Tilanteiden vaikeudesta

Myyn 500 kopion kopiokortin asiakkaalle, ja hän haluaa maksaa pankkikortilla. Kortinlukulaite on minulle vieläkin hieman vieras, ja uskallan väittää sen olevan varsin huono käyttöliittymältään noin muutenkin. kortinlukulaite ehdottaa ensin maksamista Visalla, mutta tästä pitäisi päästä pois, koska haluttiin maksaa pankilla. Viimeksi, kun oli vastaava tilanne, homma meni ihan pieleen, ja maksu meni visan puolelle, vaikka yritin mielestäni edetä loogisesti. jossain vaiheessa maksu oli kuitenkin peruuttamattomasti maksettu visalla, eikä sille enää mitään voinut. Se tilanne ei ollut vaarallinen, sillä silloinen asiakas suhtautui virheeseeni varsin ystävällisesti eikä välittänyt vaikka lasku menikin visalle.

Nyt koitan valita pankkia, mutta valitsenkin visan ja kauhu nousee että taasko tämä menee pieleen. poistan kortin ja saan peruttua toimituksen. Koitan uudestaan ja pitääkin siis painaa oikeanpuolista näppäintä, niin sitten saan pankin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Asiakas sanoo oikein tuimasti ja mielestäni vihamielisesti: "Minä ehdotin tuota, olisi pitänyt uskoa!" Järkytyn, jähmetyn, sanon: "Anteeksi", enkä osaa olla enää ollenkaan. Tilanne loppuu, kun maksutapahtuma on tehty, asiakas ei sano mitään, tutkii kuitin perusteellisesti ja poistuu.

Tilanteen jälkeen olen aivan jumissa. Mitä tein väärin, mitä minun olisi pitänyt tehdä, kohdeltiinko minua väärin? Poljinko jotenkin asiakkaan oikeuksia jotenkin hermostuneesti käyttelemällä itsevaltaisesti kortinlukijaa ja vielä väärin?

Lähinnä minua mietityttää välitön tuntemukseni tilanteen jälkeen. Mietin: "Miksi en puolustautunut, miksi en sanonut vastaan. Miksi en koittanut pehmentää tilannetta jollain sananparrella, vaikkapa: ´eihän tässä kuinkaan käynyt´." Hymyilin vain lamaantunutta, järkyttynyttä hymyäni. Minussa heräsi voimakas vastareaktio, mutta vasta tilanteen JÄLKEEN. Itse tilanteessa olin aivan lamaantunut.

Tämä muistuttaa monia tilanteita henkilöhistoriassani. Yläasteen koulukiusaustilanteissa lamaannuin aina, ja sitten helposti jälkeenpäin mietin, että seuraavalla kerralla sanon vastaan. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Äitini purkaessa minulle kippaustyylisesti omia murheitaan en koskaan vastustellut. Olin vain ärtynyt, etten jaksaisi nyt kuunnella. Mutta en pystynyt olemaan välittämättä. Isän ollessa humalassa teki monesti mieli sanoa suoraan, mitä sellaisesta käytöksestä ajattelee, mutta tätäkään ei juuri koskaan tapahtunut. Tähän vaikutti se, että äiti halusi, ettei isän kanssa puhu mitään tämän ollessa humalassa, ettei vahvistaisi tätä käytösmallia. No kynnys puhua sillä tavalla suoraan onkin ollut minulle korkea.

Olen ollut pakkomielteisen huolestunut siitä, loukkaako puheeni ihmisiä. Tämä on liittynyt yleiseen huoleeni siitä, että olen vahingoittanut ihmisiä monin tavoin. Kiinnostavaa on, että olen sallinut monenlaista käytöstä itseäni kohtaan. Vai olenko? En toivonut kovin ruusuista tulevaisuutta koulukiusaajilleni. Sitä käytöstä en siis sietänyt. Olen myös miettinyt, että vaikeuteni kohdata vihamielisyyttä, suuttumusta, jopa pientä lausuttua tai ilmaistua ärtymystä itseäni kohtaan liittyy oman vihantunteeni tukahduttamiseen ja sen kieltämiseen. Kun jotakin ei salli itseltään, ei sitä helposti salli muiltakaan.

No nyt kun tilannetta on purkanut, siihen on helpompi suhtautua. Töissä on se hyvä puoli, että eteenpäin mennään koko ajan. Uusia asiakkaita tulee, niitä palvelee, niihin työtehtäviin syventyy ja saa hyvää palautetta. Tulee myös itselle olo, että osaa.

Taito, joka on selvästi minulla vielä kehitysasteella, on ulkoistaminen. Miten osaisin ajatella ihmisten palautteen koskevan tekoja joita ruumiini tai mieleni on tuottanut, ei minua ITSEÄNI. Eli jos asiakas sanoo saaneensa huonoa palvelua, se ei tarkoita, että MINÄ olisin huono. Antamani palvelu oli hänen mielestään huonoa. Siihen voi taas olla monia syitä. Tässä suurin syy varmasti oli oma epävarmuuteni kortinlukijan käytössä.

Minulla on ollut valtava tarve saada palautetta. Nimenomaan positiivista. Negatiiviseen palautteeseen olen suhtautunut todella vakavasti ja oikeastaan järkyttyen. MInulla on ollut suuri tarve tulla rakastetuksi ja saada hyväksyntää.

MInulle vihastunut asiakas poistui juuri kirjastosta. Hänen ohikävelyään katsellessani minussa nousi omituisia vihantunteita. Sallin ne itselleni, mielestäni hän käyttäytyi asiattomasti. En kuitenkaan vihaa häntä henkilönä, hänellä on todennäköisesti stressiä, joka ärsyttää. Minulla on oikeus tunteisiini. Vihantunteeni kertoo minulle, että minua uhataan. Viha ohjaa vastuun muualle, eli en ota kaikkea itseeni. Minun ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista antautua vihani valtaan ja raivota. Vihaa ei ole tarkoitus purkaa, se on tarkoitus käsitellä.