Ulkona syömässä

Päivä ensimmäisessä muistikuvassa kumppani koittaa herätellä aikaiseen aamuun, mutta silmäluomet ovat aivan liian raskaat. Niinpä jatkan unia vielä jonkin aikaa, ja herään varsin virkeänä. Kirjastosta voi vihdoin lainata varatut leffat, koska saan palautettua lainaussaldoni alle viiden elokuvan. Katsommekin hienon Pelon maantieteen, mukanani karpalopuuro ja chococapuccino. Leffan jälkeen alan tahkota elektrodynamiikan laskuharjoitusta, Feynmanin sylinterin paradoksia, ja etenenkin mainiosti. Neljän jälkeen alan tuntea pakottavaa tarvetta ruokailuun. Tämä tulee tapahtumaan yksin, koska kumppani on mehupaastolla.
Siitäpä tulikin sitten sellainen toilailu, että bloggaaminen tuntui houkuttelevalta työkalulta asian työstöön.

Ennen lähtöä kysyn kumppanilta, onkohan Dudii auki. Hän koittaa katsoa asiaa netistä, muttei onnistu, sillä kyseisellä sivulla on mainoksia. Nettiyhteytemme on nimittäin ollut jo viikon verran varsin huono. "Kyllä se varmasti on auki," ajattelen ja lähden matkaan. Dudii olikin totisesti auki, mutta sisään ei meinaa mahtua. Se tuntuu näin sunnuntaisin varsinkin olevan erittäin suosittu, mistä tuli mieleeni halu tukea Kurvin Kimito Kitcheniä, jonka pärjäämisestä olen ollut huolissani. Soitan kumppanille, voisiko hän katsoa sen aukioloajat, mutta netti ei onnistu tälläkään kertaa. "No on senkin pakko olla sunnuntaisin auki" -ajatus mielessäni suuntaan Torkkelinmäen yli Kurviin. Jo Helsingunkadulta näen, ettei Kimiton A-mainos ainakaan ole paikallaan ja lähelle päästyäni huomaan myös ikkunat varsin pimeiksi. Syventyessäni oven lappuihin huomaan oven olevan auki, ja kurkkaan tuulikaapista sisään. Sisällä on kuitenkin yhtä tyhjää ja pimeää kuin ikkunat antoivat ymmärtää, joku taitaa kuitenkin keittiössä häärätä valon kajastuksesta päätellen. Oven lappujen tarkempi syynääminen kuitenkin osoittaa sunnuntain olevan ilman aukioloaikoja.

No mutta tuossa vieressähän on intialainen lafka, sinne siis. Sisälle tullessani sariin pukeutunut nainen nousee pöydästä ja menee tiskin taakse miehen seuraksi. Tarkastelen isoa seinäruokalistaa ja valitsen mahdollisimman proteiinipitoisen kasvisruoan, joksi arvelen Mutter Paneerin (herne-juuston). Tilaan sen ja mietin ääneen, kuuluukohan ateriaan naan-leipää. Taulu vastaa kysymykseeni antamalla naanille hinnan, joten tilaan sen lisäksi. Raitaa en sen sijaan näe taulussa, joten kysyn sitä ravintoloitsijoilta. He eivät oikein tunnu ymmärtävän kysymystäni, joten koitan muotoilla sitä monella tavalla, suunnilleen tapaan: "Kuuluuko tähän raita, rai-ta, haluaisin tähän mukaan raidan." Vastaukseksi saan nyökkäilyä sanan "mukaan" säestyksellä. Aavistan piilevän vaaran, ja koitan selittää jotenkin näin: "Syön siis täällä, mutta otan raidan mukaan siihen ateriaan", johon hyväntuulisesti nyökkäillään.

Istun viihtyisään sisätilaan ja riisun takkini. Syvennyn odotellessani käymäni luentoprujun käsittelemiin sähkömagneettisiin tasoaaltoihin eristeissä. Siinä istuskellessani hieman ihmettelen, ettei luokseni tuoda juomista, ruokailuvälineitä tai mitään. En jostain syystä, kenties nälän ja opiskelun pehmittämin aivoin tartu tähän ihmetykseen, ja mieti sitä pidemmälle. Lopulta kuulen epäilyttävää muovipussin rapinaa ja alan pelätä pahinta. Näin siis ravintoloitsija saapuu ateriani kanssa luokseni. Aterian, joka on siististi muovipussissa. Mieleni huutaa tuskasta ja hetken ajan käyn läpi vaihtoehtojani. Ryhtyisinkö selittämään, mikä kauhea väärinkäsitys on tapahtunut ja vaatisinko saada aterian lautaselle eteeni. Varsin nopeasti kuitenkin valitsen minulle varsin tutun ja turvallisen vaihtoehdon. Miksi tuottaa muille kärsimystä, kun asian voi itse joustamalla kiertää. Kiitän siis kohteliaasti muovipussista ja astun ulos viihtyisästä ja lämpimästä ravintolatilasta harmaaseen sohjomuhjuun.

