Luennoilla ajatus saattaa harhailla

Jatkoin tänään ajatteluani fysiikan kursseistani. Asia selvästi ahdistaa minua, niin kuin velvollisuudet ovat minua monesti ahdistaneet. Olen tänään suhtautunut opiskeluasiaan rennosti, ajatellut, että olen iloinen siitä, että koko ajan opin lisää. Tänään oivalsin jotain impulssimomentista, eilen divergenssistä ja roottorista. Se, pääsenkö läpi kokeita kahden viikon päästä, on epäolennaista. Aina tulee uusia kokeita, uusia mahdollisuuksia. Koen joka tapauksessa opiskeluni mielenkiintoiseksi, mikä on tärkeintä, eikä todellakaan itsestäänselvyys. Olen onnistunut motivoitumaan elektrodynamiikkaan ja kvanttimekaniikkaan yhdistämällä ne mielenkiintooni maailmaa, sen ilmiöitä, osatekijöitä ja kokonaisuuksia kohtaan. Formalismi on haastavin osa fysiikkaa, mutta varsin välttämätön keino syvälliseen ymmärtämiseen.

Tänään yllätin itseni nauttimasta fysiikan opiskelusta. Tämä oli varsin riemastuttava kokemus, lauantaina kun olin ollut varsin penseämmässä mielenmaisemassa asian suhteen. Tästä päättelin, että opiskeluun ei kannata pakottautua silloin kun ei siltä tunnu. Kyllä se innostumisen hetki vielä tulee. En tosin ole varma, kuinka vapaasti tähän turvaverkkoon voi heittäytyä. Joskus nimittäin tuntuu siltä, että on hyvä pakottautua joskus alkuun, sillä sitten vauhtiin päästyä voi alkaa tuntua jo mukavalta. Mutta olen joka tapauksessa tehnyt sen päätöksen, että kurssit eivät saa häiritä muuta elämääni liiaksi. Käyn luennoilla ja teen ahkerasti laskuja, mutta sitten kun ei kertakaikkisesti tunnu siltä, niin sitten jotain muuta. Eilen sunnuntaina tein vaikka mitä: luin, käsittelin kuvia, venyttelin, jumppasin, luin vähän vektoreistakin. Filosofiani on muotoutunut asentoon: vähän kaikkea. Suklaansyönnissäkin olen ottanut itselleni säännön, että saan syödä vain yhden palan puolessa tunnissa. Tapanani on nimittäin ollut syödä koko levy kerralla, jotenkin vain ollut vaikea lopettaa.

Tänään join aamulla pitkästä aikaa kahvia. Yhden kupin vain, arastelen kofeiinin vaikutuksia, sillä lauantaina se lienee ollut osatekijä terkkopäivän aikana nuutumiseen. Tänään vaikutukset tuntuivat varsin positiivisilta. Olin energinen jo pyöräillessä, ja poljinkin itseni jopa ensimmäistä kertaa Kumpulan laelle taluttamatta. Aamuluennolle saavuin vartin myöhässä, en stressannut siitä, aamuhetki oli mukava, jutustelua, hieman lehdenlukua, kissan silittelyä. Luennon ajan olin ennenkokemattoman vireä, tauon koittaessa marssin tietokoneluokkaan ja luin siellä vielä lisää luentomonistetta netistä. Haittapuolena kahvista mainittakoon kesken luennon iskenyt kauhea vessahätä.

Luentojen aikana ajatukset tuppaavat harhailemaan. Yleinen ajatus on, että kuinka tämä opiskelu kannattaisi järjestää. Jos koitan liian monia kursseja kerralla, opinko oikein mistään mitään jne. No tästä mieleeni pälkähti viime aikoina pinnalla ollut ajatus vaikeuksista haasteina. Haluan ajatella, että se mikä on vaikeaa, on haaste. Miksi yrittää tehdä vain helppoja asioita, mennä siitä mistä aita on matalin. Haasteista oppii ja niiden kautta kehittyy. Haluankin ajatella itseäni kehittyvänä ihmisenä, siksi muutan blogini nimenkin. Olen ajatellut, että tärkeintä on pitää kaksi asiaa kehitystrendissä: ruumiinkunto ja ajattelu. Opiskelut, kokeet, valmistumiset eivät ole niin tärkeitä. Tärkeää on hankkia ja ylläpitää valmiuksia kohdata ja käsitellä haasteita, ruumiillisia ja henkisiä. Ruumiillisia haasteita minulla on nytkin, olkapään ja selkärangan kanssa. Henkisiä haasteita on myös ja tulevaisuus tuo lisää tullessaan. Niiden kohtaamisessa on hyvä olla ajatustapojen ja katsomusten tuomia valmiuksia, joita voi hankkia mm. lukemalla, keskustelemalla, katselemalla, kuuntelemalla, kirjoittamalla ja ajatuksiaan kehittämällä.

