Kehittyvä

Ahdistuksesta

2010-03-22T01:37:00.000-07:00

Kesken opetuspäivän, opetustilanteiden välissä minulla melkein säännönmukaisesti on todella ahdistunut olo. Päällimmäisinä ajatuksina on vain se, etten koskaan enää ryhdy opettajaksi, en ryhdy enää tällaisen ahdistuksen alaiseksi. Tätä seuraa ajatus siitä, että tätä kevättä on tuhottoman paljon vielä jäljellä.

Ahdistusta on vaikea purkaa osiksi. Se on ahdistusta tulevista tuntitilanteista, se on selvää, koska tuntien pitämisen jälkeen olen huomattavan helpottunut. Mikä niissä tuntitilanteissa sitten ahdistaa? Ehkä ennakoimattomuus, en voi tietää mitä tapahtuu. Voi mennä ihan kivastikin, mutta melkein aina on jonkinlaista puljaamista johonkin suuntaan. Minun täytyy myös ottaa itselleni hieman harjaantumaton rooli, auktoriteetti. Koen tuntitilanteissakin ahdistusta, jos koen, että minun täytyisi jotenkin pitää paremmin kuria, mutten näe siihen keinoa, tai en jotenkin pysty siihen.

Ahdistuksesta suuri osa on myös vastuuta. Koen hirvittävän suurta vastuuta. Koen vastuuta järjestyksenpidosta, oppilaiden oppimisesta, asioiden sujumisesta. Tätä taakkaa olisi syytä koittaa helpottaa.

Luin junassa töihin Improvisoi-kirjaa. Siitä sattui aukeamaan kohta iloisesta mokaamisesta ja suunnittelemattomuudesta. Siinä on vielä paljon opiskelemista minulle, joka olen tottunut pelkäämään virheitäni. Kuitenkin vain virheistä voi oppia, joten miksi niitä pitäisi pelätä? Mokailen työssäni varmasti, joten miksipä siitä sitten niin ahdistuisi. Kyllä kaikki aina jotenkin järjestyy. Niin isoa valtaa minulla ei ole, että minun toimintani seurauksena ( vaikkapa opettajan työn seurauksena) jonkun elämä tuhoutuisi.

Jännitän lasten kohtaamista. Jännitän sitä roolia, mikä minun tulisi ottaa. Voisinko rentoutua tämän suhteen? Voisinko ottaa tilanteet sellaisina kuin ne ovat, hyvin epätäydellisinä. Mokailua sinne tai tänne, kaikesta oppii ja sitä myöten kehittyy.

Olen suhtautunut työhöni hirveän vakavasti ja tosissani, pelännyt tekeväni virheitä ja sitä kautta aiheuttamaani mahdollista vahinkoa, vaikka se olisi ollutkin varsin teoreettista. Koitan tietoisesti löysentää asennettani työtä kohtaan, rentoutua, huokaista syvään ja keskittyä tekemiseen, jokaiseen hetkeen.

En halua kaihailla kevään loppuun, sillä sinne on aikaa. Se tulee kyllä, mutta nyt otan haasteen vastaan, olen tässä hetkessä, keskityn siihen ja sen tekemiseen. Ja opin sen hetken opetuksen.

Paha olo menee ohi

2010-03-21T01:20:00.000-07:00

Eilinen oli aluksi aivan kamala päivä, viikonloppu rankan viikon jälkeen tuntui sekin täysin innottomalta ja masentavalta, en meinannut keksiä mitään kivaa tehtävää, vaan elämä tuntui tahmealta. Jotenkin sitten innostuin iltaa kohden, sain siivottua, mikä oli mukavaa, ja sitten lähdin stella polariksen impronäytökseen, jonne kävellessä tulikin oikein mainio ja elämäinen olo. Intouduin oikein juoksemaan pitkiä välimatkoja, mikä tuntui hienolta. Näytöksessä en meinannut malttaa olla millään perse penkissä, olisin niin halunnut mukaan lavalle. Tämä palautti jälleen mieleen unelman ryhtyä näyttelijäksi.

Syntyi ajatus siitä, että voisin tyydyttää vaatimattoman rahallisen tarpeeni hierojana ja muun ajan tehdä teatteriproduktioita tai jonkinlaista näyttelemistä, vaikka harrastelijapohjalta. Olen ehkä aiemmin torjunut tätä unelmaani kenties osin sillä perusteella, että olen halunnut pelastaa maailman, ja tehdä jotain maailmaa parantavaa työtä, jotain vaikuttamista tai varsinkin uusiutuvaa energiaa edistävää työtä. Haluaisin kovasti päästää tällaisesta jonkinlaista jeesus-kompleksista irti.

Olen kokeillut järjestötyötä, politiikkaa, opettajantyötä, konsulttihommiin tai johonkin akateemiseen työhön pääsemistä, ja alkaa tuntua siltä, että miksi hakeudun merta edemmäs kalaan. Tiedän kyllä, missä hommassa tunnen todella eläväni, missä säteilen. Miksi en seuraisi sitä? Teatteri, ah, nyt se tuntuu jotenkin kiillotetulta vaihtoehdolta, vaikka tiedän siihen liittyviä sudenkuoppiakin.

Niin, mitähän se tulevaisuus sitten tuo muossaan? Haku Teakiin ehti harmi kyllä mennä, sitä ei tarvitse nyt murehtia. Luulin, että mulla olis vielä tänä keväänä mahdollisuus hakea, mut näin sanotaan osoitteessa https://www.yliopistohaku.fi/yshjHakija/ : "Yhteishaun hakuaika on 1.3.-16.4, paitsi Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun hakuaika, joka on 1.3.-15.3." Pyh, harmillista.

No sitten tietysti voisi miettiä sitä hierojaksi ryhtymistä. Hesoten hierojan näyttötutkintoon valmistavan koulutukseen hakeminen on vielä käynnissä ja sitten on tietysti vaihtoehtona ottaa vaimolta hieronnan oppia ja käydä vain näytöissä.

Koitan korvata maailmanpelastamisinnon itsenipelastamisinnolla. Tähän liittyy henkinen ja fyysinen pelastaminen. Henkistä on tullut käsiteltyä terapiassa paljon, fyysiseen voisi keskittyä hieromisen opettelun kautta. Henkinen pelastaminen onnistuisi mielestäni hyvin myös sitä kautta, että tekisi elämässään niitä asioita, joista todella pitää. Tässä tulee näytteleminen mukaan kuvioihin.

No, monenlaiset ovat mahdollisuudet. Paljonhan minulla on koulutusta, joka ei ole mennyt hukkaan, ja sillä voi työkeikkoja saada, kenties uusiutuvan energian parissa, kenties it-alalla. Joka tapauksessa haluaisin kaikkein mieluiten tehdä töitä minimimäärän, ansaita sen verran rahaa, että pysyn hengissä (ja ehkä pääsen ulkomaillekin joskus). Lopun ajan elämästäni voisi keskittyä itseni henkiseen pelastamiseen, joka voisi tarkoittaa vaikkapa näyttelemistä.

Eilen juostessani kaapelitehtaalle mielessäni välkkyi ajatus, että tämä vaikea vaihe elämässäni, missä kärvistelen rankalta tuntuvan työn pauloissa, on pieni osa elämästäni. Lyhyt jakso, joka päättyy aikanaan ja vaihtuu toiseen. Olen kokemusta rikkaampi ja valmis taas uusiin haasteisiin. Elämä tuntui aukenevan ja näyttävän mahdollisuuksien kirjoaan, tuulettavan aamun ahdistusta.

Nytkin on toiveikas olo. Huomenna taas töihin, mutta jaksan huomisen kyllä. Jaksan ensi viikonkin. Jaksan kesäkuuhun asti.

Stressinsietokyvystä

2010-03-19T00:10:00.001-07:00

Hyvä pointti kollegalta: tämä opettajantyö on minulle hyvää harjoitusta työelämään, koska työssä kuin työssä joutuu kestämään stressiä, ja sitä pitää vain oppia hallitsemaan. On tietysti töitä, kuten hieroja, jossa stressiä on vähemmän, mutta en ehkä elätä itseäni täysipäiväisesti hierojana, joten teen todennäköisesti muitakin töitä, joissa stressiä on mitä todennäköisemmin enemmän. Olen siis hyvässä opissa, ja tämä kannattaa ottaa harjoituksen kannalta. Mitä enemmän tuntuu vaikealta, sitä enemmän oppii, ja siitä on hyötyä jatkossa!

