyväinen, kun olen voinut ottaa pitkäaikaiseksi urakakseni vanhan sähköpostini tuhansien viestien läpikäymisen. Vähän kerrassaan, ei kertaurakalla. Tuntuu hitaalta, mutta se etenee. Samoin gradun kanssa, pikku hiljaa.

Tuulivoimalat ovat pieniä kooltaan verrattuna ydinvoimaloihin. Vaikka sanotaan, että jonnekin rakennetaan 1000 MW:n tuulipuisto, joka tarkoittaisi ehkä noin 200 voimalaa, tämäkään ei vastaa 1000 MW:n ydinvoimalaa. Jos tuulivoimalan sanotaan olevan teholtaan 5 megawattia, se on sitä huipunkäyttöaikanaa, joka Suomen parhaissa tuulioloissa Meriporissakin on muistaakseni vain noin 30 prosenttia vuodesta. Muina aikoina teho on pienempi.

Tällainen epäsuhta tuntunee varsinkin keskusjohtoisuuteen tottuneessa Suomessa aivan selvältä vähättelyn aiheelta. Miksi haaskata aikaansa pikkuisten torrakoiden pystyttelyyn, kun voi kerralla rysäyttää homman kuntoon. Tätä voi siis ajatella kärsimättömyytenä: tavoite sähköntuotannon kattamisesta voitaisiin hoitaa pienin projektein, mutta se vaatii suurempaa mielentyyneyttä, ja uskoa siihen, että pikku hiljaa etenemällä päästään perille.

On oikeastaan aika kiinnostavaa, kuinka minun silmäni ovat niin tuulivoimaläpäistyt, etten muuten kärsimättömyyten taipuneena olleena näe tuulivoimaloiden pienuutta mitenkään häiritsevänä.

Tai no ei ne tuulivoimalat taida ainakaan porilaisten mökkeilijöiden mielestä olla pieniä kooltaan, ainakaan maisemassa.

Tuesday, March 18, 2008

Onni ilman edistystä

Terapiasta kotiin pyöräillessäni huomasin, ettei elämän merkitykselliseksi ja onnelliseksi kokeminen edellytä välttämättä ajatusta asioiden etenemisestä. Pyöräilen rauhallisesti auringonpaisteessa kohti kotia, varjot lankeavat kaisaniemen puista tien päälle. Tunnen, että tämä hetki on merkityksellinen, ilman että edistän yhtään mitään tavoitetta, tai että minulla on tietoisuus, että asiat etenevät. Tai ehkä se tietoisuus on alitajuisesti. Terapiasta saan voimaa, sen jälkeen on yleistä, että hetket tuntuvat merkityksellisiltä. Ilmaa on tavallaan puhdistettu, ajatuksia päästetty mielen karsinoistaan tuulettumaan.

