Elämänilosta

Elämänilo on oikeasti jotain sellaista, jonka eteen on tehtävä töitä. Tämän huomasin taas joksikin aikaa menetettyäni ilon, menetettyäni toiveikkuuden. Se on todella pelottavaa, en osaa keksiä mitään pelottavampaa. En muista, milloin olisin viimeksi erityisesti pelännyt kuolemaa, siihenhän murehtiminen loppuu. Elämä on paljon pelottavampaa silloin, kun siitä puuttuu toiveikkuus.

Onneksi elämänilon menettäminen on minullakin varsin harvinaista, en muista edellistä kertaa. Kenties kolme vuotta sitten parisuhteeni alettua ja pitkän matkan tuottaman etäisyyden tuottaessa epätoivoa. Siinäkin tosin oli toiveikkuus matkan loppumisesta. Pienempiä dippauksia tulee toki aika ajoin, mutta ne ovat lyhytikäisiä. Muutaman viime päivän aikaiset totaaliset jysähdykset mustiin vesiin ovat jotain uutta. Ne tulevat varoittamatta, eivätkä tottele poistumiskäskyjä. Niille ei osaa antaa mitään syytä, tuntuu vain epämääräisesti siltä, että aivoihin on tankattu 95:ta kun piti laittaa dieseliä. Jokin vain mättää. Enemmän se varmasti psykologista on, en nyt keksi mitään somaattistakaan syytä. Syykimppu vain lienee niin moninainen ja vaikeasti hahmotettava, ettei ajatuksiin tule mitään syitä niitä etsiessäkään.

Mustat vedet ovat toistaiseksi hälvenneet ainakin nukkumisella, joka selvästikin auttaa olon yhteiseen keskeiseen oloon eli väsymykseen. Olen kyllä nukkunut varsin paljon, ehkä sitten liikaakin, jolloin sillä voi olla vaikutusta aivojen kemioihin. Varsinkin kun pohjalla oli vähän nukkumista ja outoa unirytmiä. Tänä iltana oloni parani puistossa yksin auringonkeilassa istumisella ja olon vihkoon raapustamisella. Oikeastaan olon kohentumisen tavoitin nostaessani katseeni paperista ja samalla huomasin ampiaisen kömpimässä ruohossa ja huomasin riemastuksekseni kokevani iloa. Samoin auringonkeilassa tanssivat hyönteiset tuottivat iloa. Havaitsin olevani jo melko normaalissa tilassa, äkkiarvaamatta. Hetkeä aiemmin olin häipynyt kotoa mittavan ahdistuksen vallassa ja epätietoisena siitä, kuinka saan itseni kiinnitettyä takaisin iloon, pois ahdistuksesta ja hermostuksesta.

Hassua näissä tiloissa on nimenomaan se, ettei niiden tunnetilat liity suoranaisesti mihinkään ajatuksiin. En ole ahdistunut nimenomaisesti mistään. Varsin tavallistahan on, että hermostuttaa seuraavana päivänä koittava työpäivä tai surettaa kumppanin suru. Nyt tosiaankin syiden löytäminen ei ole suoraviivaista. Monia mahdollisia syitä mielen kuohumiselle on kyllä mahdollista osoittaa, onhan kuitenkin takana eräät muutosvimmaisimmat viikot vuosiin (eivätkä nämä viime vuodetkaan ole olleet mitään erityisen seesteisiä, en kyllä tiedä mitkä vuodet elämässäni olisivatkaan olleet, enkä erityisesti kaipaakaan mitään seesteisyyttä vaan hyvää suuntaa).