Onnistumisen elämyksiä

2010-02-10T09:27:00.000-08:00

Tänään oli jo taas huomattavasti mukavampi päivä. Mehut vei tehokkaasti, mutta se sisälsi hyviä hetkiä. Hankalan ryhmänkin kanssa oli varsin onnistunut tunti, kun kollega otti luokasta kaksi vastaanharaavaa omaan opetukseensa. Näin muu luokka rauhoittui ja tunnin pitäminen sujui. Toisella luokalla oli mielenkiintoinen kokemus, kun uuden asian käymisen jälkeen annoin läksyt 20 minsaa ennen tunnin loppua: "Tässä kolme läksytehtävää, jos joku saa tehtyä nämä jo tunnilla, saa plussamerkinnän". Jumaliste porukka teki tehtäviä kuin viimeistä päivää, ja kilpaa huusivat minua apuun. Tehtävät jo tehneitä laitoin auttamaan apua tarvitsevia. Lopussa oli mieletön hälinä, kun monet moneen kertaan varmistivat, että saavat varmasti plussan. Tämä oli totisesti toimiva motivaattori.

Atk-tunnitkin olivat mukavia, kun oppilaat pitivät käsitellystä aiheesta: javascriptistä. Eräs jopa pyysi haastavampia tehtäviä kotona tehtäväksi. Haa, tällaisia hetkiä muistellaan taas kun on vaikeaa.

Kuormittuneisuus

2010-02-09T09:24:00.001-08:00

Hooh, taas jälkeen kuuden istun junassa matkalla kotiin. Tänäänkin tosi pitkä päivä, eikä oikein vielä edes pulkassa. Huomisia tunteja jäi vielä mietittäväksi kotiinkin. Halusin vain pois työpaikalta, välillä jonnekin muualle. Olisi kenties järkevää rauhoittaa koti palautumista varten, mutta vielä se on haaveena. En ymmärrä, miten toiset saavat tunnit niin helposti valmisteltua. Monet ovat tietysti olleet jo monia vuosia töissä, ja opetettavat asiat tuttuja.

Ah, toivon, että pian opin keinon löytää itselle riittävästi palautumisaikaa. Toisaalta tällaiseen elämiseen olen tottunutkin, hommasta toiseen juoksun ja välillä vain unta. Nyt elämäni tuntuu olevan tämä, koulutyö. Silloin on ikävän paljon elämä yhden kortin varassa. Kortin, josta ei meinaa saada mieltään irti.

Noh, elämä etenee, päivä kerrallaan, joka päivä on taitavampi ja hommat menevät helpommin. Ja tämä on vain väliaikainen kausi elämässäni, tämänhetkinen haaste, joka loppuu joskus.

Ylläolevan kirjoituksen jälkeen kävin kaivopihan unicafessa syömässä. Siellä käyminen on muodostunut kotiinpaluurutiinikseni. Tapasin kaksi opiskelukaveria, joille tuli taas selitettyä opettajantyön arkeani. Piristävää katsella näin tilannettaan ulkopuolelta. Samalla muistaa, että muutakin elämää on työni ulkopuolella, myös muunlaisia elämänmuotoja. Huomaan taas katsovani monia ihmisiä miettien, että tuollakin taitaa olla paljon aikaa palautua, haikeus mielessäni.

Minulla on ollut vaikeuksia määrittää, mitä haluan. Nyt ainakin pääsen voimakkaaseen haluun kiinni: halu riittävään palautumisaikaan ja spontaaniin hauskojen asioiden tekemiseen.

Ahdistusta ja helpotusta

2010-02-08T09:10:00.000-08:00

Tämänkaltaiset päivät eivät olisi hassumpia. Kaksi opetustuntia, ensimmäinen kymmeneltä. Ehti hyvin miettiä tuntien sisältöä samaksi ja seuraavaksi päiväksi. Silti onnistuin ahdistumaan tuntien lähestyessä, vielä tuntien pitäminen kuitenkin jännittää. Ekan tunnin jälkeen harmitti, kun tajusi, että opetus kannattaisi hoitaa aivan eri tavalla. No sitten kollegoita konsultoituani muutin aikataulusuunnitelmaani ja käytän enemmän aikaa kertaamiseen.

Tunnit myös menivät suht mukavasti ja läksin varsinkin jälkimmäiseltä varsin hyvin mielin. Tunnilla oppilaat olivat hämmästyneitä, miten voin osata niin hyvin jo heidän nimiään, ja testasivat, ketkä kaikki muistan. Sitten kun he huomasivat, että minulla on lunttilappuna heidän luokkakuvansa, porukkaa tungeksi katsomaan kuvaa. :)

Huomenna vielä kevyehkö päivä, sitten keskiviikon ja torstain rankat päivät, perjantai taas kevyehkö ja sit viikonloppu, jonka jälkeen enää viikko ennen talvilomaa. Huh, rankalta tämä homma joka tapauksessa tuntuu, näin alussa tosi työläältä. Viikonloppunakaan en oikein malttanut olla vaan ja palautua. Sinänsä ihan vain oleminen ei olekaan ollut minulle erityisen luonteenomainen rentoutumiskeino. Olen tottunut hoitamaan jotain miellyttäviä asioita, vaikkapa järjestämään papereita. Tämä viikonloppukin meni aktiivisesti kouluajatuksista pakoillen. Sinänsä oikein hyvä tavoite saada muuta mietittävää. Suoritin vain jotenkin pakonomaisen tuntuisesti muita asioita. Siivosin, järjestelin, vein kaikkea tarpeetonta huoneestamme kellariin, järjestin työrepun. Varsinkin sunnuntai-illan ahdistuksessa leffankaan katsomisesta ei tullut mitään, kun en osannut vain jäädä paikoilleni. Ahdisti vielä suunnittelemattomat seuraavan päivän tunnit.

Lauantaina oli kauppatyöni viimeinen vuoro, ja perään läksiäiset. Sekin luku elämässä tältä erää päättynyt. Sunnuntaina kävin tyhjentämässä kaappini ja lokeroni ja viemässä keksejä kollegoille. En jotenkin ole osannut tuntea helpotusta työn päättymisestä, kun nykyinen työ ei vielä tunnu yhtään kevyemmältä. Todella erilaiselta kyllä.

Jokin aika sain tietää, että odottamastani Porin työpaikasta ei tullut mitään. Tieto auttoi laskeutumaan tähän työhön. Rauha ei kestänyt pitkään, sillä kolme päivää sitten perjantai-iltana luin harjoittelupaikkailmoituksen tuulivoimaprojektitiimiin konsultointifirmalle. Tämähän olisi minulle lottovoitto päästä tuollaiseen kiinni, enkä voi kyllä olla hakematta siihen. Mielenkiintoista oli, että nähdessäni ilmoituksen olin voittopuolisesti harmistunut. Olin jo rauhoittunut ajatukseen, että olen tässä työssä loppuun, juhannukseen, asti. Niinpä epävarmuus ja epämääräisyys alkoi taas.

Koitan jankuttaa itselleni, etten toimi roistomaisesti, jos lähden kesken kevään toiseen työpaikkaan. Tämä työhän on joka tapauksessa määräaikainen, eikä juuri sitä, mihin olen suuntautunut. En silti voi olla ajattelematta sitä häslinkiä, joka minun poistuessani tulisi. Uusi ihminen tulisi taas ihmettelemään ja kyselemään. Oppilaat joutuisivat taas tottumaan uuteen ihmiseen ja uusiin rutiineihin. No siitäkin selvittäisiin. Kyllä ihmisten on ymmärrettävä, että haluan hakeutua itseäni haluamaani suuntaan vieviin töihin, joita on harvoin tarjolla. Mistä olisin niiden ilmaantumisen voinut vielä viime vuonna tietää. No mutta, en ole vielä kyseiseen paikkaan hakenutkaan, dl on kuun lopussa, sen jälkeen on jännät paikat.

Nyt ratikassa, terapian ja päivällisen jälkeen kotiin matkalla. Hienoa, kun ratikoissa on ilmainen wlan.

Helpotus

2010-02-05T10:46:00.001-08:00

Tämä päivä toimi toivottavasti käänteentekijänä epätoivosta toivoon. Tänään meni paljon paremmin kuin edellinen opetuspäivä, päivien sisällötkin olivat toki erilaisia. Tänään sain kokea huliviliryhmän pienryhmiin jakamisen tehon, kun puolikkaan ryhmän opettaminen oli varsin mukavaa. Pidin toiselle, varsin ilkeästi käyttäytyviä yksilöitä sisältävälle luokalle puhuttelun, ja kerroin, etten rupea tällaista pelleilyä sietämään. Melkoinen taistelu tässä varmaan käydään ensi viikon aikana, ja kaikenlaisia toimia pitää miettiä. En puhuttelullani tänään saanut tietenkään mitään varauksetonta suosiota, ja saa nyt nähdä, oliko siitä jotain tehoa. Ainakin alan löytää itsestäni uusia puolia, kun saatan vaikka käskeä tuimasti kaikkia istumaan. Impron harrastamisesta on apua, kun koitan ottaa mahdollisimman korkean statuksen saadakseni tarvittavan arvovallan.

