Ahdistuksesta

Kesken opetuspäivän, opetustilanteiden välissä minulla melkein säännönmukaisesti on todella ahdistunut olo. Päällimmäisinä ajatuksina on vain se, etten koskaan enää ryhdy opettajaksi, en ryhdy enää tällaisen ahdistuksen alaiseksi. Tätä seuraa ajatus siitä, että tätä kevättä on tuhottoman paljon vielä jäljellä.

Ahdistusta on vaikea purkaa osiksi. Se on ahdistusta tulevista tuntitilanteista, se on selvää, koska tuntien pitämisen jälkeen olen huomattavan helpottunut. Mikä niissä tuntitilanteissa sitten ahdistaa? Ehkä ennakoimattomuus, en voi tietää mitä tapahtuu. Voi mennä ihan kivastikin, mutta melkein aina on jonkinlaista puljaamista johonkin suuntaan. Minun täytyy myös ottaa itselleni hieman harjaantumaton rooli, auktoriteetti. Koen tuntitilanteissakin ahdistusta, jos koen, että minun täytyisi jotenkin pitää paremmin kuria, mutten näe siihen keinoa, tai en jotenkin pysty siihen.

Ahdistuksesta suuri osa on myös vastuuta. Koen hirvittävän suurta vastuuta. Koen vastuuta järjestyksenpidosta, oppilaiden oppimisesta, asioiden sujumisesta. Tätä taakkaa olisi syytä koittaa helpottaa.

Luin junassa töihin Improvisoi-kirjaa. Siitä sattui aukeamaan kohta iloisesta mokaamisesta ja suunnittelemattomuudesta. Siinä on vielä paljon opiskelemista minulle, joka olen tottunut pelkäämään virheitäni. Kuitenkin vain virheistä voi oppia, joten miksi niitä pitäisi pelätä? Mokailen työssäni varmasti, joten miksipä siitä sitten niin ahdistuisi. Kyllä kaikki aina jotenkin järjestyy. Niin isoa valtaa minulla ei ole, että minun toimintani seurauksena ( vaikkapa opettajan työn seurauksena) jonkun elämä tuhoutuisi.

Jännitän lasten kohtaamista. Jännitän sitä roolia, mikä minun tulisi ottaa. Voisinko rentoutua tämän suhteen? Voisinko ottaa tilanteet sellaisina kuin ne ovat, hyvin epätäydellisinä. Mokailua sinne tai tänne, kaikesta oppii ja sitä myöten kehittyy.

Olen suhtautunut työhöni hirveän vakavasti ja tosissani, pelännyt tekeväni virheitä ja sitä kautta aiheuttamaani mahdollista vahinkoa, vaikka se olisi ollutkin varsin teoreettista. Koitan tietoisesti löysentää asennettani työtä kohtaan, rentoutua, huokaista syvään ja keskittyä tekemiseen, jokaiseen hetkeen.

En halua kaihailla kevään loppuun, sillä sinne on aikaa. Se tulee kyllä, mutta nyt otan haasteen vastaan, olen tässä hetkessä, keskityn siihen ja sen tekemiseen. Ja opin sen hetken opetuksen.

Paha olo menee ohi

Eilinen oli aluksi aivan kamala päivä, viikonloppu rankan viikon jälkeen tuntui sekin täysin innottomalta ja masentavalta, en meinannut keksiä mitään kivaa tehtävää, vaan elämä tuntui tahmealta. Jotenkin sitten innostuin iltaa kohden, sain siivottua, mikä oli mukavaa, ja sitten lähdin stella polariksen impronäytökseen, jonne kävellessä tulikin oikein mainio ja elämäinen olo. Intouduin oikein juoksemaan pitkiä välimatkoja, mikä tuntui hienolta. Näytöksessä en meinannut malttaa olla millään perse penkissä, olisin niin halunnut mukaan lavalle. Tämä palautti jälleen mieleen unelman ryhtyä näyttelijäksi.

Syntyi ajatus siitä, että voisin tyydyttää vaatimattoman rahallisen tarpeeni hierojana ja muun ajan tehdä teatteriproduktioita tai jonkinlaista näyttelemistä, vaikka harrastelijapohjalta. Olen ehkä aiemmin torjunut tätä unelmaani kenties osin sillä perusteella, että olen halunnut pelastaa maailman, ja tehdä jotain maailmaa parantavaa työtä, jotain vaikuttamista tai varsinkin uusiutuvaa energiaa edistävää työtä. Haluaisin kovasti päästää tällaisesta jonkinlaista jeesus-kompleksista irti.

