Vapaapäivä
"Ah, ei muuta tänään kuin kirjastotyö illalla, työ joka tuntuu oikeastaan leikiltä." Näin ajatuksin suuntaudun päivääni. Oikeastaan siis vapaapäivä, jota on odotettu jo monta viikkoa kahden työn, opiskelun, hääsuunnitelmien, parisuhteen, kaikkien asioiden keskellä.
Vapaapäivään on suunniteltu ohjelmaa, sen huomaan pikku hiljaa, kun aamiainenkin jää kahdeksi leiväksi, kun alkaa jo mömmön laittaminen päähän. Vihreä hennatahna levittyy tasaiseksi kypäräksi rakkaan päähän, ja möhnä hieroutuu loputtoman oloisesti päänahkaa kohti. Pian on minun vuoroni, hierova levitys tuntuu ihanalta Pekka Strengin laulujen lomassa.
Vapaapäivä jatkuu pyörän kumien talkoopaikkauksella. Molempien kaksi vararengasta ovat puhjenneet, joten paikkausta on vähintään yksi per rengas. Itse asiassa mukavaa puuhaa, niin kuin moni homma kaksin. Orava alkaa sitten tiskaamaan, minä lähden asentamaan kumiani pyörään, joka on viikkokausia odotellut surkeana takavanne paljaana ensin nurin päin pihan kulmassa, sitten lähellä ovea oikein päin jonkun nostamana. Unkarilaiset rakennusmiehet syövät autossaan ja katselevat, kun käännän pyörän ympäri ja irrotan takavanteen, ja pujotan yrityksin ja erehdyksin kumit kohdalleen. Tämän kauan odotetun homman valmistuttua huomaan ajoissa tulleen joululahjani, etukumiin siistiin riviin ammutut kuusi niittiä. Tätä sitten pää vihreää möhnää valuen valkoinen muovipussi päässäni kyselen julkisivurempan miehiltä, jotka eivät tunnu tietävän asiasta mitään. Heillekin kuulemma tehty ilkivaltaa, letkut katkaistu. Onneksi jäänyt tihutyö renkaan suhteen puolitiehen, vain ulkokumi oli puhkaistunut. Orava lähtee tapaamaan ystävää, ja minä viimeistelemään hommaa. Hetken aherruksen jälkeen huomaankin jo käveleväni mömmöt ja pussit päässä Porthaninkatua alas hakemaan häneltä lainaksi avainta, jotta oma sisällejäänyt avaimeni saadaan vapautettua, ja pyöräni vihdoin käyttöön.
Vapaapäivän seuraava vaihe alkaa suihkun jälkeen. Ennen töitä olen luvannut käydä palstalla kastelemassa, ja koska nyt sinne suunnalle menen, niin miksipä ei palauttaa samalla sähködynamiikan kirjat yliopistolle. Kirjat, joita tuskin avattukaan, eipä siis ihme, että se kurssi jäi odottamaan erinomaisuutta. Niin ja palstalle mennessä tietysti viedään mukana biojätteet kompostiin, kädet loppuvat kesken, onneksi pyörässä on tangot. Ensin kohti hakaniemen kahvilaa viemään laina-avain takaisin, kirjaston kohdalla vastaan tulee veli, tulee vielä kiire. Rupattelemme hyvässä hengessä, vanhempien tilanne puheenaiheena kiristää ilmapiiriä, ja eroamme mielestäni harmittavan pälyilevinä.
Kahvilasta suunnatessani huomaan olevan jo tosi kiire. Hakaniemi-Annala-Meilahti, 40 min. Nyt ei mitään uusia reittikokeiluja, pyöräteiden etsimisiä, kukkien tuoksuttelua. Hämeentietä bussikaistaa, miksen ole mennyt sitä useamminkin. Kymmenmetrinen syy on viedä minut kumoon vähän ennen Kurvia, onneksi on ääritilanteista on kokemusta. Pyörän takarengas on aivan vinossa, se ottaa kiinni tankoihin, hurisee ja tahmaa. Reidet polttavat. Tässä sitä mennään, tahmaisella pyörällä kaikilla voimilla, aivan liian kuumasti pukeutuneena, kymmenen kiloa kirjoja selässä, kädensijassa kolme pussia biojätteitä ja kissanpaskaa.