Tämä päivä tosiaan aloitti tässä opettajan työssä uuden kauden: mielenkiinnon. Ensi viikko tulee olemaan täynnä haasteita, mutta nyt en ole niiden suhteen epätoivoinen vaan kiinnostunut. Saanko hankalasta luokasta enemmän otetta? Onnistunko pitämään muiden luokkien hulivilejä aisoissa? Saanko oppia perille? Viimeisimmän kysymyksen vastauksen saanen sitten ensi viikkoa seuraavan viikkojen kokeiden yhteydessä. Se onkin varsin mielenkiintoista. Oikein jännittää, saanko pidettyä jotensakin saman oppilaiden arvosanojen tason kuin konkariedeltäjäni. Tänään oli kiva kuulla luokanvalvojan kuulleen minusta annetun positiivista palautetta jonkun oppilaan toimesta, olin kuulemma selittänyt jonkin asian hyvin, tajuttavasti. Tähän totta kai haluan tähdätä. Minulla on ollut vähän identiteettikriisiä, kun en ole käynyt minkäänlaisia pedagogisia opintoja, niin olen helposti tuntenut jonkinlaista alemmuutta muita, pätevämpiä, kohtaan. Toisaalta pedagosiset käyneen ystäväni kanssa keskustelun perusteella olen päätellyt, että voi olla hyvä opettaja ilman niitäkin.

Olen jo päässyt fiilikseen, että tämä on minun tämänkeväinen elämänmuotoni. Tämä on minun tämänhetkinen haasteeni ja kehittymisen muotoni. Tämä on minun elämänkouluni nyt.

Ah, perjantai vapauttaa muuhunkin elämään työn ohella. Huomenna tosin on vielä viimeinen kauppatyövuoroni, onneksi lyhyt. Läksiäisetkin illalla luvassa. On mielenkiintoista tuntea perjantaihuumaa niin pitkän tauon jälkeen. Olen niin pitkään tehnyt varsin joustavia kauppatöitä ja opiskeluja arkiviikkoon sitoutumatta. Tällöin elo oli tasaista, ei vapaallelähdön huumaa, muttei myöskään takaisin töihin palaamisen tuskaa. Toisaalta tällöin ei oikein päässyt kunnolla vapaalle ollenkaan, ja palautuminen oli kyseenalaista. No tämänkin työn kanssa on vielä haasteita löytää tarpeeksi aikaa palautumiselle ja muulle elämälle. Nyt perjantain kunniaksi lähdin jo kuudelta työpaikalta, jonne olin lähtenyt puoli seiskalta aamulla. Näin alussa haluan imeä mahdollisimman paljon tukea ja neuvoja kollegoilta, mikä myöhästyttää kotiinlähtöä. Olen kuitenkin halunnut panostaa tähän asiaan, koska haluan helpottaa oloani. Se on kyllä toiminutkin, ja toivon vastaisuudessa pääseväni muuhunkin elämään paremmin kiinni. En tosin ole ehkä ollut muussa elämässä viime aikoina muutenkaan niin paljon kiinni, kun olen kurinalaisesti suorittanut elämän osa-alueita: opensijaisuuksia, työnhakua, kauppatöitä, opiskelua. Nyt on yksinkertaisempaa, jäljellä on velvollisuuksista vain työ ja työnhaku.

Ihmisten näkeminen on nyt keskittynyt aika paljon työpaikalle. Uupumuksen ja tuntien valmistelun vuoksi iltaisin ei ole ihmisten tapaaminen ollut ensimmäisenä mielessä, paitsi tuen ja lohdutuksen hakemisen muodossa. En tietenkään haluaisi loputtomasti olla tällaisessa roolissa, ja nytkin olen tänä iltana todennäköisesti aivan erilaisella mielellä.

Hassu oivallus on, että alan jo jonkin verran nauttia tiukkiksen roolistani. Saan luvan perästä käskeä. Tätä en kyllä tee kuin tarpeen vaatiessa, muutoin olen luonteeni mukaisesti leppoisa. Mutta jotain uutta ja mielenkiintoista tässä roolissa on, se tuntuu tuulettavan tarvetta olla pidetty. Kaikki oppilaat eivät takuulla pidä minusta, eikä siihen voi tähdätä. Tavoitteinani pidän jämäkkyyttä ja reiluutta.

Illalla muuta elämää tiedossa, hennat päässä leffaa. Ehkä voisi suklaatakin. Viikonloppu.

Laskeutuminen

2010-02-04T08:59:00.001-08:00

Tänään soitin Poriin ja kysyin heillä jo pari kuukautta ilmassa olleesta aurinkoenergiaprojektin paikasta. Sain kuulla, että siihen on otettu jo SAMKin opiskelija muistaakseni diplomityötä tekemään. Eli se siitä. Tätä hetkeä olen odottanut melkein kaksi kuukautta, tai oikeastaan pelännyt. Olen ollut vaihtelevalla optimismilla asian suhteen, he olivat kuitenkin ottaneet positiivisesti vastaan cv:ni. Olin kaikenkaikkiaan aika toiveikas asian suhteen, ja ajattelin jo elämää Porissa.

Joka tapauksessa asian varmistuminen on helpotus. Nyt ei ole epätietoisuutta kevääni kulumisesta. Nyt näillä näkymin opetan kesäkuulle asti, ellei jotain vastaavanlaista uusiutuvan energian paikkaa tule vastaan. Tämän alan paikkoja tuntuu olevan tosi vähän ilmoitettuna auki, joten työpaikkani ei vaihtune kevään aikana. Porista kehoittivat soittamaan toukokuussa uudestaan, josko heillä olisi saatu käyntiin ilmeisesti laajempi seudullinen projekti, jonka puitteissa voisi löytyä töitä. En ole kyllä sattuneesta syystä laita tähän hirveästi toiveita.

Olin jo jotenkin ajatellut, että tässä saattaa jo urani lähteä käyntiin, kesä menisi samassa työssä ja ensi syksykin. Nyt onkin sitten auki kesä ja syksy. Tämä antaa toki motivaatiota etsiä kesäharjoittelua, jonka kautta saattaa syksykin ratketa. Ja syksyllähän voi myös lähteä Aasiaan nyt keväällä raadetuilla rahoilla, jos kiintoisaa työtilaisuutta ei osu kohdalle.

Mielenkiintoista, kuinka asian selviäminen oli etupäässä helpotus ja auttoi suhtautumaan opettajantyöhöni, josta Porin työ ei siis pelasta. Nyt on selvittävä tämän valinnan kanssa. Eihän toki mikään pakko ole loputtomiin kärsiä, mutta aion ainakin antaa työlle mahdollisuuden muodostua siedettäväksi. Onpahan tällainenkin kokemus, ja neljä kuukautta jaksaa kyllä. Valo lisääntyy koko ajan, ja maaliskuussa on jo kevät. Asetan itselleni välitavoitteita: huomenna alkaa viikonloppu ja sitten on enää kaksi viikkoa talvilomaan. Sen jälkeen voikin jo alkaa odottaa pääsiäistä. Sitten loppuhuokaisu loppuun.

Ylläolevan kirjoitin junassa matkalla kotiin. Sen jälkeen juttelin Oravan ja äitini kanssa. Varsinkin äidin kanssa puhelimessa kyyneleet vaan vierivät. Jotenkin siis jännitys laukeaa ja jonkinlainen tietoisuus herää siitä, että tässä työssä nyt ollaan kesäkuuhun tai niin kauan kuin pysyn työkykyisenä. Tuntui raskaalta tiedostaa, että tottumukseni aiheuttavat haasteita opettajantyössä pärjäämiselle. Mutta tämä onkin hyvä kehittymisen paikka!

Opettamisesta

2010-02-03T10:13:00.000-08:00

Huh, ensimmäinen tosipäivä opettamista takana. Rankkaa tämä on, tosi rankkaa. Tänään oli yhden tunnin aikana ja jälkeen kyllä itku lähellä, niin hankalalta tuntui. Onneksi seuraava ryhmä oli jo huomattavasti mukavampi. Vähän kuin golfissa, hyvien hetkien toivossa voi ajatella jaksavansa.