Monday, March 17, 2008

Kiitosmania

Käy niin kuin ajattelinkin, olen taas tauolla blogin ääressä. Edellisen kirjoituksen helpotus karisi melko nopeasti kävellessäni noin kymmenen metrin matkan luentosaliin, kohti vaikeita asioita. Opiskelua, ei sen enempää, mutta haasteita. Luennolla istuessa huomaa erilaisia olotiloja. Myöhässä tulleena kirjoittaa nopeasti kaiken taululla näkyvän muistiin, eikä ehdi kiinnittää huomiota luennoitsijan puheeseen. Tämä on tavallaan myös onnellinen olotila, tekemisellä on selkeä päämäärä. Kun on saanut otettua luennoitsijan kiinni, ja alkaa kuunnella puhettakin, huomaa ajatusten alkavan harhailla, sillä oma tekeminen ei ole enää niin hektistä. Jotain tuttua, jotain tuntematonta, Maxwellin yhtälöitä, mutta mistä nyt oikein puhutaan, ilmeisestikin staattinen tarkastelu on vaihtunut dynaamiseen, puhutaan ensi viikon laskuharjoitustehtävästä, näyttäisi olevan kondensaattori, milloinkahan saan tehtyä niitä laskuharjoituksia, milloin osaan. Vaikeus ymmärtää luennon asioita vie myös ajatuksen pimeälle puolelle, mietteet palaavat pakko-oirepohdintaan, märehtii sitä, toivoo, että jossain vaiheessa joku vakuuttaa itselle, että kaikki on hyvin, ei mitään pahaa ole tapahtunut. "olet toiminut hyvin ja oikein" Kaikkihan ovat persoja kiitokselle, mutta miksi minulla on ollut mielestäni aivan erityinen mania siihen. Järjestöhommatkin saivat jäädä osittain siksi, ettei kiitosta herunut. Eikö minua ole kiitetty lapsena? Tyytyväisiä vanhemmat kyllä olivat koulumenestykseeni, paljon minä siihen panostinkin. Mutta isommat sisarukset olivat tavoittamattomissa, hulluutta suhtautua heihin sisaruksina, oikeampi nimitys olisivat tädit ja sedät, henkilöt joiden vertainen ei tarvitse olla. Oma toiminta ei riittänyt, vaikka kuinka yritti, ei pystynyt olemaan heidän vertaisensa. Kun lapsena tietokonelätkässä tein kahdeksan vuotta vanhempaa veljeäni vastaan ensimmäisen kerran maalin, innostuin hurjasti , kunnes huomasin tehneeni oman maalin. Muistan raaán pettymyksen vieläkin. Tällä viikolla käydessäni kotona sama veli koittaa houkutella pelaamaan Finanssi-lautapeliä, johon totean, että mielestäni kaikki pelit, joissa hän on minua vastaan huijannut ollessani lapsi, voitaisiin mielestäni polttaa tai viedä todistusaineistoksi Mannerheimin lastensuojeluliittoon. Aina pienempi, aina vajaampi, mikään ei riitä. Muistan kyllä ilon, kun pikkuvanhana osasin joskus olla nokkela, heittää setien huulenheittoon osuvia kommentteja. Tunsin onnistuvani, pääseväni heidän tasolle. Sitäkin suurempi oli pahanolontunne, kun huomasin joutuvani naurunalaiseksi jostain hölmöstä tai tietämättömästä kommentista. Sedät sanovat: "opit joskus". Niin pieni olo. Tällä viikolla heitä nähdessäni ärähdän muutaman kerran alistustani, tunnen pelkoa reaktiosta, jota ei kuitenkaan tule. Huomaan pintansa pitämisen olevan hyvä juttu, siitä ei seuraa pahaa. Oloni on kuitenkin helpompi erossa heistä, oppinen pikku hiljaa kestämään heidän vuorovaikutusmallejaan, mutta en vaadi itseltäni liikoja heti.

Ihmiset liikkuvat kummallisesti luentosalissa. Lieneekö kahvin aiheuttamaa hermostusta, kun useampikin hemmo tuntuu tärisevän tai tutisevan. Itse heilun aika paljon, mutta eri tavalla. Jumppaan hartioitani, ja käyn läpi kehon osiani, tunnustelen oloja varpaissa, taipeissa, niskassa, olkapäissä. Olo muodostuu kokonaisvaltaisemmaksi, eikä niin helposti jää jäkittämään jännityksiin. Tällainen katsantokanta leviää helposti myös kehon ulkopuolelle ja huomaa havainnoivansa ympäristöäkin ja itseään sen osana.

Itsekin juon kupin kahvia. Pitkästä aikaa suomalaista paahtoa, onneksi sentään reilun kaupan. Maku tuo mieleen lukion kouluahdistuksen, aamuiset nousut, jotka olivat mahdollisia vain kahvin ja perfektionismineuroosin voimalla. Tänään tunnen tarvitsevani tätä apuneuvomyrkkyä, kun edessä oleva päivä avautuu eteen pitkänä ja rasittavana. Eniten ahdistavat laskuharjoitusten tekeminen, asia joka lykkääntyy kunnes palautushetki on käsillä. Ei tunnu innostusta, koitan lohduttautua ajattelemalla, ettei ole niin tärkeää niitä aina tehdä, kurssihan on vasta alussa. Tämä nyt on tämmönen päivä, alla huonosti nukuttu yö, uni pinnallista tai sitä oli liian vähän. Ei välttämättä huono päivä, kaikessa on puolensa. Tänään olo on selvästi virittynyt ajatusten ilmaisemiseen blogiin, mistä olen tyytyväinen. Tätä juuri haluan, elämistä olojen mukaan, luennon toista puolikasta on jo mennyt yli vartti ja täällä naputtelen, mutta se ei haittaa, miksi tämä olisi vähemmän arvokasta. Enhän edes pääse tuota kurssia tällä kerralla läpi, tentin sen sitten kesällä, tai ehkä ensi vuonna, oppiminen sillä saralla menee eteen päin omalla painollaan, en pakota sitä nyt kun ei tunnu siltä.