Kirjojen vastaanottaja virkkoo iloisesti: "Luettu on! Kurssit ovat siis takana!" Minä mutisen takaisin jotain asiaan vielä palaamisesta ja kurssien kesken jäämisestä, en pahaenteisesti, mutta vailla helpotusta. Ennen pyörän satulaan paluuta takki häviää kissanpaskan seuraksi reppuun, lisäksi potkin takakumia, joka kuin ihmeen kaupalla suostuu irtoamaan tankopusustaan. Alkaa hurja ralli, vain 25 min jäljellä! Kuin tuulispäänä ratsastan läpi vaahteralehvistön, yli Intiankadun, kaivonkansikuoppaan jysäyttäen. Västäräkit lentävät alta hädissään, punaista valoa uhmataan turhaan, seuraavan uoman metallivirta lakkaa vasta myöhästyneen Mooseksen käskyyn.
Palstanaapuri kertoo vesisuihkun takaa omituisista sääilmiöistä, kylvöämme suojanneen harson oli tyhjästä ilmestynyt pyörre lennättänyt kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Harso oli matkustanut aaveen lailla matkan päähän, josta ystävällinen ukko oli sen hakenut ja mytännyt yrttipenkkiimme (miksi sinne?). Kuunellessani koitan kasvattaa kastelutehoani käyttelemällä toisella kädellä kastelukannua, mutta luovun moisesta huomatessani suihkuttavani syreeniaitaa.
Viimeisen taipaleen tunnelmia madalsivat ketjujen ja eturattaan räime ja kolina, jotka ovat tässä rumpuvaihteisessa pyörässä olleet varsin harvinaisia. Ajan taas Intiankadun luona olevaan kuoppa-ansaan, viereisen leikkikentän äidit saivat saivat pidellä lastensa korvia. Harmillista. En haluaisi kiireitä, tohotusta, kuoppiin täräyttelyä. Tuttu tunne, tätähän tämä joskus oli koko ajan, onneksi nyt vähemmän.
En ole kuin kymmenen minuuttia myöhässä töistä, ketään ei harmita. Syöksyn adrenaliinissa kirjoittamaan, kotvan keskeyttää pomo, joka valittaen joutuu ilmoittamaan, etten voi syksyllä jatkaa kirjastossa iltapäivystäjien työsuhdejärjestelyjen vuoksi. Tuskinpa tällä suurta merkitystä tulee olemaan, olemmehan kuitenkin pikapuoliin vaihtamassa maisemaa. Uudenlaisen haikeuden se kuitenkin tähän työpaikkaan toi.
Leikiltä tuntuva työ on tänään salapoliiseilua. Ihmisen fysiologia -kirja on taas jemmattu jonnekin, etsimme sitä asiakasystäväni kanssa. Uuvuttavat hyllyvälit toistensa perään turhaa työtä, tällä kertaa jemmaaja on tehnyt huolellista työtä, eikä kirja ole helposti löydettävissä. Ystäväni usuttaa minut katsomaan eräästä ryhmätyötilasta, onko kirja hänen jemmaajaksi epäilemällään henkilöllä, jota kutsuu rasistiksi. Menen luokkaan, ja olen säätävinäni tuuletinta, enkä saa juuri muuta aikaan, poistun luokasta tuntien itseni täysin naurettavaksi.
