Pakko-oireet

Joskus iskee pakottava tarve päästä blogin ääreen. Tuntuu, että haluaisi kirjoittaa saman tien, tai ajatus ja tunne katoaa. Näin oli juuri äsken. Matkalla aamuluennolle kävin laittamassa Oravan kanssa huutonetlevyjä postiin ja jatkoin sporttidivariin tarjoamaan luistimiani ja mailaani. Turhaan, sillä huonon talven vuoksi heillä on jäkiskamaa liiaksi asti. Oravan suosituksesta lähdin hämeentietä etelään etsimään kirpparia, jonne voisin dumpata arvottomiksi tulleet kamani. Löydänkin pian alkoholistikuntoutuskirppiksen, joka ei ole tänään auki, mutta jonka oven tuli avaamaan huonohampainen ystävällinen köriläs. Ojennan kamat hänelle ja hän vaikutti varsin kiitolliselta lahjoituksestani. Kävellessäni pois tunnen kuin aikamatkan teini-iän tunteisiini, pakko-oireisiini, kun huomaan, etten tarkistanut oliko luistinkassissa mitään muuta. Olisiko sinne jäänyt jotain. Päättelyketju on samanlainen kuin niin monta kertaa aikaisemmin pakko-oireiden kanssa. En tarkistanut, onko kassissa muuta --> siellä on taatusti ollut jotain muuta --> siellä on ollut epäilemättä jotain korvaamatonta, joka on nyt iäksi menetetty ---> siellä on varmaan ollut Oravan vanhoja valokuvia (mikään minuun liittyvä ei tunnu korvaamattomalta, muiden tärkeät asiat ovat) Erona kymmenen vuoden takaiseen on se, etten mene takaisin kolkuttelemaan kirpparin ikkunaan, en vaadi tarkistaa kassia ja todeta sen olevan luistimia lukuunottamatta tyhmä tuntien häpeää ja omituisuuden leiman painautumista otsaani, mutta samalla kuitenkin tuntien helpotusta ja kiven putoamista harteiltani. Ei, sillä olen sopinut itseni kanssa, että neuroosidiagnoosini vuoksi minulla on erityisoikeus olla tarkistamatta näitä asioita. (Käytäntö, joka tuntuu hölmöltä, mutta on ollut merkittävin parantumiseni tekijä) Siispä kävelen hämeentietä kohti kumpulan kampusta oudon tunnekuohun vallassa. Jossain vaiheessa tajuan, että olen sattumalta lahjoittanut alkoholisti-isäni luistimet alkoholistikuntoutuskirppikselle, ja ajatus hyväilee minua niin että jaloissa kihelmöi. Reppu painaa hartioita, ja olen uupunut ja väsynyt noustessani kumpulan mäkeä. Välillä laitan silmät kiinni levätäkseni hetken edes visuaalisilta ärsykkeiltä (tapa, johon muut ihmiset eivät oikein osaa välttämättä suhtautua). Fysiikan laitokseen sisältäydyttyäni päätän pinnata luennon alun ja kirjoittaa tunnekuohuni blogiin, ja nyt olen iloinen tästä päätöksestä. Olen rauhallisempi ja levollisempi, olen saanut vakuutettua itselleni, että voin antaa asian olla. Kävellessä harmittelin myös sitä, kuinka harmillisesti pakko-oire vei ilon luistinten luovutuksen demateriaalisaatiosta. Kenties se ilo vielä kumpuaa myöhemmin. Olen miettinyt demateriaalisaationi liittyvän kenties itsenäistymiseen, ja pesäeron tekemiseen aikaisemmasta elämästä, johon helposti assossioin pakko-oireet, ahdistuksen ja yksinäisyyden. Suomirock sai tämän aallon myötä lähtöpassit levyhyllystäni. (en tosin olekaan niitä levyjä vuosiin kuunnellut) Muutaman, tärkeimmät muistolevyt jätän hyllyyni.

Lopultakin sain mieleni tyhjennettyä. Se kenties täyttyy luennon aikana, piirtyy muistilapuiksi luentomuistiinpanojen viereen. Tauolla jäsentyy ajatuksiksi. Tai sitten ei. Huomaan olevani todella väsynyt, ja haluavan lähinnä nukkumaan, kävelymatka laitokselle oli ilmeisen raskas, henkisesti ja fyysisesti, kokonaisihmisellisesti. Saa nähdä, miten jaksan keskittyä elektrodynamiikkaan.