Kehittymisen huomaaminen tuntuu hienolta. Olen jo joitakin kertoja uskaltautunut avaamaan kirjan, jonka olen taannoin useaan kertaan jättänyt kesken, sillä se on tuntunut liian vaikealta. Nyt sen lukeminen oli helppoa, välillä tuntui jopa triviaalilta. Ajattelen lähinnä Kari Enqvistin Olemisen porteilla -kirjaa, joka on kummitellut mielessäni jo sen kohta kymmenen vuotta. Tämä on ollut huojentava tieto, sillä ajattelen tuon tuosta joitakin fysiikan ja matematiikan asioita kauhulla, sillä ne ovat tuntuneet niin vaikeilta silloin joitain vuosia sitten, kun niitä on kursseilla käynyt. Niille voi kuitenkin käydä samoin kuin Karin kirjalle, ne voivatkin tuntua yllättävän helpoilta ja selkeiltä. Ei tietenkään välttämättä, mutta tämä mahdollisuus rauhoittaa. Esimerkkinä tulee mieleen pallo-, sylinteri-, kulma-, jne koordinaatit, jotka tuntuivat joskus vaikeilta, mutta toivon, että päästessäni niitä kertaamaan ne paljastuisivatkin yllättävän selkeiksi.

Olen varsin vakuuttunut siitä, että olen ainakin tässä elämäntilanteessa onnellisempi köyhänä kuin rikkaana. Minulla on tarpeeksi varoja tehdä mitä haluan, mutta ei sen enempää. Rahan mukana tulisi valtaa ja vallan mukana vastuuta. Tulisi paineita, mitä rahalla tekisi. Miten se parhaiten hyödyttäisi eliökehäämme. Kun rahaa ei ole, ei tarvitse ajatella koko asiaa. Löysin tänään luennolla analogian älykkyyteen. Opiskeluhaasteissani on helppo uskoa, etten ole nero. Näin joskus luulin, yläasteella ja lukiossa olin huippuoppilas ja hain elämäni tarkoitusta, mielekkyyttä ja minän sisältöä huippusuorituksista opiskeluissa. Tai no, mitä se nerous nyt sitten ylipäätään on, varsin epäselvä käsite, joka riippuu määrittelyistä. Älykkyyttä on niin montaa lajia. Voi ehkä puhua matemaattisesta neroudesta, jonka ulkopuolelle voin itseni kyllä laskea. Noniin, näin nerous määriteltynä minulla ei ole nerouden tuomaa valtaa, eikä vastuuta.

Aah, vastuu. Miksi sen pakoilu tuntuukin niin luonteenomaiselta. Ilmeisesti männävuosien pakko-oireideni vuoksi. Neuroottinen vastuu muista ihmisistä ja ympäristöstä. Asiaan myöskin vaikuttanee järjestöharrastuksen mukanaan tuoma vastenmielisyys velvollisuuksia kohtaan.

Fysiikan laitoksen käytävillä kävellessäni olen jo monesti tuntenut outoa tarvetta löytää keino, jolla voin tuntea ylemmyyttä muita kohtaan. Luulen tämän liittyvän siihen alemmuudentunteeseen, jota tunnen kävellessäni ohi pöytien, joissa ahkerasti lasketaan ja opitaan. Ruokalassa mietitään sähkökentän vuon muuttumista hämärissä olosuhteissa. Tulee tunne, että on aivan toivottomasti tippunut tästä kelkasta, jossa toiset tuntuvat porskuttavan kaulaliina lepattaen. No toisaalta olen välillä tehnyt kollegoille kysymyksiä ja havainnut, että samassa kelkassa monesti ollaan tietojen kanssa. Usein tulee kuitenkin tunne, jossa ajattelen, että nämä ihmiset täällä saattavat suoriutua kursseistaan paremmin kuin minä, mutta minä olen tehnyt muita asioita, yhtä arvokkaita, järjestöpuuhia, maailman näkemistä eri kolkissa. Aivan kuin elämä olisi kilpailu, aivan kuin olisi tarkoitus päästä parhaaksi kaikessa. Kilpailu nimenomaan on muodostunut itselleni vieraaksi ilmiöksi. Vastakkainasettelu, vertailu. Muistan tässä elävästi Sinuhen keskustelun satamatyöläisten kanssa. Sinuhe esittää ajatuksiaan yhdenvertaisuudesta, mihin satamatyöläiset naureskelevat ja kertovat, kuinka kaikki haluavat verrata itseään toisiin, ja tuntea jossain asiassa ylemmyyttä. Satamatyöläiset sanoivat olevansa iloisia siitä, että olivatkin Sinuhea viisaampia ainakin tässä asiassa, vaikka muutoin olivatkin alempia. Lienee tarkoituksenmukaista hyväksyä haastavuus toisiinsuhtautumisessa, kuinka on haaste hyväksyä, että toinen on parmpi kuin toinen, varsinkin jossain itselle läheisessä asiassa. Näkökulma tähän haasteeseen voisi olla, että tältä ihmiseltä voi asiasta oppia. Ei sen sijaan liene kehittävää koittaa ajatella, missä asiassa onkin parempi kuin toinen. Tämä on moneen otteeseen ollut lähestymistapani, ja se on johtanut ahdistukseen ja virittyneisiin ihmissuhteisiin.