Parisuhteemme on saanut uuden mielenkiintoisen käänteen hellyden laajennuttua kaksikkomme ulkopuolelle. Ensialkuun rauhallisesti siihen suhtautunut mieleni sai tilanteen kehittyessä aikamoisen jumikohtauksen. Sen jälkeen mieleni on kasvanut näennäisen rauhalliseksi asialle, kuvion kuitenkin häiritessä taustalla. Parisuhteen uudelleenmäärittely on hämmentänyt mieltäni, olen kokenut läheisyydenkaipuuta muita kohtaan ja hakenutkin varovaisesti läheisyyttä niiltä, jotka ovat sen suoneet. On oikeastaan tuntunut hyvältä olla tilanteessa, jossa ei tarvitsekaan kokonaan riittää toiselle, kun se ei kuitenkaan olisi mahdollista. Välillä on kuitenkin tuntunut jo melkein siltä kuin olisi itse kokonaan tarpeeton, toinen kun on suurimman osan ajasta eri paikassa kuin itse, eikä välttämättä halua läsnäoloa silloinkaan kun se olisi mahdollista. Lisäksi on itse ollut niin hankalassa olotilassa, että on tuntenut itsensä jo taakaksi.

Selvästi ulkoilma ja valo tuottavat iloa. Myös luonto ja eläimet. Mielenkiintoinen piirre äsköisessä iloontumisessa oli se, että se jo melkein pelotti. Luulen sen johtuvan siitä, että innottomuus on ehkä jonkinlainen excuse sille, ettei tarvitse hoitaa asioita. Innon ja ilon paluu tarkoittaa siinä tapauksessa sitä, että olisi palattava sorvin ääreen, hoidettava keskeneräisiä asioita, joita ei itse asiassa ole nyt niin erityisen paljon. Ja nekään asiat eivät ole niin vaarallisia. Ahdistusta on esimerkiksi tuottanut työvuorojen osuminen syksyn orientoivien opintojen päälle. Koitin tässä eräänä päivänä useamman tunnin vaihtaa työvuoroja ilman menestystä. Jos en saa vuoroja vaihdettua, niin sitten en saa, sitten ei voi mitään, eikä siihenkään kuole, eikä sekään olisi niin vakavaa.

Huh, tunnen oloni väsyneeksi, varsinkin nyt tullessani känniläisten alta puistosta kotiin sängylle mahalle kirjoittamaan. Tuntuu hyvältä, että iloni kestää kotona olemista, vielä äsken oli niin vaikea olla täällä, että oli pakko mennä takaisin ulos. Tähän varmasti vaikuttaa sekin, ettei sisälle paista enää aurinko eikä ilma ole yhtä tukahduttavan kuuma ja tunkkainen.

Kumppanin tapa reagoida pahaan olooni on erilainen kuin minun reagoiminen jonkun pahaan oloon. Hän pitää selkeästi yllä erillisyyttään, kun minun tapanani on ollut heittäytyä toisen auttamiseen, uhrautuen. Hän ei myöskään halua tukea minussa sellaista käytöstä, että heittäytyisin toisten tunnesäätelyn armoille. Arvostan hänen tapaansa pitää rajoistaan kiinni. Tuntuu silti usein pahalta usein läheisyyttä pyytäessä, kun sitä ei saa ainakaan niin paljon kuin oli kuvitellut (eli kuinka paljon itse uhrautuen antaisi). Pointti onkin se, mikä toimintatapa tekee hyvää lopulta.

On aika katsoa elokuvaa illan päätteeksi. Olen niin tyytyväinen, että olen takaisin ilossa. Haluan pysyä siinä.

Tuleva

Sanovat kadulla.
Tulee se juna,
joka kyttyrätki korjaa.
Kysyn.
Kenelle jää
se mustin pekka?

Ahma

Hamaisuhanat haaskalla
ahkioissa ahmivat

Hössötystä

Pöyhin höpötyshömppää
Hypin höynäytelmässä
Höyrytän hössötystä
Lörvin

Oikotiet

En tiennytkään, että kaikki tiet ovat oikoteitä.
Kaikki oikotieni vievät harhaan.