Olen kokeillut järjestötyötä, politiikkaa, opettajantyötä, konsulttihommiin tai johonkin akateemiseen työhön pääsemistä, ja alkaa tuntua siltä, että miksi hakeudun merta edemmäs kalaan. Tiedän kyllä, missä hommassa tunnen todella eläväni, missä säteilen. Miksi en seuraisi sitä? Teatteri, ah, nyt se tuntuu jotenkin kiillotetulta vaihtoehdolta, vaikka tiedän siihen liittyviä sudenkuoppiakin.

Niin, mitähän se tulevaisuus sitten tuo muossaan? Haku Teakiin ehti harmi kyllä mennä, sitä ei tarvitse nyt murehtia. Luulin, että mulla olis vielä tänä keväänä mahdollisuus hakea, mut näin sanotaan osoitteessa https://www.yliopistohaku.fi/yshjHakija/ : "Yhteishaun hakuaika on 1.3.-16.4, paitsi Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun hakuaika, joka on 1.3.-15.3." Pyh, harmillista.

No sitten tietysti voisi miettiä sitä hierojaksi ryhtymistä. Hesoten hierojan näyttötutkintoon valmistavan koulutukseen hakeminen on vielä käynnissä ja sitten on tietysti vaihtoehtona ottaa vaimolta hieronnan oppia ja käydä vain näytöissä.

Koitan korvata maailmanpelastamisinnon itsenipelastamisinnolla. Tähän liittyy henkinen ja fyysinen pelastaminen. Henkistä on tullut käsiteltyä terapiassa paljon, fyysiseen voisi keskittyä hieromisen opettelun kautta. Henkinen pelastaminen onnistuisi mielestäni hyvin myös sitä kautta, että tekisi elämässään niitä asioita, joista todella pitää. Tässä tulee näytteleminen mukaan kuvioihin.

No, monenlaiset ovat mahdollisuudet. Paljonhan minulla on koulutusta, joka ei ole mennyt hukkaan, ja sillä voi työkeikkoja saada, kenties uusiutuvan energian parissa, kenties it-alalla. Joka tapauksessa haluaisin kaikkein mieluiten tehdä töitä minimimäärän, ansaita sen verran rahaa, että pysyn hengissä (ja ehkä pääsen ulkomaillekin joskus). Lopun ajan elämästäni voisi keskittyä itseni henkiseen pelastamiseen, joka voisi tarkoittaa vaikkapa näyttelemistä.

Eilen juostessani kaapelitehtaalle mielessäni välkkyi ajatus, että tämä vaikea vaihe elämässäni, missä kärvistelen rankalta tuntuvan työn pauloissa, on pieni osa elämästäni. Lyhyt jakso, joka päättyy aikanaan ja vaihtuu toiseen. Olen kokemusta rikkaampi ja valmis taas uusiin haasteisiin. Elämä tuntui aukenevan ja näyttävän mahdollisuuksien kirjoaan, tuulettavan aamun ahdistusta.

Nytkin on toiveikas olo. Huomenna taas töihin, mutta jaksan huomisen kyllä. Jaksan ensi viikonkin. Jaksan kesäkuuhun asti.

Stressinsietokyvystä

Hyvä pointti kollegalta: tämä opettajantyö on minulle hyvää harjoitusta työelämään, koska työssä kuin työssä joutuu kestämään stressiä, ja sitä pitää vain oppia hallitsemaan. On tietysti töitä, kuten hieroja, jossa stressiä on vähemmän, mutta en ehkä elätä itseäni täysipäiväisesti hierojana, joten teen todennäköisesti muitakin töitä, joissa stressiä on mitä todennäköisemmin enemmän. Olen siis hyvässä opissa, ja tämä kannattaa ottaa harjoituksen kannalta. Mitä enemmän tuntuu vaikealta, sitä enemmän oppii, ja siitä on hyötyä jatkossa!