Luennon aikana ukon vain selittäessä laitan silmät kiinni ja tunnen uneliaisuuden ja väsymyksen aallon. Puheeseen ja aiheeseen on helpompi keskittyä visuaalisuuden puuttuessa, tunnen ymmärtäväni jotain, ja sen mukana tulvahtaa toivon aalto. "Ei nämä mahdottomia asioita ole ymmärtää, osaan ne vielä joskus, kyllä asiat selviää"

Pakko-oireet

Joskus iskee pakottava tarve päästä blogin ääreen. Tuntuu, että haluaisi kirjoittaa saman tien, tai ajatus ja tunne katoaa. Näin oli juuri äsken. Matkalla aamuluennolle kävin laittamassa Oravan kanssa huutonetlevyjä postiin ja jatkoin sporttidivariin tarjoamaan luistimiani ja mailaani. Turhaan, sillä huonon talven vuoksi heillä on jäkiskamaa liiaksi asti. Oravan suosituksesta lähdin hämeentietä etelään etsimään kirpparia, jonne voisin dumpata arvottomiksi tulleet kamani. Löydänkin pian alkoholistikuntoutuskirppiksen, joka ei ole tänään auki, mutta jonka oven tuli avaamaan huonohampainen ystävällinen köriläs. Ojennan kamat hänelle ja hän vaikutti varsin kiitolliselta lahjoituksestani. Kävellessäni pois tunnen kuin aikamatkan teini-iän tunteisiini, pakko-oireisiini, kun huomaan, etten tarkistanut oliko luistinkassissa mitään muuta. Olisiko sinne jäänyt jotain. Päättelyketju on samanlainen kuin niin monta kertaa aikaisemmin pakko-oireiden kanssa. En tarkistanut, onko kassissa muuta --> siellä on taatusti ollut jotain muuta --> siellä on ollut epäilemättä jotain korvaamatonta, joka on nyt iäksi menetetty ---> siellä on varmaan ollut Oravan vanhoja valokuvia (mikään minuun liittyvä ei tunnu korvaamattomalta, muiden tärkeät asiat ovat) Erona kymmenen vuoden takaiseen on se, etten mene takaisin kolkuttelemaan kirpparin ikkunaan, en vaadi tarkistaa kassia ja todeta sen olevan luistimia lukuunottamatta tyhmä tuntien häpeää ja omituisuuden leiman painautumista otsaani, mutta samalla kuitenkin tuntien helpotusta ja kiven putoamista harteiltani. Ei, sillä olen sopinut itseni kanssa, että neuroosidiagnoosini vuoksi minulla on erityisoikeus olla tarkistamatta näitä asioita. (Käytäntö, joka tuntuu hölmöltä, mutta on ollut merkittävin parantumiseni tekijä) Siispä kävelen hämeentietä kohti kumpulan kampusta oudon tunnekuohun vallassa. Jossain vaiheessa tajuan, että olen sattumalta lahjoittanut alkoholisti-isäni luistimet alkoholistikuntoutuskirppikselle, ja ajatus hyväilee minua niin että jaloissa kihelmöi. Reppu painaa hartioita, ja olen uupunut ja väsynyt noustessani kumpulan mäkeä. Välillä laitan silmät kiinni levätäkseni hetken edes visuaalisilta ärsykkeiltä (tapa, johon muut ihmiset eivät oikein osaa välttämättä suhtautua). Fysiikan laitokseen sisältäydyttyäni päätän pinnata luennon alun ja kirjoittaa tunnekuohuni blogiin, ja nyt olen iloinen tästä päätöksestä. Olen rauhallisempi ja levollisempi, olen saanut vakuutettua itselleni, että voin antaa asian olla. Kävellessä harmittelin myös sitä, kuinka harmillisesti pakko-oire vei ilon luistinten luovutuksen demateriaalisaatiosta. Kenties se ilo vielä kumpuaa myöhemmin. Olen miettinyt demateriaalisaationi liittyvän kenties itsenäistymiseen, ja pesäeron tekemiseen aikaisemmasta elämästä, johon helposti assossioin pakko-oireet, ahdistuksen ja yksinäisyyden. Suomirock sai tämän aallon myötä lähtöpassit levyhyllystäni. (en tosin olekaan niitä levyjä vuosiin kuunnellut) Muutaman, tärkeimmät muistolevyt jätän hyllyyni.