Alan tuntea erittäin fyysisesti päivän ruoka-annoksen rajoittuneen muutamaan leipään ja tahinibanaaniin. Oli tarkoitus käydä ennen töitä syömässä. Varasuunnitelmaa en huomannut tehdä, koitan löytää välin valmistella soppaa hätävara-aineista. Taju hidastuu.
Vapaapäivään on suunniteltu ohjelmaa, sen huomaan pikku hiljaa, kun aamiainenkin jää kahdeksi leiväksi, kun alkaa jo mömmön laittaminen päähän. Vihreä hennatahna levittyy tasaiseksi kypäräksi rakkaan päähän, ja möhnä hieroutuu loputtoman oloisesti päänahkaa kohti. Pian on minun vuoroni, hierova levitys tuntuu ihanalta Pekka Strengin laulujen lomassa.
Vapaapäivä jatkuu pyörän kumien talkoopaikkauksella. Molempien kaksi vararengasta ovat puhjenneet, joten paikkausta on vähintään yksi per rengas. Itse asiassa mukavaa puuhaa, niin kuin moni homma kaksin. Orava alkaa sitten tiskaamaan, minä lähden asentamaan kumiani pyörään, joka on viikkokausia odotellut surkeana takavanne paljaana ensin nurin päin pihan kulmassa, sitten lähellä ovea oikein päin jonkun nostamana. Unkarilaiset rakennusmiehet syövät autossaan ja katselevat, kun käännän pyörän ympäri ja irrotan takavanteen, ja pujotan yrityksin ja erehdyksin kumit kohdalleen. Tämän kauan odotetun homman valmistuttua huomaan ajoissa tulleen joululahjani, etukumiin siistiin riviin ammutut kuusi niittiä. Tätä sitten pää vihreää möhnää valuen valkoinen muovipussi päässäni kyselen julkisivurempan miehiltä, jotka eivät tunnu tietävän asiasta mitään. Heillekin kuulemma tehty ilkivaltaa, letkut katkaistu. Onneksi jäänyt tihutyö renkaan suhteen puolitiehen, vain ulkokumi oli puhkaistunut. Orava lähtee tapaamaan ystävää, ja minä viimeistelemään hommaa. Hetken aherruksen jälkeen huomaankin jo käveleväni mömmöt ja pussit päässä Porthaninkatua alas hakemaan häneltä lainaksi avainta, jotta oma sisällejäänyt avaimeni saadaan vapautettua, ja pyöräni vihdoin käyttöön.
Vapaapäivän seuraava vaihe alkaa suihkun jälkeen. Ennen töitä olen luvannut käydä palstalla kastelemassa, ja koska nyt sinne suunnalle menen, niin miksipä ei palauttaa samalla sähködynamiikan kirjat yliopistolle. Kirjat, joita tuskin avattukaan, eipä siis ihme, että se kurssi jäi odottamaan erinomaisuutta. Niin ja palstalle mennessä tietysti viedään mukana biojätteet kompostiin, kädet loppuvat kesken, onneksi pyörässä on tangot. Ensin kohti hakaniemen kahvilaa viemään laina-avain takaisin, kirjaston kohdalla vastaan tulee veli, tulee vielä kiire. Rupattelemme hyvässä hengessä, vanhempien tilanne puheenaiheena kiristää ilmapiiriä, ja eroamme mielestäni harmittavan pälyilevinä.
Kahvilasta suunnatessani huomaan olevan jo tosi kiire. Hakaniemi-Annala-Meilahti, 40 min. Nyt ei mitään uusia reittikokeiluja, pyöräteiden etsimisiä, kukkien tuoksuttelua. Hämeentietä bussikaistaa, miksen ole mennyt sitä useamminkin. Kymmenmetrinen syy on viedä minut kumoon vähän ennen Kurvia, onneksi on ääritilanteista on kokemusta. Pyörän takarengas on aivan vinossa, se ottaa kiinni tankoihin, hurisee ja tahmaa. Reidet polttavat. Tässä sitä mennään, tahmaisella pyörällä kaikilla voimilla, aivan liian kuumasti pukeutuneena, kymmenen kiloa kirjoja selässä, kädensijassa kolme pussia biojätteitä ja kissanpaskaa.