Ulkona syömässä

Päivä ensimmäisessä muistikuvassa kumppani koittaa herätellä aikaiseen aamuun, mutta silmäluomet ovat aivan liian raskaat. Niinpä jatkan unia vielä jonkin aikaa, ja herään varsin virkeänä. Kirjastosta voi vihdoin lainata varatut leffat, koska saan palautettua lainaussaldoni alle viiden elokuvan. Katsommekin hienon Pelon maantieteen, mukanani karpalopuuro ja chococapuccino. Leffan jälkeen alan tahkota elektrodynamiikan laskuharjoitusta, Feynmanin sylinterin paradoksia, ja etenenkin mainiosti. Neljän jälkeen alan tuntea pakottavaa tarvetta ruokailuun. Tämä tulee tapahtumaan yksin, koska kumppani on mehupaastolla.
Siitäpä tulikin sitten sellainen toilailu, että bloggaaminen tuntui houkuttelevalta työkalulta asian työstöön.

Ennen lähtöä kysyn kumppanilta, onkohan Dudii auki. Hän koittaa katsoa asiaa netistä, muttei onnistu, sillä kyseisellä sivulla on mainoksia. Nettiyhteytemme on nimittäin ollut jo viikon verran varsin huono. "Kyllä se varmasti on auki," ajattelen ja lähden matkaan. Dudii olikin totisesti auki, mutta sisään ei meinaa mahtua. Se tuntuu näin sunnuntaisin varsinkin olevan erittäin suosittu, mistä tuli mieleeni halu tukea Kurvin Kimito Kitcheniä, jonka pärjäämisestä olen ollut huolissani. Soitan kumppanille, voisiko hän katsoa sen aukioloajat, mutta netti ei onnistu tälläkään kertaa. "No on senkin pakko olla sunnuntaisin auki" -ajatus mielessäni suuntaan Torkkelinmäen yli Kurviin. Jo Helsingunkadulta näen, ettei Kimiton A-mainos ainakaan ole paikallaan ja lähelle päästyäni huomaan myös ikkunat varsin pimeiksi. Syventyessäni oven lappuihin huomaan oven olevan auki, ja kurkkaan tuulikaapista sisään. Sisällä on kuitenkin yhtä tyhjää ja pimeää kuin ikkunat antoivat ymmärtää, joku taitaa kuitenkin keittiössä häärätä valon kajastuksesta päätellen. Oven lappujen tarkempi syynääminen kuitenkin osoittaa sunnuntain olevan ilman aukioloaikoja.

No mutta tuossa vieressähän on intialainen lafka, sinne siis. Sisälle tullessani sariin pukeutunut nainen nousee pöydästä ja menee tiskin taakse miehen seuraksi. Tarkastelen isoa seinäruokalistaa ja valitsen mahdollisimman proteiinipitoisen kasvisruoan, joksi arvelen Mutter Paneerin (herne-juuston). Tilaan sen ja mietin ääneen, kuuluukohan ateriaan naan-leipää. Taulu vastaa kysymykseeni antamalla naanille hinnan, joten tilaan sen lisäksi. Raitaa en sen sijaan näe taulussa, joten kysyn sitä ravintoloitsijoilta. He eivät oikein tunnu ymmärtävän kysymystäni, joten koitan muotoilla sitä monella tavalla, suunnilleen tapaan: "Kuuluuko tähän raita, rai-ta, haluaisin tähän mukaan raidan." Vastaukseksi saan nyökkäilyä sanan "mukaan" säestyksellä. Aavistan piilevän vaaran, ja koitan selittää jotenkin näin: "Syön siis täällä, mutta otan raidan mukaan siihen ateriaan", johon hyväntuulisesti nyökkäillään.

Istun viihtyisään sisätilaan ja riisun takkini. Syvennyn odotellessani käymäni luentoprujun käsittelemiin sähkömagneettisiin tasoaaltoihin eristeissä. Siinä istuskellessani hieman ihmettelen, ettei luokseni tuoda juomista, ruokailuvälineitä tai mitään. En jostain syystä, kenties nälän ja opiskelun pehmittämin aivoin tartu tähän ihmetykseen, ja mieti sitä pidemmälle. Lopulta kuulen epäilyttävää muovipussin rapinaa ja alan pelätä pahinta. Näin siis ravintoloitsija saapuu ateriani kanssa luokseni. Aterian, joka on siististi muovipussissa. Mieleni huutaa tuskasta ja hetken ajan käyn läpi vaihtoehtojani. Ryhtyisinkö selittämään, mikä kauhea väärinkäsitys on tapahtunut ja vaatisinko saada aterian lautaselle eteeni. Varsin nopeasti kuitenkin valitsen minulle varsin tutun ja turvallisen vaihtoehdon. Miksi tuottaa muille kärsimystä, kun asian voi itse joustamalla kiertää. Kiitän siis kohteliaasti muovipussista ja astun ulos viihtyisästä ja lämpimästä ravintolatilasta harmaaseen sohjomuhjuun.