Lopultakin sain mieleni tyhjennettyä. Se kenties täyttyy luennon aikana, piirtyy muistilapuiksi luentomuistiinpanojen viereen. Tauolla jäsentyy ajatuksiksi. Tai sitten ei. Huomaan olevani todella väsynyt, ja haluavan lähinnä nukkumaan, kävelymatka laitokselle oli ilmeisen raskas, henkisesti ja fyysisesti, kokonaisihmisellisesti. Saa nähdä, miten jaksan keskittyä elektrodynamiikkaan.

Sunday, March 16, 2008

Etenevät prosessit

Oivallus: elämän mielekkyys syntyy siitä, että on prosesseja käynnissä. Näitä prosesseja on useita, ja päivittäin etenee jokunen prosessi. Näitä prosesseja listasin otsikon "asioita, joita haluan edistää" alle. Tämä oivallus auttaa minua kestämään keskeneräisyyttä ja vähentää kärsimättömyyttä asioiden valmistumisen suhteen. Miksi olisikaan niin tärkeää saada asioita valmiiksi, sittenhän sitä vain aloittaa seuraavan prosessin. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. Keksityn nyt nimenomaan siihen, että pidän yllä useita prosesseja, ja tartun hetkessä siihen, mikä tuntuu merkityksellisimmältä tai mitä en ole tehnyt pisimpään aikaan.

Friday, March 07, 2008

Älykkyydestä

Hämmennyn Titeteen kuvalehden älykkyystestistä. Teen testin hutiloiden ja ajattele, että katson nyt vain läpi testin luonteen. Tästä huolimatta saan tulokseksi, että tulokseni on parempi kuin jollain 92 prosentilla väestöstä. Voi olla silkkaa tuuriakin joukossa. Testi oli paras tähän mennessä tekemistäni, siinä oli kuitenkin yhteensä viisi osiota, joissa oli kuva-arvoituksia, sanaselittämistä, sanojen yhteyksiä, muistia, ja matemaatiikkaa. Tästähän puuttuu monia älykkyyden osa-aluita, kuten sosiaalinen älykkyys, tunneäly, motorinen äly... Silti tulin testistä lähinnä surulliseksi, sillä olin jo tuudittautunut siihen käsitykseen, että olen keskinkertainen äly, joten minulla ei sen puolesta ole juuri valtaa eikä sen tuomaa vastuuta. Tämä testi kyseenalaistaa tämän käsityksen. Mietin, tulisiko minun yhteisön hyvän nimissä keksittyä asioihin, joissa olen hyvä, vai individualistisen kehityksen nimissä keskittyä asioihin, joissa minulla on kehitettävää. Kenties ei kumpaakaan, vaan keskittyä kokonaisuuteen. Ja olla ottamatta tyngät testin liian tosissaan.