Kirjojen vastaanottaja virkkoo iloisesti: "Luettu on! Kurssit ovat siis takana!" Minä mutisen takaisin jotain asiaan vielä palaamisesta ja kurssien kesken jäämisestä, en pahaenteisesti, mutta vailla helpotusta. Ennen pyörän satulaan paluuta takki häviää kissanpaskan seuraksi reppuun, lisäksi potkin takakumia, joka kuin ihmeen kaupalla suostuu irtoamaan tankopusustaan. Alkaa hurja ralli, vain 25 min jäljellä! Kuin tuulispäänä ratsastan läpi vaahteralehvistön, yli Intiankadun, kaivonkansikuoppaan jysäyttäen. Västäräkit lentävät alta hädissään, punaista valoa uhmataan turhaan, seuraavan uoman metallivirta lakkaa vasta myöhästyneen Mooseksen käskyyn.
Palstanaapuri kertoo vesisuihkun takaa omituisista sääilmiöistä, kylvöämme suojanneen harson oli tyhjästä ilmestynyt pyörre lennättänyt kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Harso oli matkustanut aaveen lailla matkan päähän, josta ystävällinen ukko oli sen hakenut ja mytännyt yrttipenkkiimme (miksi sinne?). Kuunellessani koitan kasvattaa kastelutehoani käyttelemällä toisella kädellä kastelukannua, mutta luovun moisesta huomatessani suihkuttavani syreeniaitaa.
Viimeisen taipaleen tunnelmia madalsivat ketjujen ja eturattaan räime ja kolina, jotka ovat tässä rumpuvaihteisessa pyörässä olleet varsin harvinaisia. Ajan taas Intiankadun luona olevaan kuoppa-ansaan, viereisen leikkikentän äidit saivat saivat pidellä lastensa korvia. Harmillista. En haluaisi kiireitä, tohotusta, kuoppiin täräyttelyä. Tuttu tunne, tätähän tämä joskus oli koko ajan, onneksi nyt vähemmän.
En ole kuin kymmenen minuuttia myöhässä töistä, ketään ei harmita. Syöksyn adrenaliinissa kirjoittamaan, kotvan keskeyttää pomo, joka valittaen joutuu ilmoittamaan, etten voi syksyllä jatkaa kirjastossa iltapäivystäjien työsuhdejärjestelyjen vuoksi. Tuskinpa tällä suurta merkitystä tulee olemaan, olemmehan kuitenkin pikapuoliin vaihtamassa maisemaa. Uudenlaisen haikeuden se kuitenkin tähän työpaikkaan toi.
Leikiltä tuntuva työ on tänään salapoliiseilua. Ihmisen fysiologia -kirja on taas jemmattu jonnekin, etsimme sitä asiakasystäväni kanssa. Uuvuttavat hyllyvälit toistensa perään turhaa työtä, tällä kertaa jemmaaja on tehnyt huolellista työtä, eikä kirja ole helposti löydettävissä. Ystäväni usuttaa minut katsomaan eräästä ryhmätyötilasta, onko kirja hänen jemmaajaksi epäilemällään henkilöllä, jota kutsuu rasistiksi. Menen luokkaan, ja olen säätävinäni tuuletinta, enkä saa juuri muuta aikaan, poistun luokasta tuntien itseni täysin naurettavaksi.
Alan tuntea erittäin fyysisesti päivän ruoka-annoksen rajoittuneen muutamaan leipään ja tahinibanaaniin. Oli tarkoitus käydä ennen töitä syömässä. Varasuunnitelmaa en huomannut tehdä, koitan löytää välin valmistella soppaa hätävara-aineista. Taju hidastuu.
posted by Geneerinen Leo at 5:40 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home