Mikä nyt neuvoksi? Missä minä tämän ruokani syön? Kotiin meneminen höyryävän intialaisruoan tuominen kotiin tuntuisi aika viheliäiseltä teolta mehupaastolla elävää kumppania kohtaan. Seison jonkin aikaa Kulmavuorenkadun ja Kurvin kulmalla, ja mietin menisinkö sittenkin takaisin raflaan ja pyytäisin saada syödä siellä. Näinhän he myös ehkä oppisivat kieltäkin paremmin, kun käytäisiin keskustelua, miten se väärinkäsitys meni. Koen tämän vaihtoehdon kuitenkin niin vastenmieliseksi ja uhkaavaksi, etten tartu siihen. Todennäköisesti aiheuttaisin tällä kuitenkin enemmän mielipahaa (häpeää, epäonnistumisen tunnetta jne) kuin mahdollista hyötyä. Tapahtuman synnyttämässä ilmapiirissä syöminen voisi myös olla tuskallista. Niinpä raahustan maha nälästä kaarella kohti Katri Valan puistoa. Könyän liukastellen ei talvikunnossapitoa -rappuset ylös ja istun autioon puistoon lumettomalle penkille. Laitan rukkaset taskuun ja avaan tiukkaan solmitun muovipussin. Asettelen penkille aterian osaset miettien, mitähän tästäkin tulee. Noniin, tuossa on riisi, okei, ja tuolla on mutter paneer, ja sitten tuossa foliossa on valkosipulinaani. Kolmen paketin jälkeen pussi on tyhjä osoittaen, että pyyntöäni raidasta ei valitettavasti ymmärretty.

Olen asioiden saamasta käänteestä varsin ärtynyt ja hotkin mielestäni hieman laimeasti maustettua ruokaa naanleivällä kitaani. Leivän loputtua turvaudun itse asiassa ensimmäistä kertaa eläissäni käsilusikkaan huomaten sormien eripituisuuden aiheuttavan suulle hankalan syvennyksen keskisormen ja nimettömän kohdalla. Mietin tilannetta mielessäni yhä uudelleen ja punnitsen eri vaihtoehtojen mielekkyyttä. Elän selvästi vaihetta, jossa koitan saada pidettyä entistä enemmän omista oikeuksistani kiinni, ja siitä näkökulmasta tämä tilanne meni varsin heikosti. Toisaalta asian voi ajatella myös muista näkökulmista. Lisäksi vaikka olisi tullut tehtyä virhe, sekin on sallittua. Omista oikeuksista pitämisen taidon oppimisen voi myös ajatella elämänmittaiseksi prosessiksi kaiken oppimisen tavoin. Siinä ei siis vielä tarvitse olla mestari, sillä elämä on pitkä, ja vielä ehtii vaikka mitä.

Kotiin mäen kiertäen tarpoessani koitan tietoisesti rauhoittaa mieltäni. Yritän nimittäin vähentää stressaamista asioista, opetella lunkimmin ottamista. Motiivina pidän kortisolitasojen matalinapitämistä, jotten sairastuisi syöpään tai mahahaavaan ja muutenkin eläisin pitempään ja terveempänä. Aadolfinkadun kohdalla saan päähäni käsitellä asiaa bloggaamalla. Kotiin päästyä kumppani kirjoittaa omaansa ja turvaudun siis omaan koneeseeni, joka ei pääse minkäänlaiseen nettiyhteyteen. Täytyy tämä muistioteksti siis siirtää jollain tikulla koneelta toiselle ja edelleen verkkoon, mikä onnistuu jos hyvin käy.