Kyllä hattua nostan niille, jotka tätä vuodesta toiseen tekevät. Itse olin jo melkein valmis kävelemään rehtorin luo ja laittamaan hanskat tiskiin. Ajatus kevään loppuun asti jatkamisesta tuntuu välillä todella masentavalta. Mut päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, oli tänäänkin kivoja tunteja.

Tämä työhän olisi vallan mukavaa, jos kyse olisi aineen opettamisesta. Kävisin asiaa yhdessä läpi ja neuvoisin tehtävissä. Pidän auttamisesta ja yhdessä miettimisestä. Valitettavasti huomio ja haaste on kuitenkin yleensä ihan muualla, kurinpidossa. Minulle on jotenkin ollut jonkinlainen shokki, kuinka vastaanharaavia oppilaat voivat olla. Koko ajan joutuu paimentamaan, eikä sanomisella ole välttämättä mitään tehoa. Tänään juttelin yhden oppilaan kanssa, ja pyysin häntä miettimään, miltä minusta tuntuu, kun hän käyttäytyy näin. Häntä ei kuulemma kuitenkaan tippaakaan kiinnosta, miltä muista tuntuu hänen käytöksensä. Tähän saa kuulemma tottua, mitäs olen tehnyt tällaisen uravalinnan. Mitäs siihen sitten enää sanomaan.

Minulle tällaisen käytöksen tekee erityisen haastavaksi se, että itse olen koko elämäni ollut liian kiltti. En ole niskuroinut kenellekään, en edes vanhemmilleni. Koko tällainen ajattelutapa on niin vieras, että sitä saa nyt viran puolesta opetella kädestä pitäen.

Onneksi on opettajakollegat, jotka tukevat hienosti. Onkin kehoitettu purkamaan kaikki koettu opettajanhuoneessa, ettei tarvitsisi lähteä huolien kanssa kotiin. No sitä kyllä on tehty, mikään vain ei tunnu riittävän. Tänään vertaistuin itseäni niin huolella (plus kaikki muut hommat), että olin vasta puoli yhdeksän aikaan illalla kotona. Pitkä päivä, kun puoli seiskalta aamulla lähdin töihin.

Kaikenlaisiin rakoihin sitä itsensä työntää! Elämä jatkuu, ja menee jotenkin eteenpäin, vaikkei mukavaa olisikaan. Tässä sitä taas kasvaa. Ja huonomminkin voisi olla.

Oivalluksia

2010-02-02T09:01:00.000-08:00

Tulin juuri terapiasta, jossa oli paljon hyviä oivalluksia.

Haluan kehittyä tuntemaan perusonnellisuutta vain olemalla, ilman tekemistä. Olen jotenkin tottunut tähtäämään niihin tähtihetkiin, joita tiedän joskus harvoin saavani vaikkapa improteatterissa. Kaikkiin näihin tähtihetkiin tuntuu kuuluvan olennaisina elementteinä tekeminen, onnistuminen, itsensä taitavaksi kokeminen, näyttämisenhalu, ihailluksituleminen, tekemisen meininki, energisyys. Vaaditaan siis varsin paljon tällaisten kokemusten saamiseksi. Jos on vaikkapa väsynyt tai nuuvahtanut, tai ei ole kovin tottunut tehtävässä asiassa, on vaikea saavuttaa tällaista kokemusta. Tällaisiin tavoitteisiin tähtäämisessä pettyy siis usein, ja on epätyytyväinen elämäänsä. Tämä liittynee vaativuuden skeemaani, eli minulla on ollut taipumuksena asettaa itselleni varsin korkeita vaatimuksia.

Haluan siis asettaa tavoitteekseni saavuttaa perusolotilan, jossa voin vaikka vain olla tekemättä mitään, ja tuntea oloni hyväksi. Tyytyväisyyden kokemukseeni kun on läheisesti liittynyt tekeminen, johonkin suuntaan meneminen. Toimettomuus on tuntunut uhkaavalta, sillä silloin on ollut vaarana, että ahdistavat ajatukset valtaavat mielen. Olen myös helposti sekoittanut toiminnan ja oman itseni, jolloin olen ottanut helposti itseeni tekemisteni arvostelun.

Toinen merkittävä oivallus: On tärkeää huomata ahdistavien ajatusten relatiivisuus. Sama ajatus tuntuu aivan erilaiselta erilaisissa tunnetiloissa. Vaikkapa housujen likaisuus saattaa estää niiden käytön ahdistuneessa ja epävarmassa olotilassa.

Huomasin, että minulla on ominaisuuksia, jotka helpottavat toiminnattomaan tyytyväisyyteen pyrkimistä. Olen ollut varsinkin viime syksynä hyvin kurinalainen, ja suorittanut tarpeelliseksi näkemiäni velvoitteita, enkä ole juuri haikaillut muunlaista tekemistä (paitsi etten kyllä kokenut elämääni kovinkaan mielekkääksi).

Joka tapauksessa minulla ei ole pitkilleen ollut voimakasta näkemystä, mitä kaikkea elämän tulisi sisältää ollakseen mielekästä ja onnellista. En ole esimerkiksi tottunut ostamaan uusia asioita, käydä harrastuksissa, nähdä ystäviä. Tekemiseni on siis ollut hyvin suoraviivaista; olen kutakuinkin tehnyt asiat, jotka olen kokenut velvollisuudekseni. Nämä asiat olen alunperin valinnut elämääni viedäkseni sitä eteenpäin kohti haluamaani elämää. Se tarkoittaa elämää, jossa voin tehdä työtä, josta pidän. Lähinnä nimenomaan tämä päämäärä on motivoinut minua viime ajat täyttämään elämäni velvollisuuksilla, joiden toivon vievän minua lähemmäksi tätä tavoitetta.

Olen opiskellut lisää työelämän vaatimuksiin vastatakseni, olen valmistunut, olen hakenut töitä, olen hankkinut työkokemusta opettajantoimista. Velvoitteeksi koen myös elannonhankkimisen, suhteellisen tasaisen tulon. Nyt olen sentään edennyt työurallani hieman, olen päässyt ahdistavaksi muuttuneesta kauppatyöstä jo seuraavaan askeleeseen, opettajantyöhön. Huomaan tätäkin työtä ajattelevani hanttihommana. Palkka on hyvä, mutta en ainakaan vielä ole oppinut pitämään työstä. Toivon, että se tulee vielä, olenhan vasta alussa.

Tuntuu joka tapauksessa hurjalta, että joku voisi haluta tehdä tätä vuosikymmeniä, niin rankalta tämä oppilaiden kaitseminen minusta tuntuu. Toivoisin voivani siirtyä pian uusiutuvien energioiden pariin, akateemiseen työhön, jossa voisin kokea käyttäväni yliopistossa hankkimiani tietoja ja taitoja. Tai ainakin ylipäätään tehdä työtä, jonka koen mukavaksi.

Tallainen tajunnanvirta tällä kertaa.

Elämänilosta

2009-08-22T10:45:00.000-07:00

Elämänilo on oikeasti jotain sellaista, jonka eteen on tehtävä töitä. Tämän huomasin taas joksikin aikaa menetettyäni ilon, menetettyäni toiveikkuuden. Se on todella pelottavaa, en osaa keksiä mitään pelottavampaa. En muista, milloin olisin viimeksi erityisesti pelännyt kuolemaa, siihenhän murehtiminen loppuu. Elämä on paljon pelottavampaa silloin, kun siitä puuttuu toiveikkuus.

Onneksi elämänilon menettäminen on minullakin varsin harvinaista, en muista edellistä kertaa. Kenties kolme vuotta sitten parisuhteeni alettua ja pitkän matkan tuottaman etäisyyden tuottaessa epätoivoa. Siinäkin tosin oli toiveikkuus matkan loppumisesta. Pienempiä dippauksia tulee toki aika ajoin, mutta ne ovat lyhytikäisiä. Muutaman viime päivän aikaiset totaaliset jysähdykset mustiin vesiin ovat jotain uutta. Ne tulevat varoittamatta, eivätkä tottele poistumiskäskyjä. Niille ei osaa antaa mitään syytä, tuntuu vain epämääräisesti siltä, että aivoihin on tankattu 95:ta kun piti laittaa dieseliä. Jokin vain mättää. Enemmän se varmasti psykologista on, en nyt keksi mitään somaattistakaan syytä. Syykimppu vain lienee niin moninainen ja vaikeasti hahmotettava, ettei ajatuksiin tule mitään syitä niitä etsiessäkään.