Onnistumisen elämyksiä

Tänään oli jo taas huomattavasti mukavampi päivä. Mehut vei tehokkaasti, mutta se sisälsi hyviä hetkiä. Hankalan ryhmänkin kanssa oli varsin onnistunut tunti, kun kollega otti luokasta kaksi vastaanharaavaa omaan opetukseensa. Näin muu luokka rauhoittui ja tunnin pitäminen sujui. Toisella luokalla oli mielenkiintoinen kokemus, kun uuden asian käymisen jälkeen annoin läksyt 20 minsaa ennen tunnin loppua: "Tässä kolme läksytehtävää, jos joku saa tehtyä nämä jo tunnilla, saa plussamerkinnän". Jumaliste porukka teki tehtäviä kuin viimeistä päivää, ja kilpaa huusivat minua apuun. Tehtävät jo tehneitä laitoin auttamaan apua tarvitsevia. Lopussa oli mieletön hälinä, kun monet moneen kertaan varmistivat, että saavat varmasti plussan. Tämä oli totisesti toimiva motivaattori.

Atk-tunnitkin olivat mukavia, kun oppilaat pitivät käsitellystä aiheesta: javascriptistä. Eräs jopa pyysi haastavampia tehtäviä kotona tehtäväksi. Haa, tällaisia hetkiä muistellaan taas kun on vaikeaa.

Kuormittuneisuus

Hooh, taas jälkeen kuuden istun junassa matkalla kotiin. Tänäänkin tosi pitkä päivä, eikä oikein vielä edes pulkassa. Huomisia tunteja jäi vielä mietittäväksi kotiinkin. Halusin vain pois työpaikalta, välillä jonnekin muualle. Olisi kenties järkevää rauhoittaa koti palautumista varten, mutta vielä se on haaveena. En ymmärrä, miten toiset saavat tunnit niin helposti valmisteltua. Monet ovat tietysti olleet jo monia vuosia töissä, ja opetettavat asiat tuttuja.

Ah, toivon, että pian opin keinon löytää itselle riittävästi palautumisaikaa. Toisaalta tällaiseen elämiseen olen tottunutkin, hommasta toiseen juoksun ja välillä vain unta. Nyt elämäni tuntuu olevan tämä, koulutyö. Silloin on ikävän paljon elämä yhden kortin varassa. Kortin, josta ei meinaa saada mieltään irti.

Noh, elämä etenee, päivä kerrallaan, joka päivä on taitavampi ja hommat menevät helpommin. Ja tämä on vain väliaikainen kausi elämässäni, tämänhetkinen haaste, joka loppuu joskus.

Ylläolevan kirjoituksen jälkeen kävin kaivopihan unicafessa syömässä. Siellä käyminen on muodostunut kotiinpaluurutiinikseni. Tapasin kaksi opiskelukaveria, joille tuli taas selitettyä opettajantyön arkeani. Piristävää katsella näin tilannettaan ulkopuolelta. Samalla muistaa, että muutakin elämää on työni ulkopuolella, myös muunlaisia elämänmuotoja. Huomaan taas katsovani monia ihmisiä miettien, että tuollakin taitaa olla paljon aikaa palautua, haikeus mielessäni.

Minulla on ollut vaikeuksia määrittää, mitä haluan. Nyt ainakin pääsen voimakkaaseen haluun kiinni: halu riittävään palautumisaikaan ja spontaaniin hauskojen asioiden tekemiseen.

Ahdistusta ja helpotusta

Tämänkaltaiset päivät eivät olisi hassumpia. Kaksi opetustuntia, ensimmäinen kymmeneltä. Ehti hyvin miettiä tuntien sisältöä samaksi ja seuraavaksi päiväksi. Silti onnistuin ahdistumaan tuntien lähestyessä, vielä tuntien pitäminen kuitenkin jännittää. Ekan tunnin jälkeen harmitti, kun tajusi, että opetus kannattaisi hoitaa aivan eri tavalla. No sitten kollegoita konsultoituani muutin aikataulusuunnitelmaani ja käytän enemmän aikaa kertaamiseen.

Tunnit myös menivät suht mukavasti ja läksin varsinkin jälkimmäiseltä varsin hyvin mielin. Tunnilla oppilaat olivat hämmästyneitä, miten voin osata niin hyvin jo heidän nimiään, ja testasivat, ketkä kaikki muistan. Sitten kun he huomasivat, että minulla on lunttilappuna heidän luokkakuvansa, porukkaa tungeksi katsomaan kuvaa. :)

