Armeijan jäänteitä

Olen kehittynyt paljon sen kuuden vuoden aikana, joka on kulunut armeijassa käynnin jälkeen. Arpiahan sekin jätti, sinnittelin siellä kolme kuukautta, sitten masennus ja pakko-oireet olivat sitä luokkaa, että serotoniinilääkitys oli aloitettava uudestaan. Tämä ei taas sopinut armeijan ohjesääntöön, joten minulle annettiin lykkäystä. Kahden vuoden kuluttua sain kokonaan vapautuksen, kun lääkäri antoi lausunnon, etten tulisi selviytymään armeijasta. Helpotus sinänsä.

Kummallinen auktoriteettipelko siitä silti jäi, sen huomasin kun kirjastossa vastasin puhelimeen, ja möreä miesääni kyseli väitöskirjaa varusmiesten äkillisistä kuolemista. Oletin hänet heti kapiaiseksi eli armeijan virassa työskenteleväksi. Puhelimessa asiakkaiden palveleminen on muutoinkin kasvokkain asioimista raskaampaa, mutta nyt siihen tuli lisäksi pelkoisa lisäelementti, kun luurin päässä oli ajatuksissani statukseltaan ylempi. Armeijan opetus ylempiarvoisen sokeasta tottelemisesta on vielä minussakin voimissaan. Olen tyytyväinen, kun voin tyydyttävästi palvella herraa.

Armeijasta muistaa, kuinka siellä pelkäsi ylempiarvoisia, koska ei ollut oikein varma kuinka heihin pitäisi suhtautua. Tervehtiä ainakin sotilaallisesti. Mutta sotilaspoliisina olin kulunvalvonnassa ja jouduin puhuttelemaan monenarvoisia henkilöitä. Pelkäsin, että tulee joku eversti, jota ei voikaan sitten jonkin takia päästää sisään. Meitä tosin muistuttettiin, että jotkin kapiaiset saattavat ihan kokeilla meitä, ja koittaa tulla puutteellisin paperein sisään.

Ihanaa huomata, kuinka voi valita seuransa sen mukaan, missä viihtyy. En viihdy jäkittävässä ja autoratiivisessa ympäristössä. Saan eniten vuorovaikutussuhteista, joissa voin olla keskustelukumppanin kanssa mahdollisimman samantasoisessa statuksessa ja arvossa.