Mustat vedet ovat toistaiseksi hälvenneet ainakin nukkumisella, joka selvästikin auttaa olon yhteiseen keskeiseen oloon eli väsymykseen. Olen kyllä nukkunut varsin paljon, ehkä sitten liikaakin, jolloin sillä voi olla vaikutusta aivojen kemioihin. Varsinkin kun pohjalla oli vähän nukkumista ja outoa unirytmiä. Tänä iltana oloni parani puistossa yksin auringonkeilassa istumisella ja olon vihkoon raapustamisella. Oikeastaan olon kohentumisen tavoitin nostaessani katseeni paperista ja samalla huomasin ampiaisen kömpimässä ruohossa ja huomasin riemastuksekseni kokevani iloa. Samoin auringonkeilassa tanssivat hyönteiset tuottivat iloa. Havaitsin olevani jo melko normaalissa tilassa, äkkiarvaamatta. Hetkeä aiemmin olin häipynyt kotoa mittavan ahdistuksen vallassa ja epätietoisena siitä, kuinka saan itseni kiinnitettyä takaisin iloon, pois ahdistuksesta ja hermostuksesta.

Hassua näissä tiloissa on nimenomaan se, ettei niiden tunnetilat liity suoranaisesti mihinkään ajatuksiin. En ole ahdistunut nimenomaisesti mistään. Varsin tavallistahan on, että hermostuttaa seuraavana päivänä koittava työpäivä tai surettaa kumppanin suru. Nyt tosiaankin syiden löytäminen ei ole suoraviivaista. Monia mahdollisia syitä mielen kuohumiselle on kyllä mahdollista osoittaa, onhan kuitenkin takana eräät muutosvimmaisimmat viikot vuosiin (eivätkä nämä viime vuodetkaan ole olleet mitään erityisen seesteisiä, en kyllä tiedä mitkä vuodet elämässäni olisivatkaan olleet, enkä erityisesti kaipaakaan mitään seesteisyyttä vaan hyvää suuntaa).

Parisuhteemme on saanut uuden mielenkiintoisen käänteen hellyden laajennuttua kaksikkomme ulkopuolelle. Ensialkuun rauhallisesti siihen suhtautunut mieleni sai tilanteen kehittyessä aikamoisen jumikohtauksen. Sen jälkeen mieleni on kasvanut näennäisen rauhalliseksi asialle, kuvion kuitenkin häiritessä taustalla. Parisuhteen uudelleenmäärittely on hämmentänyt mieltäni, olen kokenut läheisyydenkaipuuta muita kohtaan ja hakenutkin varovaisesti läheisyyttä niiltä, jotka ovat sen suoneet. On oikeastaan tuntunut hyvältä olla tilanteessa, jossa ei tarvitsekaan kokonaan riittää toiselle, kun se ei kuitenkaan olisi mahdollista. Välillä on kuitenkin tuntunut jo melkein siltä kuin olisi itse kokonaan tarpeeton, toinen kun on suurimman osan ajasta eri paikassa kuin itse, eikä välttämättä halua läsnäoloa silloinkaan kun se olisi mahdollista. Lisäksi on itse ollut niin hankalassa olotilassa, että on tuntenut itsensä jo taakaksi.

Selvästi ulkoilma ja valo tuottavat iloa. Myös luonto ja eläimet. Mielenkiintoinen piirre äsköisessä iloontumisessa oli se, että se jo melkein pelotti. Luulen sen johtuvan siitä, että innottomuus on ehkä jonkinlainen excuse sille, ettei tarvitse hoitaa asioita. Innon ja ilon paluu tarkoittaa siinä tapauksessa sitä, että olisi palattava sorvin ääreen, hoidettava keskeneräisiä asioita, joita ei itse asiassa ole nyt niin erityisen paljon. Ja nekään asiat eivät ole niin vaarallisia. Ahdistusta on esimerkiksi tuottanut työvuorojen osuminen syksyn orientoivien opintojen päälle. Koitin tässä eräänä päivänä useamman tunnin vaihtaa työvuoroja ilman menestystä. Jos en saa vuoroja vaihdettua, niin sitten en saa, sitten ei voi mitään, eikä siihenkään kuole, eikä sekään olisi niin vakavaa.

Huh, tunnen oloni väsyneeksi, varsinkin nyt tullessani känniläisten alta puistosta kotiin sängylle mahalle kirjoittamaan. Tuntuu hyvältä, että iloni kestää kotona olemista, vielä äsken oli niin vaikea olla täällä, että oli pakko mennä takaisin ulos. Tähän varmasti vaikuttaa sekin, ettei sisälle paista enää aurinko eikä ilma ole yhtä tukahduttavan kuuma ja tunkkainen.

Kumppanin tapa reagoida pahaan olooni on erilainen kuin minun reagoiminen jonkun pahaan oloon. Hän pitää selkeästi yllä erillisyyttään, kun minun tapanani on ollut heittäytyä toisen auttamiseen, uhrautuen. Hän ei myöskään halua tukea minussa sellaista käytöstä, että heittäytyisin toisten tunnesäätelyn armoille. Arvostan hänen tapaansa pitää rajoistaan kiinni. Tuntuu silti usein pahalta usein läheisyyttä pyytäessä, kun sitä ei saa ainakaan niin paljon kuin oli kuvitellut (eli kuinka paljon itse uhrautuen antaisi). Pointti onkin se, mikä toimintatapa tekee hyvää lopulta.

On aika katsoa elokuvaa illan päätteeksi. Olen niin tyytyväinen, että olen takaisin ilossa. Haluan pysyä siinä.

Tuleva

2009-08-17T02:04:00.000-07:00

Sanovat kadulla.
Tulee se juna,
joka kyttyrätki korjaa.
Kysyn.
Kenelle jää
se mustin pekka?

Ahma

2009-08-17T01:53:00.000-07:00

Hamaisuhanat haaskalla
ahkioissa ahmivat

Hössötystä

2009-08-17T01:50:00.002-07:00

Pöyhin höpötyshömppää
Hypin höynäytelmässä
Höyrytän hössötystä
Lörvin

Oikotiet

2009-08-17T01:50:00.001-07:00

En tiennytkään, että kaikki tiet ovat oikoteitä.
Kaikki oikotieni vievät harhaan.

Ulkona syömässä

2009-03-30T05:24:00.000-07:00

Päivä ensimmäisessä muistikuvassa kumppani koittaa herätellä aikaiseen aamuun, mutta silmäluomet ovat aivan liian raskaat. Niinpä jatkan unia vielä jonkin aikaa, ja herään varsin virkeänä. Kirjastosta voi vihdoin lainata varatut leffat, koska saan palautettua lainaussaldoni alle viiden elokuvan. Katsommekin hienon Pelon maantieteen, mukanani karpalopuuro ja chococapuccino. Leffan jälkeen alan tahkota elektrodynamiikan laskuharjoitusta, Feynmanin sylinterin paradoksia, ja etenenkin mainiosti. Neljän jälkeen alan tuntea pakottavaa tarvetta ruokailuun. Tämä tulee tapahtumaan yksin, koska kumppani on mehupaastolla.
Siitäpä tulikin sitten sellainen toilailu, että bloggaaminen tuntui houkuttelevalta työkalulta asian työstöön.

Ennen lähtöä kysyn kumppanilta, onkohan Dudii auki. Hän koittaa katsoa asiaa netistä, muttei onnistu, sillä kyseisellä sivulla on mainoksia. Nettiyhteytemme on nimittäin ollut jo viikon verran varsin huono. "Kyllä se varmasti on auki," ajattelen ja lähden matkaan. Dudii olikin totisesti auki, mutta sisään ei meinaa mahtua. Se tuntuu näin sunnuntaisin varsinkin olevan erittäin suosittu, mistä tuli mieleeni halu tukea Kurvin Kimito Kitcheniä, jonka pärjäämisestä olen ollut huolissani. Soitan kumppanille, voisiko hän katsoa sen aukioloajat, mutta netti ei onnistu tälläkään kertaa. "No on senkin pakko olla sunnuntaisin auki" -ajatus mielessäni suuntaan Torkkelinmäen yli Kurviin. Jo Helsingunkadulta näen, ettei Kimiton A-mainos ainakaan ole paikallaan ja lähelle päästyäni huomaan myös ikkunat varsin pimeiksi. Syventyessäni oven lappuihin huomaan oven olevan auki, ja kurkkaan tuulikaapista sisään. Sisällä on kuitenkin yhtä tyhjää ja pimeää kuin ikkunat antoivat ymmärtää, joku taitaa kuitenkin keittiössä häärätä valon kajastuksesta päätellen. Oven lappujen tarkempi syynääminen kuitenkin osoittaa sunnuntain olevan ilman aukioloaikoja.