Huomenna vielä kevyehkö päivä, sitten keskiviikon ja torstain rankat päivät, perjantai taas kevyehkö ja sit viikonloppu, jonka jälkeen enää viikko ennen talvilomaa. Huh, rankalta tämä homma joka tapauksessa tuntuu, näin alussa tosi työläältä. Viikonloppunakaan en oikein malttanut olla vaan ja palautua. Sinänsä ihan vain oleminen ei olekaan ollut minulle erityisen luonteenomainen rentoutumiskeino. Olen tottunut hoitamaan jotain miellyttäviä asioita, vaikkapa järjestämään papereita. Tämä viikonloppukin meni aktiivisesti kouluajatuksista pakoillen. Sinänsä oikein hyvä tavoite saada muuta mietittävää. Suoritin vain jotenkin pakonomaisen tuntuisesti muita asioita. Siivosin, järjestelin, vein kaikkea tarpeetonta huoneestamme kellariin, järjestin työrepun. Varsinkin sunnuntai-illan ahdistuksessa leffankaan katsomisesta ei tullut mitään, kun en osannut vain jäädä paikoilleni. Ahdisti vielä suunnittelemattomat seuraavan päivän tunnit.

Lauantaina oli kauppatyöni viimeinen vuoro, ja perään läksiäiset. Sekin luku elämässä tältä erää päättynyt. Sunnuntaina kävin tyhjentämässä kaappini ja lokeroni ja viemässä keksejä kollegoille. En jotenkin ole osannut tuntea helpotusta työn päättymisestä, kun nykyinen työ ei vielä tunnu yhtään kevyemmältä. Todella erilaiselta kyllä.

Jokin aika sain tietää, että odottamastani Porin työpaikasta ei tullut mitään. Tieto auttoi laskeutumaan tähän työhön. Rauha ei kestänyt pitkään, sillä kolme päivää sitten perjantai-iltana luin harjoittelupaikkailmoituksen tuulivoimaprojektitiimiin konsultointifirmalle. Tämähän olisi minulle lottovoitto päästä tuollaiseen kiinni, enkä voi kyllä olla hakematta siihen. Mielenkiintoista oli, että nähdessäni ilmoituksen olin voittopuolisesti harmistunut. Olin jo rauhoittunut ajatukseen, että olen tässä työssä loppuun, juhannukseen, asti. Niinpä epävarmuus ja epämääräisyys alkoi taas.

Koitan jankuttaa itselleni, etten toimi roistomaisesti, jos lähden kesken kevään toiseen työpaikkaan. Tämä työhän on joka tapauksessa määräaikainen, eikä juuri sitä, mihin olen suuntautunut. En silti voi olla ajattelematta sitä häslinkiä, joka minun poistuessani tulisi. Uusi ihminen tulisi taas ihmettelemään ja kyselemään. Oppilaat joutuisivat taas tottumaan uuteen ihmiseen ja uusiin rutiineihin. No siitäkin selvittäisiin. Kyllä ihmisten on ymmärrettävä, että haluan hakeutua itseäni haluamaani suuntaan vieviin töihin, joita on harvoin tarjolla. Mistä olisin niiden ilmaantumisen voinut vielä viime vuonna tietää. No mutta, en ole vielä kyseiseen paikkaan hakenutkaan, dl on kuun lopussa, sen jälkeen on jännät paikat.

Nyt ratikassa, terapian ja päivällisen jälkeen kotiin matkalla. Hienoa, kun ratikoissa on ilmainen wlan.

Helpotus

Tämä päivä toimi toivottavasti käänteentekijänä epätoivosta toivoon. Tänään meni paljon paremmin kuin edellinen opetuspäivä, päivien sisällötkin olivat toki erilaisia. Tänään sain kokea huliviliryhmän pienryhmiin jakamisen tehon, kun puolikkaan ryhmän opettaminen oli varsin mukavaa. Pidin toiselle, varsin ilkeästi käyttäytyviä yksilöitä sisältävälle luokalle puhuttelun, ja kerroin, etten rupea tällaista pelleilyä sietämään. Melkoinen taistelu tässä varmaan käydään ensi viikon aikana, ja kaikenlaisia toimia pitää miettiä. En puhuttelullani tänään saanut tietenkään mitään varauksetonta suosiota, ja saa nyt nähdä, oliko siitä jotain tehoa. Ainakin alan löytää itsestäni uusia puolia, kun saatan vaikka käskeä tuimasti kaikkia istumaan. Impron harrastamisesta on apua, kun koitan ottaa mahdollisimman korkean statuksen saadakseni tarvittavan arvovallan.