Asiaa tohkeissani kirjoittaessani kumppani kysyy, oliko ruokareissu noin traumaattinen kokemus. Nyökkään ehkä hieman hajamielisesti. Nyt asian käsittelyn jälkeen harmistus ja huoli ovat varsin laimeita, ja huomaan hymyileväni. Voin palata takaisin Feynmanin seuraan.

Uteliaisuudesta

Olen viehättynyt ajatuksesta, että elämän sisältö ja tarkoitus voisi olla uteliaisuus. Asioiden selvittäminen sitä mukaa kun ne tulevat mieleen, ja niihin herää kiinnostus. Taannoin esimerkiksi tuli esille, onko eläimillä solisluuta ja aloin palavalla flowmaisella innolla selvittämään tätä sinänsä aivan triviaalia ja merkityksetöntä seikkaa. Koen uteliaan innostuksen erittäin nautinnolliseksi, ja sitä kautta uusien asioiden löytämisen suorastaa hekumalliseksi.

Tänään luennolla istuessani tajusin, että opiskelu toimii varsin erilaisella lähestymistavalla. Siellä kurssiin kuuluvat asiat on opiskeltava ja osattava, on niihin sitten innostunut tai ei. Tietysti voi kysyä, kannattaako opiskella jotain, mistä ei ole innostunut. Pointtini on vain se, että tunnutaan menevän perse edellä puuhun. Tunnen siis nautinnollisemmaksi lähetä selvittämään asiaa omasta halustani, mieleenjuolahtavasta mielenkiinnosta johonkin arvoitukseen.

Toisaalta kenties jonkinlaista perustutkimusta tarvitaan perustaitojen luomiseksi, jotta arvoitusten ratkaisuihin pääsemiseksi olisi työkaluja. Tai jotta mieli saisi kauraa, josta pureskella arvoituksia. Eihän voi puntaroida pimeän energian olemusta, ellei ole kuullut siitä.

Itsensä voi myös suggeroida innostumaan. Näin tein elektrodynamiikan kurssini kanssa. Se alkoi tuntua miellyttävämmältä kun löysin siihen mielenkiintoisia tulokulmia ja toisaalta kun opin tarpeeksi perusasioita, jolloin pystyin tuntemaan iloa jonkin asian osaamisesta ja jonkinlaisesta hallitsemisesta. Eilen illalla nukkumaanmennessä koin huolta siitä, innostunko näistä asioista liikaa, kun alani kuitenkin olen ajatellut olevan tuulivoima. Tänään luennolla huoleni tuntui ylimitoitetulta.

Huooh, tämä aamu on alkanut hermostuneesti. Eilinen TAllinna kai palautti, mutta ei sitä oikein tunne. Ainakaan nyt. Herääminen ennen kahdeksaa oli vaikeaa, mutta pakollista. Halusin pakottaa itseni valmistautumaan luentoon. Ja niin se onnistuikin, koko ajan kyllä tunsin olevani uupunut. Sain valmistauduttua aivan mainiosti, ja puurot ja mateetkin alas. Ajattelin mennä bussilla, ja katsoin Kumpulaan menevän bussin haapaniemestä. Lähtemiseni oli selvästi turhan hidasta, ehdin kuitenkin vilkuttaa pysäkiltä lähtevälle bussille jäähyväiset. neljätoista minuuttia seuraavaan viisvitoseen. Jään odottamaan, mutta en halua hukata hetkeäkään. Kaivan luettavaa repusta. Kirja ei osoittaudukaan relevantiksi, kaivan muistiinpanokansion. Kännykkä on kansion päällä ja tarkkailen aikaa. Vielä ei ole kulunut aika umpeen, voin vielä istua pysäkin penkillä ja lukea kansiota. Mitä ihmettä, tuollahan se 55 jo on ja kymmenen metrin päässä pysähtyneenä, miten se tuonne jäi, miksi se ei tullut kohdalle niin kuin edellinen. Kaappaan kansion, kännykkä lentää maahan ja menee osiksi. Bussi vilkuttaa jha kääntyy, minä kerään rojut vaivalloisesti ja vilkutan. Bussi vastahakoisesti nappaa kyytiin. Kuski kivahtaa: "Pitääkö minun odotella?" Vastaan, että luulin hänen tulevan kohdalle. "Tämä on pitkä pysäkki" Sanoin tietäväni tämän nyt tästä eteenpäin. Menen adrenaliinissa bussin takaosaan, ja harmittelen, että en ollut alistuvampi hänelle, tässä vaiheessa tajusin vain itse mokanneeni. Oli vain vaikea olla ystävällinen ja alistuva, kun toinen oli niin hyökkäävä heti alkuun, eikä sitä ihan heti edes myönnä itselleen, että on mokannut. Ajattelin pyytää vielä kuskilta anteeksi, mutta sitten hätäännyn, että pitääköhän minun jäädä jo pois, ja jään. Huikkaan ovelta kiitoksen kuskille ja koitan vielä suojatietä ylittäessä saada katsekontaktin. En saa. Sinne meni. Harmittaa, että olen tällaisessa hurinavaiheessa, en haluaisi aiheuttaa sillä vahinkoa. No, ei tässä nyt sen suurempaa tainnut onneksi tapahtua. Nyt jo luento alkaa.