No mutta tuossa vieressähän on intialainen lafka, sinne siis. Sisälle tullessani sariin pukeutunut nainen nousee pöydästä ja menee tiskin taakse miehen seuraksi. Tarkastelen isoa seinäruokalistaa ja valitsen mahdollisimman proteiinipitoisen kasvisruoan, joksi arvelen Mutter Paneerin (herne-juuston). Tilaan sen ja mietin ääneen, kuuluukohan ateriaan naan-leipää. Taulu vastaa kysymykseeni antamalla naanille hinnan, joten tilaan sen lisäksi. Raitaa en sen sijaan näe taulussa, joten kysyn sitä ravintoloitsijoilta. He eivät oikein tunnu ymmärtävän kysymystäni, joten koitan muotoilla sitä monella tavalla, suunnilleen tapaan: "Kuuluuko tähän raita, rai-ta, haluaisin tähän mukaan raidan." Vastaukseksi saan nyökkäilyä sanan "mukaan" säestyksellä. Aavistan piilevän vaaran, ja koitan selittää jotenkin näin: "Syön siis täällä, mutta otan raidan mukaan siihen ateriaan", johon hyväntuulisesti nyökkäillään.

Istun viihtyisään sisätilaan ja riisun takkini. Syvennyn odotellessani käymäni luentoprujun käsittelemiin sähkömagneettisiin tasoaaltoihin eristeissä. Siinä istuskellessani hieman ihmettelen, ettei luokseni tuoda juomista, ruokailuvälineitä tai mitään. En jostain syystä, kenties nälän ja opiskelun pehmittämin aivoin tartu tähän ihmetykseen, ja mieti sitä pidemmälle. Lopulta kuulen epäilyttävää muovipussin rapinaa ja alan pelätä pahinta. Näin siis ravintoloitsija saapuu ateriani kanssa luokseni. Aterian, joka on siististi muovipussissa. Mieleni huutaa tuskasta ja hetken ajan käyn läpi vaihtoehtojani. Ryhtyisinkö selittämään, mikä kauhea väärinkäsitys on tapahtunut ja vaatisinko saada aterian lautaselle eteeni. Varsin nopeasti kuitenkin valitsen minulle varsin tutun ja turvallisen vaihtoehdon. Miksi tuottaa muille kärsimystä, kun asian voi itse joustamalla kiertää. Kiitän siis kohteliaasti muovipussista ja astun ulos viihtyisästä ja lämpimästä ravintolatilasta harmaaseen sohjomuhjuun.

Mikä nyt neuvoksi? Missä minä tämän ruokani syön? Kotiin meneminen höyryävän intialaisruoan tuominen kotiin tuntuisi aika viheliäiseltä teolta mehupaastolla elävää kumppania kohtaan. Seison jonkin aikaa Kulmavuorenkadun ja Kurvin kulmalla, ja mietin menisinkö sittenkin takaisin raflaan ja pyytäisin saada syödä siellä. Näinhän he myös ehkä oppisivat kieltäkin paremmin, kun käytäisiin keskustelua, miten se väärinkäsitys meni. Koen tämän vaihtoehdon kuitenkin niin vastenmieliseksi ja uhkaavaksi, etten tartu siihen. Todennäköisesti aiheuttaisin tällä kuitenkin enemmän mielipahaa (häpeää, epäonnistumisen tunnetta jne) kuin mahdollista hyötyä. Tapahtuman synnyttämässä ilmapiirissä syöminen voisi myös olla tuskallista. Niinpä raahustan maha nälästä kaarella kohti Katri Valan puistoa. Könyän liukastellen ei talvikunnossapitoa -rappuset ylös ja istun autioon puistoon lumettomalle penkille. Laitan rukkaset taskuun ja avaan tiukkaan solmitun muovipussin. Asettelen penkille aterian osaset miettien, mitähän tästäkin tulee. Noniin, tuossa on riisi, okei, ja tuolla on mutter paneer, ja sitten tuossa foliossa on valkosipulinaani. Kolmen paketin jälkeen pussi on tyhjä osoittaen, että pyyntöäni raidasta ei valitettavasti ymmärretty.

Olen asioiden saamasta käänteestä varsin ärtynyt ja hotkin mielestäni hieman laimeasti maustettua ruokaa naanleivällä kitaani. Leivän loputtua turvaudun itse asiassa ensimmäistä kertaa eläissäni käsilusikkaan huomaten sormien eripituisuuden aiheuttavan suulle hankalan syvennyksen keskisormen ja nimettömän kohdalla. Mietin tilannetta mielessäni yhä uudelleen ja punnitsen eri vaihtoehtojen mielekkyyttä. Elän selvästi vaihetta, jossa koitan saada pidettyä entistä enemmän omista oikeuksistani kiinni, ja siitä näkökulmasta tämä tilanne meni varsin heikosti. Toisaalta asian voi ajatella myös muista näkökulmista. Lisäksi vaikka olisi tullut tehtyä virhe, sekin on sallittua. Omista oikeuksista pitämisen taidon oppimisen voi myös ajatella elämänmittaiseksi prosessiksi kaiken oppimisen tavoin. Siinä ei siis vielä tarvitse olla mestari, sillä elämä on pitkä, ja vielä ehtii vaikka mitä.

Kotiin mäen kiertäen tarpoessani koitan tietoisesti rauhoittaa mieltäni. Yritän nimittäin vähentää stressaamista asioista, opetella lunkimmin ottamista. Motiivina pidän kortisolitasojen matalinapitämistä, jotten sairastuisi syöpään tai mahahaavaan ja muutenkin eläisin pitempään ja terveempänä. Aadolfinkadun kohdalla saan päähäni käsitellä asiaa bloggaamalla. Kotiin päästyä kumppani kirjoittaa omaansa ja turvaudun siis omaan koneeseeni, joka ei pääse minkäänlaiseen nettiyhteyteen. Täytyy tämä muistioteksti siis siirtää jollain tikulla koneelta toiselle ja edelleen verkkoon, mikä onnistuu jos hyvin käy.

Asiaa tohkeissani kirjoittaessani kumppani kysyy, oliko ruokareissu noin traumaattinen kokemus. Nyökkään ehkä hieman hajamielisesti. Nyt asian käsittelyn jälkeen harmistus ja huoli ovat varsin laimeita, ja huomaan hymyileväni. Voin palata takaisin Feynmanin seuraan.

Uteliaisuudesta

2009-03-23T02:09:00.000-07:00

Olen viehättynyt ajatuksesta, että elämän sisältö ja tarkoitus voisi olla uteliaisuus. Asioiden selvittäminen sitä mukaa kun ne tulevat mieleen, ja niihin herää kiinnostus. Taannoin esimerkiksi tuli esille, onko eläimillä solisluuta ja aloin palavalla flowmaisella innolla selvittämään tätä sinänsä aivan triviaalia ja merkityksetöntä seikkaa. Koen uteliaan innostuksen erittäin nautinnolliseksi, ja sitä kautta uusien asioiden löytämisen suorastaa hekumalliseksi.

Tänään luennolla istuessani tajusin, että opiskelu toimii varsin erilaisella lähestymistavalla. Siellä kurssiin kuuluvat asiat on opiskeltava ja osattava, on niihin sitten innostunut tai ei. Tietysti voi kysyä, kannattaako opiskella jotain, mistä ei ole innostunut. Pointtini on vain se, että tunnutaan menevän perse edellä puuhun. Tunnen siis nautinnollisemmaksi lähetä selvittämään asiaa omasta halustani, mieleenjuolahtavasta mielenkiinnosta johonkin arvoitukseen.

Toisaalta kenties jonkinlaista perustutkimusta tarvitaan perustaitojen luomiseksi, jotta arvoitusten ratkaisuihin pääsemiseksi olisi työkaluja. Tai jotta mieli saisi kauraa, josta pureskella arvoituksia. Eihän voi puntaroida pimeän energian olemusta, ellei ole kuullut siitä.

Itsensä voi myös suggeroida innostumaan. Näin tein elektrodynamiikan kurssini kanssa. Se alkoi tuntua miellyttävämmältä kun löysin siihen mielenkiintoisia tulokulmia ja toisaalta kun opin tarpeeksi perusasioita, jolloin pystyin tuntemaan iloa jonkin asian osaamisesta ja jonkinlaisesta hallitsemisesta. Eilen illalla nukkumaanmennessä koin huolta siitä, innostunko näistä asioista liikaa, kun alani kuitenkin olen ajatellut olevan tuulivoima. Tänään luennolla huoleni tuntui ylimitoitetulta.