Tämä päivä tosiaan aloitti tässä opettajan työssä uuden kauden: mielenkiinnon. Ensi viikko tulee olemaan täynnä haasteita, mutta nyt en ole niiden suhteen epätoivoinen vaan kiinnostunut. Saanko hankalasta luokasta enemmän otetta? Onnistunko pitämään muiden luokkien hulivilejä aisoissa? Saanko oppia perille? Viimeisimmän kysymyksen vastauksen saanen sitten ensi viikkoa seuraavan viikkojen kokeiden yhteydessä. Se onkin varsin mielenkiintoista. Oikein jännittää, saanko pidettyä jotensakin saman oppilaiden arvosanojen tason kuin konkariedeltäjäni. Tänään oli kiva kuulla luokanvalvojan kuulleen minusta annetun positiivista palautetta jonkun oppilaan toimesta, olin kuulemma selittänyt jonkin asian hyvin, tajuttavasti. Tähän totta kai haluan tähdätä. Minulla on ollut vähän identiteettikriisiä, kun en ole käynyt minkäänlaisia pedagogisia opintoja, niin olen helposti tuntenut jonkinlaista alemmuutta muita, pätevämpiä, kohtaan. Toisaalta pedagosiset käyneen ystäväni kanssa keskustelun perusteella olen päätellyt, että voi olla hyvä opettaja ilman niitäkin.

Olen jo päässyt fiilikseen, että tämä on minun tämänkeväinen elämänmuotoni. Tämä on minun tämänhetkinen haasteeni ja kehittymisen muotoni. Tämä on minun elämänkouluni nyt.

Ah, perjantai vapauttaa muuhunkin elämään työn ohella. Huomenna tosin on vielä viimeinen kauppatyövuoroni, onneksi lyhyt. Läksiäisetkin illalla luvassa. On mielenkiintoista tuntea perjantaihuumaa niin pitkän tauon jälkeen. Olen niin pitkään tehnyt varsin joustavia kauppatöitä ja opiskeluja arkiviikkoon sitoutumatta. Tällöin elo oli tasaista, ei vapaallelähdön huumaa, muttei myöskään takaisin töihin palaamisen tuskaa. Toisaalta tällöin ei oikein päässyt kunnolla vapaalle ollenkaan, ja palautuminen oli kyseenalaista. No tämänkin työn kanssa on vielä haasteita löytää tarpeeksi aikaa palautumiselle ja muulle elämälle. Nyt perjantain kunniaksi lähdin jo kuudelta työpaikalta, jonne olin lähtenyt puoli seiskalta aamulla. Näin alussa haluan imeä mahdollisimman paljon tukea ja neuvoja kollegoilta, mikä myöhästyttää kotiinlähtöä. Olen kuitenkin halunnut panostaa tähän asiaan, koska haluan helpottaa oloani. Se on kyllä toiminutkin, ja toivon vastaisuudessa pääseväni muuhunkin elämään paremmin kiinni. En tosin ole ehkä ollut muussa elämässä viime aikoina muutenkaan niin paljon kiinni, kun olen kurinalaisesti suorittanut elämän osa-alueita: opensijaisuuksia, työnhakua, kauppatöitä, opiskelua. Nyt on yksinkertaisempaa, jäljellä on velvollisuuksista vain työ ja työnhaku.

Ihmisten näkeminen on nyt keskittynyt aika paljon työpaikalle. Uupumuksen ja tuntien valmistelun vuoksi iltaisin ei ole ihmisten tapaaminen ollut ensimmäisenä mielessä, paitsi tuen ja lohdutuksen hakemisen muodossa. En tietenkään haluaisi loputtomasti olla tällaisessa roolissa, ja nytkin olen tänä iltana todennäköisesti aivan erilaisella mielellä.

Hassu oivallus on, että alan jo jonkin verran nauttia tiukkiksen roolistani. Saan luvan perästä käskeä. Tätä en kyllä tee kuin tarpeen vaatiessa, muutoin olen luonteeni mukaisesti leppoisa. Mutta jotain uutta ja mielenkiintoista tässä roolissa on, se tuntuu tuulettavan tarvetta olla pidetty. Kaikki oppilaat eivät takuulla pidä minusta, eikä siihen voi tähdätä. Tavoitteinani pidän jämäkkyyttä ja reiluutta.

Illalla muuta elämää tiedossa, hennat päässä leffaa. Ehkä voisi suklaatakin. Viikonloppu.