Videoblogikokeilu

löytyy täältä

Julkinen reklamaatio

Olen ollut tietokoneeni kanssa kuukausikaupalla solmussa. Ostamani tunnetun merkkinen läppärikone on reistaillut viime lokakuisesta ostosta lähtien. Lopulta huhtikuussa sain aikaiseksi soittaa takuuhuoltoon, ja toivoin saavani vilkkuvan taustavalon ja kaiuttimet vihdoin korjattua. Toukokuussa huomasin, ettei mitään ole kuulunut ja soitin uudestaan. Tein tilauksen uudestaan. Sitten kesäkuussa huomasin, ettei mitään ole tapahtunut. Tein tilauksen uudestaan. Sitten heinäkuussa huomasin, ettei mitään ole tapahtunut. Tein tilauksen uudestaan. Eikä vieläkään ole mitään tapahtunut.

Huomasin, että pettävä lenkki ketjussa on kuljetusfirma, jonka olisi määrä noutaa kone minulta ja viedä se huoltopaikalle. He soittavat kerran tai kaksi, virka-aikaan. Tällöin olen yleensä töissä (jossa on kiellettyä vastata puhelimeen) tai muuten tavoittamattomissa. Kännykässä näkyy vain soitto tuntemattomasta numerosta, eikä takaisin voi soittaa, koska numeroa ei näytetä. Kun tähän yhteydenottoon en ole vastannut, he ovat todenneet, etten selvästikään enää halua huoltoa. Ja homma loppuu siihen. Asiakas on peruuttanut tilauksen!

Tänään otin asian taas hoitaakseni ja soitin merkkikoneen asiakaspalveluun. Pyysin kuljetusfirman numeroa, jotta voisin soittaa heille ja sopia noudosta. He eivät vastaa kuljetusfirmasta. Sain huoltavan yhtiön puhelinnumeron. Jonotan sinne. Asiani esitettyä virkailija huokailee ja vastaa, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tilata taas uusi nouto ja toivoa, että homma tällä kertaa onnistuisi. Kuljetusfirmalle ei ole puhelinnumeroa, heille ei voi soittaa.

Jopas on kummallista toimintaa! Ihmettelen, kuinka merkkifirma voi pitää tällaista palvelua, joka ei selvästikään tunnu toimivan. Minun johtopäätökseni tästä asiasta nimittäin on, etten enää osta kyseisen firman tuotteita. Kone ei toimi hyvin, huolto ei pelaa. Sentään asiakaspalvelussa ollaan oltu ystävällisiä, mutta se ei valitettavasti ole vielä koneeni vikoja korjannut.

Jos jossain vaiheessa saan koneeni huoltoon, pelkään, etten saa sitä sieltä takaisin. Kuljetusfirma yrittää soittaa, mutta kun en ole tavoitettavissa, he varmaan päättelevät, etten enää halua konetta.