2009-01-15T00:05:00.001-08:00

Huooh, tämä aamu on alkanut hermostuneesti. Eilinen TAllinna kai palautti, mutta ei sitä oikein tunne. Ainakaan nyt. Herääminen ennen kahdeksaa oli vaikeaa, mutta pakollista. Halusin pakottaa itseni valmistautumaan luentoon. Ja niin se onnistuikin, koko ajan kyllä tunsin olevani uupunut. Sain valmistauduttua aivan mainiosti, ja puurot ja mateetkin alas. Ajattelin mennä bussilla, ja katsoin Kumpulaan menevän bussin haapaniemestä. Lähtemiseni oli selvästi turhan hidasta, ehdin kuitenkin vilkuttaa pysäkiltä lähtevälle bussille jäähyväiset. neljätoista minuuttia seuraavaan viisvitoseen. Jään odottamaan, mutta en halua hukata hetkeäkään. Kaivan luettavaa repusta. Kirja ei osoittaudukaan relevantiksi, kaivan muistiinpanokansion. Kännykkä on kansion päällä ja tarkkailen aikaa. Vielä ei ole kulunut aika umpeen, voin vielä istua pysäkin penkillä ja lukea kansiota. Mitä ihmettä, tuollahan se 55 jo on ja kymmenen metrin päässä pysähtyneenä, miten se tuonne jäi, miksi se ei tullut kohdalle niin kuin edellinen. Kaappaan kansion, kännykkä lentää maahan ja menee osiksi. Bussi vilkuttaa jha kääntyy, minä kerään rojut vaivalloisesti ja vilkutan. Bussi vastahakoisesti nappaa kyytiin. Kuski kivahtaa: "Pitääkö minun odotella?" Vastaan, että luulin hänen tulevan kohdalle. "Tämä on pitkä pysäkki" Sanoin tietäväni tämän nyt tästä eteenpäin. Menen adrenaliinissa bussin takaosaan, ja harmittelen, että en ollut alistuvampi hänelle, tässä vaiheessa tajusin vain itse mokanneeni. Oli vain vaikea olla ystävällinen ja alistuva, kun toinen oli niin hyökkäävä heti alkuun, eikä sitä ihan heti edes myönnä itselleen, että on mokannut. Ajattelin pyytää vielä kuskilta anteeksi, mutta sitten hätäännyn, että pitääköhän minun jäädä jo pois, ja jään. Huikkaan ovelta kiitoksen kuskille ja koitan vielä suojatietä ylittäessä saada katsekontaktin. En saa. Sinne meni. Harmittaa, että olen tällaisessa hurinavaiheessa, en haluaisi aiheuttaa sillä vahinkoa. No, ei tässä nyt sen suurempaa tainnut onneksi tapahtua. Nyt jo luento alkaa.

Videoblogikokeilu

2008-08-30T13:56:00.000-07:00

löytyy täältä

Julkinen reklamaatio

2008-07-13T22:52:00.000-07:00

Olen ollut tietokoneeni kanssa kuukausikaupalla solmussa. Ostamani tunnetun merkkinen läppärikone on reistaillut viime lokakuisesta ostosta lähtien. Lopulta huhtikuussa sain aikaiseksi soittaa takuuhuoltoon, ja toivoin saavani vilkkuvan taustavalon ja kaiuttimet vihdoin korjattua. Toukokuussa huomasin, ettei mitään ole kuulunut ja soitin uudestaan. Tein tilauksen uudestaan. Sitten kesäkuussa huomasin, ettei mitään ole tapahtunut. Tein tilauksen uudestaan. Sitten heinäkuussa huomasin, ettei mitään ole tapahtunut. Tein tilauksen uudestaan. Eikä vieläkään ole mitään tapahtunut.

Huomasin, että pettävä lenkki ketjussa on kuljetusfirma, jonka olisi määrä noutaa kone minulta ja viedä se huoltopaikalle. He soittavat kerran tai kaksi, virka-aikaan. Tällöin olen yleensä töissä (jossa on kiellettyä vastata puhelimeen) tai muuten tavoittamattomissa. Kännykässä näkyy vain soitto tuntemattomasta numerosta, eikä takaisin voi soittaa, koska numeroa ei näytetä. Kun tähän yhteydenottoon en ole vastannut, he ovat todenneet, etten selvästikään enää halua huoltoa. Ja homma loppuu siihen. Asiakas on peruuttanut tilauksen!

Tänään otin asian taas hoitaakseni ja soitin merkkikoneen asiakaspalveluun. Pyysin kuljetusfirman numeroa, jotta voisin soittaa heille ja sopia noudosta. He eivät vastaa kuljetusfirmasta. Sain huoltavan yhtiön puhelinnumeron. Jonotan sinne. Asiani esitettyä virkailija huokailee ja vastaa, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tilata taas uusi nouto ja toivoa, että homma tällä kertaa onnistuisi. Kuljetusfirmalle ei ole puhelinnumeroa, heille ei voi soittaa.

Jopas on kummallista toimintaa! Ihmettelen, kuinka merkkifirma voi pitää tällaista palvelua, joka ei selvästikään tunnu toimivan. Minun johtopäätökseni tästä asiasta nimittäin on, etten enää osta kyseisen firman tuotteita. Kone ei toimi hyvin, huolto ei pelaa. Sentään asiakaspalvelussa ollaan oltu ystävällisiä, mutta se ei valitettavasti ole vielä koneeni vikoja korjannut.

Jos jossain vaiheessa saan koneeni huoltoon, pelkään, etten saa sitä sieltä takaisin. Kuljetusfirma yrittää soittaa, mutta kun en ole tavoitettavissa, he varmaan päättelevät, etten enää halua konetta.

Kassamietteitä

2008-05-30T06:06:00.000-07:00

Pitkän seitsemän tunnun päivän kassalla oltuaan on varsin puhki. Seitsemästä kahteen, välissä tosin kävin tunnin mittaisen keikan työterveyslääkärillä työhöntulotarkastusasioissa. Taukoja en oikeastaan ehtinyt pitää, ensimmäinen olin katsonut väärin, ja käväisin vain nopeasti tauolla, jotta toiset kassat pääsisivät syömään. Koulujenpäättäjäisviikonlopun myynti oli vahvasti etupainotteista, eli tämä päivä perjantai oli tosi kiireistä. Jatkuvalla virralla liukuhihnalta leivän saa. Onneksi ei sentään paljon ostettu alkoholia, se aina stressaa alaikäisyysvalvonnan vuoksi.

Väsyessä alkaa tehdä virheitä, jotka ovat kassalla ollessa stressaavia, kun jono seisoo. Näin väsyy lisää, ja tekee lisää virheitä. Lisäksi saa kestää asiakkaiden huokailuja:

-"Ai minä kun luulin, että vain viiden kympin setelit tarkistetaan valaisulaitteella"
-"No se vähän riippuu..."
-"Niin riippuu myyjästä ja asiakkaan pärstäkertoimesta"
-"No ei se nyt siitä riipu!"
-"Menee paljon aikaa, kun tässä on ollut muutenkin odottelemista"

Menen taas aika säppiin tästä, mutta hetken jälkeen alan arvostaa tätä suorasuista tätiä. Hän onneksi sanoi, mitä monet ovat vain ajatelleet. Olin miettinyt aiemmin päivällä, miksi monet asiakkaat lähtevät niin nyrpeinä kassalta. Olin tarkistanut vaatetustani ja hiuksiani, ja ihmetellyt. Tämä setelien tarkistaminen onkin voinut olla syy. Ihmiset ehkä loukkaantuvat, kun varsinkin pieniä seteleitä tarkistetaan, ja toisaalta tuskastuvat ajanhukkaan. Hyvä, että tämä tuli esille, onneksi on ärtyneitä tätejä. Jos en olisi tehnyt virheitä, en olisi tätäkään oppinut!

Täytyy kuitenkin sanoa, että tulee tunne, että valmistaudun asiakaspalvelussa ihmisvilinästä maaseudun rauhaan poistumiseen. Tulee tunne, ettei välitä nähdä ihmisiä kaiken sen pakotetun vuorovaikutuksen jälkeen. En minä ihmisiä syytä, monilla on kiirettä, ovat myöhässä töistä, vaikea elämäntilanne, ei jaksa hymyillä tai olla ystävällinen. Mutta en minäkään halua sitten nähdä ihmisiä enempää kuin on pakko. Tuntuu lähinnä siltä, että ihmisten tapaaminen on mukavaa jonkun toimen ohella. Jos tekee mieli sushia, sitä on kiva tehdä jonkun kanssa. Tai vaikka kävellä metsässä. Mutta asiakseen baariin meneminen juttelemaan tuntuu vaikeammalta. Sekin voi olla mukavaa, jos puhuttavaa riittää. Lähinnä jäykemmissä sosiaalisissa kanssakäymisissä tällainen voi käysä ahdistavaksi.

