Vastareaktio

Lukiessani vanhoja sähköpostiviestejäni vuodelta 2004 koen tunnekuohuja. Vuoden 2004 loppu on ollut elämässäni huikean täydenoloista, se käy viesteistä ilmi. Järjestöasioita on todella paljon, kouluvierailuja, kavereiden näkemistä. Opiskelusta ei ole mitään viitteitä.

Eritoten kehoa kiihdyttää erääseen tapahtumaan liittyvien viestien lukeminen. Kirjoitimme ystävän kanssa tiedotteen kommenttina silloisen olinpaikkani voimalaitoshankkeen ympäristövaikutuksiin. Seurasin ystäväni esimerkkiä, ja allekirjoitin tiedotteen nimeni lisäksi silloisen järjestöni nimellä. Sain tästä paljon palautetta, josta muistan olleeni silloin pois tolaltani. Nyt kommentteja lukiessa ne vaikuttavat hyvin asiallisilta.

Orava muistaa myös tapauksen, ja se oli hänen mukaansa iso juttu silloin. Ihmiset olivat ärtyneitä ja turhautuneita, koska heidän kova työnsä järjestön julkisuuskuvan rakentamisessa valui hukkaan, kun joku tolvana tekee mitä lystää. Vaikuttaisi siis siltä, että silloin aikoinaan minua itse asiassa käsiteltiin silkkihansikkain, ja suodatettiin ärtymys yhteydenpidosta mahdollisimman hyvin pois.

Ajatukset näitä viestejä lukiessa ovat joka kerralla varsin samanlaiset: "Ei ei ei, kärsimystä" , "Luojan kiitos minun ei tarvitse enää olla järjestöelämässä, ihanaa että pääsin pois" , "miten olen voinut hakeutua tuollaiseen". Hyvin harvoin saan minkäänlaista haikeutta järjestökuvioista, lähinnä joskus muistellessa ihmisten kanssa vietettyjä hetkiä. En muistele innolla aikaan saamiani asioita, en oikeasti tunnista niitä.

Järjestötoiminta oli minulle kova koulu. Olin siihen mennessä tottunut saamaan kehuja kaikesta mitä tein. Nyt sainkin kehuja harvoin, jos ollenkaan. Olin oppipojan roolissa, enkä itseluottamukseni oikein missään vaiheessa ollut kovin suuri. Minulla oli tunne, että jos teen jotain luovaa, siitä seuraa rangaistus. Into ja motivaatio haipuivat, kiinnostukset muuttuivat velvollisuuksiksi, eikä mitään huvittanut enää tehdä. Paloin loppuun ja halusin vain pois.

Toivon, että pikkuhiljaa voin käsitellä kokemuksiani, jotta voisin lieventää niiden muistoista syntyviä voimakkaita tunteita. Tunnen vieläkin, että minua on kohdeltu väärin. Että tein hienosti ja olisin ansainnut tunnustusta. Tiedän kuitenkin, että minua on kohdeltu asiallisesti, tasaveroisesti muiden kanssa. Silti perustuntemus on: "pitäkööt tunkkinsa, kun minun työni ei kelvannut" Olin ehkä siihenastisen elämäni perusteella olettanut, että ihmiset tulisivat kasapäin kehumaan ja ihmettelemään, miten minä niin paljon jaksan ja teen. Näin tapahtui peruskoulussa ja lukiossa (lähinnä vanhempien toimesta). Kesäteatterissakin 2004 kesällä ensikertalaisena sain kehuvia arvosteluja. Olin siis rakentanut pilvilinnan, jonka kai oli jossain vaiheessa haihduttava.

Hieno koulu se oli. Opin olemaan tekemättä asioita velvollisuudesta, vaan lähtien siitä, mistä saa itselleen iloa.