Lista edistettävistä asioista

Lista tiedoista, taidoista ja toimista, joita haluan toimillani edistää:
  • kitaransoitto (tavoitteena opetella pienin askelin uusia temppuja, vaikkapa sointu kerrallaan)
  • tiedot elektrodynamiikasta ja aineen rakenteesta (kursseihini liittyen, tämä toimi jatkukoon ainakin kurssien suorittamiseen asti)
  • gradu (pieniä toimia usein, jotta homma etenisi)
  • rakastaminen (tämän kehittämiseen keinona toimii kirja "Kaikki rakkaus, mikä minulle kuuluu"
  • talonhankinta (talojen katseleminen ja etsiminen, rakentamiseen liittyvän tietouden hankinta)
  • ystävyydet (keinona toimikoon yhteydenotot vanhoihin ystäviin)
  • työvalmiudet (kirjastossa ollessani koitan kehittää vaikka yhtä taitoa per kerta, lukea veppiä ja löytää jonkin uuden taidon)
  • vanhojen arkistojen läpikäyminen (niin sähköposteista kuin komeroistakin, turhan sälän tuhoaminen ja hyödyllisten tietojen ja muistojen tallettaminen
  • tarpeettoman tavaran kierrättäminen hyötykäyttöön huutonetin, fidan ja uffin kautta
  • kirjoittaminen (tätä blogia ylläpitämällä)
  • ajatusten kehittely (mieleentulevia ajatuksia kirjaamalla ja aikaisempiin havaintoihin linkittämällä)
  • lukeminen (erilaisia tekstejä läpikäymällä, varsinkin rennon lukemisen ja nopea lukemisen kehittymistä silmälläpitäen)
  • ruumiinkunto, selkärangan joustavana pitäminen

Tähän vielä lisättäköön riittävä määrä lepoa, jonka aikana ei ole tarkoitus edistää yhtään mitään. Tarkoituksenani on nimenomaan tehdä mahdollisimman monta asiaa päivittäin pienissä määrin, monesti olen nimittäin tuskastunut aloittaessani kunnianhimoisesti jonkin projektin, jonka olen halunnut saman tien päätökseen. Tämä on osaltaan johtanut säkkiajatteluun, jossa olen sulkenut muut asiat elämästäni yhden tärkeän asian alttarille. En halua tämän tapahtuvan uudestaan, vaan haluan, että elämässä kehittyvät monet asiat. Oppimiseen kuitenkin tarvitaan tilaa ja aikaa, joten sitä on hyvä tehdä vähän kerrassaan.

Kokeet ovat tältä erää sitten ohi, juuri saavuin elektrodynamiikan kokeesta ja kävin syömässä hämmentävää espanjalaista omelettia unicafessa. Toissa päivänä oli siis aineen rakenteen ykkösosan koe, joka meni yllättävänkin mukavasti, osasin monia asioita. Tietopohjaa oli vielä lukiosta asti, ja muutamat laskuharjoitukset kun ehdin tehdä ja olin luennoilla ahkerasti. Tämänpäiväinenkin meni yläkanttiin, pohdin tulenko paikalle ollenkaan, mutta kyllä kannatta, viihdyin kuitenkin kaksi tuntia ilmiöitä miettien. Laskea en mitään osannut, niinkuin ajattelinkin, mutta kvalitatiivisesti osasin monia asioita. Suuri kiitos esseetehtävistä kokeiden laatijoille!

Eilen illalla meinasi mennä yöunet kun kuulin äitini ostaneen oman asunnon ja muuttavan ensi keskiviikkona. Ajatukseen menee jokin aika tottua, kun on vuosikausia sitten jo luullut, ettei vanhempieni tilanne muutu mihinkään suuntaan. Mutta mutta, mielenkiintoiset ajat edessä. Tuli reissaamista ensi viikolle muuttoavuksi, toivottavasti löytyy kimppakyytejä.

Yllättäen olen taas tilanteessa, jossa stressi on oleellinen uhka. Eilen illalla huomasin ajattelevani, että miksi pitää olla tämmöistä hosumista moneen asiaan. Viime vuonna haasteet lähinnä liittyivät pitkästymisen välttämiseen, ja nyt sitten näin. Kurssieni lisäksi olisi hyvä pitää graduntekoa yllä, ja sitten on meidän talohanke, ja sitten on monia kirjoja, jotka olisi hyvä lukea. On ilmeisesti alettava harjoittamaan suunnittelua ja aikataulutusta.

Tuesday, March 04, 2008

Lepo

Huomaan avustettuna, että prinsiippieni kolmijako ajatusten edistämiseen, ruumiinkunnon edistämiseen ja arjen edistämiseen on varsin painottunut asioiden edistämisen suuntaan. Näiden vastapainoksi tarvitaan tarpeeksi lepoa, jolloin voi vaan olla ilman minkään edistämistä. Eilinen kokemus on tästä arvokas esimerkki. Olin nuutunut ja surhea, mutta edistämisen hetkellinen hylkääminen tuotti taas korjausliikkeen tasapainoon.

