Kiitosmania

Käy niin kuin ajattelinkin, olen taas tauolla blogin ääressä. Edellisen kirjoituksen helpotus karisi melko nopeasti kävellessäni noin kymmenen metrin matkan luentosaliin, kohti vaikeita asioita. Opiskelua, ei sen enempää, mutta haasteita. Luennolla istuessa huomaa erilaisia olotiloja. Myöhässä tulleena kirjoittaa nopeasti kaiken taululla näkyvän muistiin, eikä ehdi kiinnittää huomiota luennoitsijan puheeseen. Tämä on tavallaan myös onnellinen olotila, tekemisellä on selkeä päämäärä. Kun on saanut otettua luennoitsijan kiinni, ja alkaa kuunnella puhettakin, huomaa ajatusten alkavan harhailla, sillä oma tekeminen ei ole enää niin hektistä. Jotain tuttua, jotain tuntematonta, Maxwellin yhtälöitä, mutta mistä nyt oikein puhutaan, ilmeisestikin staattinen tarkastelu on vaihtunut dynaamiseen, puhutaan ensi viikon laskuharjoitustehtävästä, näyttäisi olevan kondensaattori, milloinkahan saan tehtyä niitä laskuharjoituksia, milloin osaan. Vaikeus ymmärtää luennon asioita vie myös ajatuksen pimeälle puolelle, mietteet palaavat pakko-oirepohdintaan, märehtii sitä, toivoo, että jossain vaiheessa joku vakuuttaa itselle, että kaikki on hyvin, ei mitään pahaa ole tapahtunut. "olet toiminut hyvin ja oikein" Kaikkihan ovat persoja kiitokselle, mutta miksi minulla on ollut mielestäni aivan erityinen mania siihen. Järjestöhommatkin saivat jäädä osittain siksi, ettei kiitosta herunut. Eikö minua ole kiitetty lapsena? Tyytyväisiä vanhemmat kyllä olivat koulumenestykseeni, paljon minä siihen panostinkin. Mutta isommat sisarukset olivat tavoittamattomissa, hulluutta suhtautua heihin sisaruksina, oikeampi nimitys olisivat tädit ja sedät, henkilöt joiden vertainen ei tarvitse olla. Oma toiminta ei riittänyt, vaikka kuinka yritti, ei pystynyt olemaan heidän vertaisensa. Kun lapsena tietokonelätkässä tein kahdeksan vuotta vanhempaa veljeäni vastaan ensimmäisen kerran maalin, innostuin hurjasti , kunnes huomasin tehneeni oman maalin. Muistan raaán pettymyksen vieläkin. Tällä viikolla käydessäni kotona sama veli koittaa houkutella pelaamaan Finanssi-lautapeliä, johon totean, että mielestäni kaikki pelit, joissa hän on minua vastaan huijannut ollessani lapsi, voitaisiin mielestäni polttaa tai viedä todistusaineistoksi Mannerheimin lastensuojeluliittoon. Aina pienempi, aina vajaampi, mikään ei riitä. Muistan kyllä ilon, kun pikkuvanhana osasin joskus olla nokkela, heittää setien huulenheittoon osuvia kommentteja. Tunsin onnistuvani, pääseväni heidän tasolle. Sitäkin suurempi oli pahanolontunne, kun huomasin joutuvani naurunalaiseksi jostain hölmöstä tai tietämättömästä kommentista. Sedät sanovat: "opit joskus". Niin pieni olo. Tällä viikolla heitä nähdessäni ärähdän muutaman kerran alistustani, tunnen pelkoa reaktiosta, jota ei kuitenkaan tule. Huomaan pintansa pitämisen olevan hyvä juttu, siitä ei seuraa pahaa. Oloni on kuitenkin helpompi erossa heistä, oppinen pikku hiljaa kestämään heidän vuorovaikutusmallejaan, mutta en vaadi itseltäni liikoja heti.

Ihmiset liikkuvat kummallisesti luentosalissa. Lieneekö kahvin aiheuttamaa hermostusta, kun useampikin hemmo tuntuu tärisevän tai tutisevan. Itse heilun aika paljon, mutta eri tavalla. Jumppaan hartioitani, ja käyn läpi kehon osiani, tunnustelen oloja varpaissa, taipeissa, niskassa, olkapäissä. Olo muodostuu kokonaisvaltaisemmaksi, eikä niin helposti jää jäkittämään jännityksiin. Tällainen katsantokanta leviää helposti myös kehon ulkopuolelle ja huomaa havainnoivansa ympäristöäkin ja itseään sen osana.

Itsekin juon kupin kahvia. Pitkästä aikaa suomalaista paahtoa, onneksi sentään reilun kaupan. Maku tuo mieleen lukion kouluahdistuksen, aamuiset nousut, jotka olivat mahdollisia vain kahvin ja perfektionismineuroosin voimalla. Tänään tunnen tarvitsevani tätä apuneuvomyrkkyä, kun edessä oleva päivä avautuu eteen pitkänä ja rasittavana. Eniten ahdistavat laskuharjoitusten tekeminen, asia joka lykkääntyy kunnes palautushetki on käsillä. Ei tunnu innostusta, koitan lohduttautua ajattelemalla, ettei ole niin tärkeää niitä aina tehdä, kurssihan on vasta alussa. Tämä nyt on tämmönen päivä, alla huonosti nukuttu yö, uni pinnallista tai sitä oli liian vähän. Ei välttämättä huono päivä, kaikessa on puolensa. Tänään olo on selvästi virittynyt ajatusten ilmaisemiseen blogiin, mistä olen tyytyväinen. Tätä juuri haluan, elämistä olojen mukaan, luennon toista puolikasta on jo mennyt yli vartti ja täällä naputtelen, mutta se ei haittaa, miksi tämä olisi vähemmän arvokasta. Enhän edes pääse tuota kurssia tällä kerralla läpi, tentin sen sitten kesällä, tai ehkä ensi vuonna, oppiminen sillä saralla menee eteen päin omalla painollaan, en pakota sitä nyt kun ei tunnu siltä.

Luennon aikana ukon vain selittäessä laitan silmät kiinni ja tunnen uneliaisuuden ja väsymyksen aallon. Puheeseen ja aiheeseen on helpompi keskittyä visuaalisuuden puuttuessa, tunnen ymmärtäväni jotain, ja sen mukana tulvahtaa toivon aalto. "Ei nämä mahdottomia asioita ole ymmärtää, osaan ne vielä joskus, kyllä asiat selviää"