Saturday, August 22, 2009

Elämänilosta

Elämänilo on oikeasti jotain sellaista, jonka eteen on tehtävä töitä. Tämän huomasin taas joksikin aikaa menetettyäni ilon, menetettyäni toiveikkuuden. Se on todella pelottavaa, en osaa keksiä mitään pelottavampaa. En muista, milloin olisin viimeksi erityisesti pelännyt kuolemaa, siihenhän murehtiminen loppuu. Elämä on paljon pelottavampaa silloin, kun siitä puuttuu toiveikkuus.

Onneksi elämänilon menettäminen on minullakin varsin harvinaista, en muista edellistä kertaa. Kenties kolme vuotta sitten parisuhteeni alettua ja pitkän matkan tuottaman etäisyyden tuottaessa epätoivoa. Siinäkin tosin oli toiveikkuus matkan loppumisesta. Pienempiä dippauksia tulee toki aika ajoin, mutta ne ovat lyhytikäisiä. Muutaman viime päivän aikaiset totaaliset jysähdykset mustiin vesiin ovat jotain uutta. Ne tulevat varoittamatta, eivätkä tottele poistumiskäskyjä. Niille ei osaa antaa mitään syytä, tuntuu vain epämääräisesti siltä, että aivoihin on tankattu 95:ta kun piti laittaa dieseliä. Jokin vain mättää. Enemmän se varmasti psykologista on, en nyt keksi mitään somaattistakaan syytä. Syykimppu vain lienee niin moninainen ja vaikeasti hahmotettava, ettei ajatuksiin tule mitään syitä niitä etsiessäkään.

Mustat vedet ovat toistaiseksi hälvenneet ainakin nukkumisella, joka selvästikin auttaa olon yhteiseen keskeiseen oloon eli väsymykseen. Olen kyllä nukkunut varsin paljon, ehkä sitten liikaakin, jolloin sillä voi olla vaikutusta aivojen kemioihin. Varsinkin kun pohjalla oli vähän nukkumista ja outoa unirytmiä. Tänä iltana oloni parani puistossa yksin auringonkeilassa istumisella ja olon vihkoon raapustamisella. Oikeastaan olon kohentumisen tavoitin nostaessani katseeni paperista ja samalla huomasin ampiaisen kömpimässä ruohossa ja huomasin riemastuksekseni kokevani iloa. Samoin auringonkeilassa tanssivat hyönteiset tuottivat iloa. Havaitsin olevani jo melko normaalissa tilassa, äkkiarvaamatta. Hetkeä aiemmin olin häipynyt kotoa mittavan ahdistuksen vallassa ja epätietoisena siitä, kuinka saan itseni kiinnitettyä takaisin iloon, pois ahdistuksesta ja hermostuksesta.

Hassua näissä tiloissa on nimenomaan se, ettei niiden tunnetilat liity suoranaisesti mihinkään ajatuksiin. En ole ahdistunut nimenomaisesti mistään. Varsin tavallistahan on, että hermostuttaa seuraavana päivänä koittava työpäivä tai surettaa kumppanin suru. Nyt tosiaankin syiden löytäminen ei ole suoraviivaista. Monia mahdollisia syitä mielen kuohumiselle on kyllä mahdollista osoittaa, onhan kuitenkin takana eräät muutosvimmaisimmat viikot vuosiin (eivätkä nämä viime vuodetkaan ole olleet mitään erityisen seesteisiä, en kyllä tiedä mitkä vuodet elämässäni olisivatkaan olleet, enkä erityisesti kaipaakaan mitään seesteisyyttä vaan hyvää suuntaa).

Parisuhteemme on saanut uuden mielenkiintoisen käänteen hellyden laajennuttua kaksikkomme ulkopuolelle. Ensialkuun rauhallisesti siihen suhtautunut mieleni sai tilanteen kehittyessä aikamoisen jumikohtauksen. Sen jälkeen mieleni on kasvanut näennäisen rauhalliseksi asialle, kuvion kuitenkin häiritessä taustalla. Parisuhteen uudelleenmäärittely on hämmentänyt mieltäni, olen kokenut läheisyydenkaipuuta muita kohtaan ja hakenutkin varovaisesti läheisyyttä niiltä, jotka ovat sen suoneet. On oikeastaan tuntunut hyvältä olla tilanteessa, jossa ei tarvitsekaan kokonaan riittää toiselle, kun se ei kuitenkaan olisi mahdollista. Välillä on kuitenkin tuntunut jo melkein siltä kuin olisi itse kokonaan tarpeeton, toinen kun on suurimman osan ajasta eri paikassa kuin itse, eikä välttämättä halua läsnäoloa silloinkaan kun se olisi mahdollista. Lisäksi on itse ollut niin hankalassa olotilassa, että on tuntenut itsensä jo taakaksi.

Selvästi ulkoilma ja valo tuottavat iloa. Myös luonto ja eläimet. Mielenkiintoinen piirre äsköisessä iloontumisessa oli se, että se jo melkein pelotti. Luulen sen johtuvan siitä, että innottomuus on ehkä jonkinlainen excuse sille, ettei tarvitse hoitaa asioita. Innon ja ilon paluu tarkoittaa siinä tapauksessa sitä, että olisi palattava sorvin ääreen, hoidettava keskeneräisiä asioita, joita ei itse asiassa ole nyt niin erityisen paljon. Ja nekään asiat eivät ole niin vaarallisia. Ahdistusta on esimerkiksi tuottanut työvuorojen osuminen syksyn orientoivien opintojen päälle. Koitin tässä eräänä päivänä useamman tunnin vaihtaa työvuoroja ilman menestystä. Jos en saa vuoroja vaihdettua, niin sitten en saa, sitten ei voi mitään, eikä siihenkään kuole, eikä sekään olisi niin vakavaa.

Huh, tunnen oloni väsyneeksi, varsinkin nyt tullessani känniläisten alta puistosta kotiin sängylle mahalle kirjoittamaan. Tuntuu hyvältä, että iloni kestää kotona olemista, vielä äsken oli niin vaikea olla täällä, että oli pakko mennä takaisin ulos. Tähän varmasti vaikuttaa sekin, ettei sisälle paista enää aurinko eikä ilma ole yhtä tukahduttavan kuuma ja tunkkainen.

Kumppanin tapa reagoida pahaan olooni on erilainen kuin minun reagoiminen jonkun pahaan oloon. Hän pitää selkeästi yllä erillisyyttään, kun minun tapanani on ollut heittäytyä toisen auttamiseen, uhrautuen. Hän ei myöskään halua tukea minussa sellaista käytöstä, että heittäytyisin toisten tunnesäätelyn armoille. Arvostan hänen tapaansa pitää rajoistaan kiinni. Tuntuu silti usein pahalta usein läheisyyttä pyytäessä, kun sitä ei saa ainakaan niin paljon kuin oli kuvitellut (eli kuinka paljon itse uhrautuen antaisi). Pointti onkin se, mikä toimintatapa tekee hyvää lopulta.

On aika katsoa elokuvaa illan päätteeksi. Olen niin tyytyväinen, että olen takaisin ilossa. Haluan pysyä siinä.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home