Monday, March 03, 2008

Hyvin huono - huono hyvin

Vaikka kuinka koitan olla jakamatta asioita hyviin ja huonoihin, näitä ominaisuuksia putkahtelee. Voisi melkein väittää, että tänään oli huono päivä: muhmuinen olo, joka antaa surhean tilan. Aikani mustan kappaleen säteilyä lontoonkielisestä kirjasta tankattuani päätän antautua, ja myötäytyä kuluttamaan huonon päivän oloa pois. Teen tämän Oravalta opitulla keinolla: Luen Gerrald Durrelin Eläimet ja muu kotiväkeni -kirjaa. Hyvä keino, ainakin tänään se toimi. Jonkin aikaa luettuani huomaan olevani jo tarpeeksi potra ottaakseni alustavasti selvää ryhmätyön aiheena olevasta spinratavuorovaikutuksesta

Hyväksi päivä muuttuu, tai ainakin hyvän ja huonon päivän käsitteet muhmuuntuvat sellaiseksi sekoitukseksi, joksi haluankin niiden tulevan. Surheuden jälkeen iloa ja tällaista oskillointia kai tämä on kuin sähkömagneettisten aaltojen liikettä kuvaava sinimuotoinen käyrä. Tai no ehkä parempi olisi pyrkiä taloustieteelliseen noususuhdanteiden maksimointiin ja laskusuhdanteiden minimointiin. Kunhan ilo ei ylikuumene. Tässä on kuitenkin taas tämä maksimaalisuus ja oikeat ja väärät vastaukset, joita ilman yritän formuloida olemista.

Tarkkailen, kuulostelen.

Sunday, March 02, 2008

Prioriteetit

Olen ottanut toimintani ohjeeksi tähdätä tekemissäni asioissa ajatusten tai ruumiinkunnon kehittämiseen. Tähän on kuitenkin lisättävä kolmas elementti: arjen edistäminen. Tämä ei varmastikaan tule olemaan lopullinen jako, lisää tarkennuksia on luvassa. Esimerkiksi hyvyyden edistäminen maailmassa lienee eräs tähtäämisen arvoinen asia, mutta se tuntuu olevan erilainen käsite, kuin yllä luettelemani. Jatkamme harjoituksia nukkumalla.

Saturday, March 01, 2008

Kallio piristää

Olin tulossa syömäreissulta ylioppilasaukion unicafesta, mieleni syvyyksissä kipuillen ja matkan päättymistä toivoen. Aivan kotini kulmilla vastaani tulee joulupukin näköinen mies punaisessa villapaidassa ja aivan vieressäni huutaa jonnekin epämääräiseen kaukaisuuteen: "Vitun vittu!" Tilanteen kummallisuus ja absurdius alkaa huvittaa itseäni siinä määrin, että olen tippua pyöräni selästä. Ajattelin, kuinka hassusti voi saada itsensä jälleen pinnalle ikävistä ajatuksista. Ajattelin lähinnä huomista lähisukulaisvisiittiä ja kaikkia niitä kertoja, jolloin olen möhlinyt ja saanut naurua osakseni. Suunnittelen tösmistyväni seuraavalla nauramiskerralla, ja kertovani suoraan, miltä minusta tuntuu. Niin kuin olen suunnitellut niin monta kertaa. Koulukiusaamisen tunnot tulevat esiin, kun pala tarttuu kurkkuun ja huomaa painuvansa jonnekin henkiselle kerälle.

Päivä on ollut kummallisen alavireinen, kai väsymyksestä johtuva. Olen kyllä nukkunut ihan jees, mutta kenties viime viikot vain ovat olleet sen verran raskaita, että mielikin kaipaa lepotekemistä. Olen tänäänkin lykännyt sitä eteenpäin, kun olen jatkanut dematerialisointia huuto.netin ja fidan muodossa. Koneenikin kaipaisi korjausta ja uudelleenwindowsinointia, mutta se on työlästä ja siksi lykkäytynyt. Jossain vaiheessa vielä.