Mikä nyt neuvoksi? Missä minä tämän ruokani syön? Kotiin meneminen höyryävän intialaisruoan tuominen kotiin tuntuisi aika viheliäiseltä teolta mehupaastolla elävää kumppania kohtaan. Seison jonkin aikaa Kulmavuorenkadun ja Kurvin kulmalla, ja mietin menisinkö sittenkin takaisin raflaan ja pyytäisin saada syödä siellä. Näinhän he myös ehkä oppisivat kieltäkin paremmin, kun käytäisiin keskustelua, miten se väärinkäsitys meni. Koen tämän vaihtoehdon kuitenkin niin vastenmieliseksi ja uhkaavaksi, etten tartu siihen. Todennäköisesti aiheuttaisin tällä kuitenkin enemmän mielipahaa (häpeää, epäonnistumisen tunnetta jne) kuin mahdollista hyötyä. Tapahtuman synnyttämässä ilmapiirissä syöminen voisi myös olla tuskallista. Niinpä raahustan maha nälästä kaarella kohti Katri Valan puistoa. Könyän liukastellen ei talvikunnossapitoa -rappuset ylös ja istun autioon puistoon lumettomalle penkille. Laitan rukkaset taskuun ja avaan tiukkaan solmitun muovipussin. Asettelen penkille aterian osaset miettien, mitähän tästäkin tulee. Noniin, tuossa on riisi, okei, ja tuolla on mutter paneer, ja sitten tuossa foliossa on valkosipulinaani. Kolmen paketin jälkeen pussi on tyhjä osoittaen, että pyyntöäni raidasta ei valitettavasti ymmärretty.

Olen asioiden saamasta käänteestä varsin ärtynyt ja hotkin mielestäni hieman laimeasti maustettua ruokaa naanleivällä kitaani. Leivän loputtua turvaudun itse asiassa ensimmäistä kertaa eläissäni käsilusikkaan huomaten sormien eripituisuuden aiheuttavan suulle hankalan syvennyksen keskisormen ja nimettömän kohdalla. Mietin tilannetta mielessäni yhä uudelleen ja punnitsen eri vaihtoehtojen mielekkyyttä. Elän selvästi vaihetta, jossa koitan saada pidettyä entistä enemmän omista oikeuksistani kiinni, ja siitä näkökulmasta tämä tilanne meni varsin heikosti. Toisaalta asian voi ajatella myös muista näkökulmista. Lisäksi vaikka olisi tullut tehtyä virhe, sekin on sallittua. Omista oikeuksista pitämisen taidon oppimisen voi myös ajatella elämänmittaiseksi prosessiksi kaiken oppimisen tavoin. Siinä ei siis vielä tarvitse olla mestari, sillä elämä on pitkä, ja vielä ehtii vaikka mitä.

Kotiin mäen kiertäen tarpoessani koitan tietoisesti rauhoittaa mieltäni. Yritän nimittäin vähentää stressaamista asioista, opetella lunkimmin ottamista. Motiivina pidän kortisolitasojen matalinapitämistä, jotten sairastuisi syöpään tai mahahaavaan ja muutenkin eläisin pitempään ja terveempänä. Aadolfinkadun kohdalla saan päähäni käsitellä asiaa bloggaamalla. Kotiin päästyä kumppani kirjoittaa omaansa ja turvaudun siis omaan koneeseeni, joka ei pääse minkäänlaiseen nettiyhteyteen. Täytyy tämä muistioteksti siis siirtää jollain tikulla koneelta toiselle ja edelleen verkkoon, mikä onnistuu jos hyvin käy.

Asiaa tohkeissani kirjoittaessani kumppani kysyy, oliko ruokareissu noin traumaattinen kokemus. Nyökkään ehkä hieman hajamielisesti. Nyt asian käsittelyn jälkeen harmistus ja huoli ovat varsin laimeita, ja huomaan hymyileväni. Voin palata takaisin Feynmanin seuraan.