Parisuhde on onneksi oma lukunsa, siinä ei yleensä tarvitse jännittää. Saa ansaitsematonta positiivista huomiota, töissä kun ei yleensä saa positiivista huomiota, vaikka ansaitsisi. Olenkin jo alkanut asennoitua töihin niin, etten odota positiivista palautetta, enkä pyri siihen. Teen työn hyvin, mutten uhraudu kiitosten eteen. En tosin tiedä, miten olisi tarkoitus pitää homma työajalla, ja silti tehdä asiat hyvin. Tänäänkin meni puoli tuntia ylitöiksi.

Rahaakin mietin. Työhönperehdyttäjäni naureskeli kassasta, että voi vain kun kaikki rahat olis omia. Itse en osaa ajatella niin, en osaa toivoa rahaa. En oikein tiedä, mitä tekisin, jos tililleni tulisi vaikka lottovoittona miljoona. Ilmeisesti tulisin onnettomaksi vastuusta. Ostaisin kai sen meidän talon maalta, ja sinne energiajärjestelmiä. Jos olisi ylimäärin rahaa, voisi perustaa vaikka kodittomien koirien kennelin, ja palkata sinne ihmisiä töihin. Mutta tuskaa asiasta tulisi. Miten rahan parhaiten käyttäisi? Tuntuu ihanan vapauttavalta, kun on köyhä ja velkainen, ei tarvitse miettiä asiaa. En osaa ajatella, että olisi ihanaa, kun olisi paljon rahaa, niin ei tarvitsisi tehdä töitä. Minulle leivän hankkiminen omalla työllä on olennainen elämän mielekkyyden osa. Kunhan ei tarvitse tehdä liikaa töitä, enemmän kuin tuntuu mielekkäältä.

Kirjastossa eräs jo tutuksi tullut asiakas valitteli, kuinka Suomen hallintoon on pesiytynyt todella taitavia rikollisia, jotka vuotavat kaikki Suomen tiedot ulkovalloille. Hämmentävää. Asiakaspalvelu onnistuu aina yllättämään. Kirjastossa se on mukavampaa, sillä tässä ehtii jutellakin. Vuorovaikutus kassalla on niin minimaalista, että se tuntuu lähinnä kireältä.

Seuraava asiakas antaa lahjalippuja Satsiin. Jopas nyt. Tilannetta tasoittaa jo liiankin tutuksi tullut äreä valittaja, jonka asiointityyli on todella aggressiivinen.

Vastareaktio

2008-05-29T08:10:00.000-07:00

Lukiessani vanhoja sähköpostiviestejäni vuodelta 2004 koen tunnekuohuja. Vuoden 2004 loppu on ollut elämässäni huikean täydenoloista, se käy viesteistä ilmi. Järjestöasioita on todella paljon, kouluvierailuja, kavereiden näkemistä. Opiskelusta ei ole mitään viitteitä.

Eritoten kehoa kiihdyttää erääseen tapahtumaan liittyvien viestien lukeminen. Kirjoitimme ystävän kanssa tiedotteen kommenttina silloisen olinpaikkani voimalaitoshankkeen ympäristövaikutuksiin. Seurasin ystäväni esimerkkiä, ja allekirjoitin tiedotteen nimeni lisäksi silloisen järjestöni nimellä. Sain tästä paljon palautetta, josta muistan olleeni silloin pois tolaltani. Nyt kommentteja lukiessa ne vaikuttavat hyvin asiallisilta.

Orava muistaa myös tapauksen, ja se oli hänen mukaansa iso juttu silloin. Ihmiset olivat ärtyneitä ja turhautuneita, koska heidän kova työnsä järjestön julkisuuskuvan rakentamisessa valui hukkaan, kun joku tolvana tekee mitä lystää. Vaikuttaisi siis siltä, että silloin aikoinaan minua itse asiassa käsiteltiin silkkihansikkain, ja suodatettiin ärtymys yhteydenpidosta mahdollisimman hyvin pois.

Ajatukset näitä viestejä lukiessa ovat joka kerralla varsin samanlaiset: "Ei ei ei, kärsimystä" , "Luojan kiitos minun ei tarvitse enää olla järjestöelämässä, ihanaa että pääsin pois" , "miten olen voinut hakeutua tuollaiseen". Hyvin harvoin saan minkäänlaista haikeutta järjestökuvioista, lähinnä joskus muistellessa ihmisten kanssa vietettyjä hetkiä. En muistele innolla aikaan saamiani asioita, en oikeasti tunnista niitä.

Järjestötoiminta oli minulle kova koulu. Olin siihen mennessä tottunut saamaan kehuja kaikesta mitä tein. Nyt sainkin kehuja harvoin, jos ollenkaan. Olin oppipojan roolissa, enkä itseluottamukseni oikein missään vaiheessa ollut kovin suuri. Minulla oli tunne, että jos teen jotain luovaa, siitä seuraa rangaistus. Into ja motivaatio haipuivat, kiinnostukset muuttuivat velvollisuuksiksi, eikä mitään huvittanut enää tehdä. Paloin loppuun ja halusin vain pois.

Toivon, että pikkuhiljaa voin käsitellä kokemuksiani, jotta voisin lieventää niiden muistoista syntyviä voimakkaita tunteita. Tunnen vieläkin, että minua on kohdeltu väärin. Että tein hienosti ja olisin ansainnut tunnustusta. Tiedän kuitenkin, että minua on kohdeltu asiallisesti, tasaveroisesti muiden kanssa. Silti perustuntemus on: "pitäkööt tunkkinsa, kun minun työni ei kelvannut" Olin ehkä siihenastisen elämäni perusteella olettanut, että ihmiset tulisivat kasapäin kehumaan ja ihmettelemään, miten minä niin paljon jaksan ja teen. Näin tapahtui peruskoulussa ja lukiossa (lähinnä vanhempien toimesta). Kesäteatterissakin 2004 kesällä ensikertalaisena sain kehuvia arvosteluja. Olin siis rakentanut pilvilinnan, jonka kai oli jossain vaiheessa haihduttava.

Hieno koulu se oli. Opin olemaan tekemättä asioita velvollisuudesta, vaan lähtien siitä, mistä saa itselleen iloa.

Kamelit ja kovat miehet

2008-05-24T02:25:00.001-07:00

Terkkoa tulee ikävä, tiedän sen jo nyt. Olen saanut tietää, etten enää syksyllä voi jatkaa täällä, ja se on tuonut uuden haikeuden täällä istumiseen. Tänään on viimeinen lauantaipäivystykseni.

Tulen myös ikävöimään täällä asioivia ihmisiä, joita olen oppinut tuntemaan. Kanta-asiakkaita, jotka olen oppinut tuntemaan. Eritoten Somaliasta kotoisin olevaa lääketieteen opiskelijaa, jonka nimeäkään en tiedä. Hän on tullut tutuksi, sillä hän tuntuu oleva täällä aina, joka päivä, aamusta iltaan. Hän on ollut ikkunani toiseen maailmaan, toiseen kulttuuriin. Olen ajatellut Afrikkaa aivan toisena todellisuutena, rinnakkaismaailmana, erillisenä kokonaisuutena, joka kuitenkin on kytköksissä omaan maailmaamme esimerkiksi tuottaen mm. lapsityövoimalla kaakaotamme.

Hän on melkoinen puhekone, jota on silti mukava kuunnella, sillä hänen juttunsa ovat niin jotain aivan uutta. Eri uskonto, eri syntyperä, eri kulttuuri, eri tavat, arvot, asenteet ja tottumukset. Tänään hän selitti pitkällisesti seesaminsiemenöljystä. Hänen intensiivisyytensä on hurjaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Voimakkaasti elehtien hän kertoi, kuinka hänellä on hieman pää kipeänä, koska ei ole muistanut laittaa öljyä siihen. Se kuulemma pitää pääkivut loitolla, sen lisäksi se auttaa pakkasta vastaan, kovettaa ihoa ja luita ja on muutenkin kaikin puolin terveellistä. Halveksien hän ihmettelee, että suomalaiset eivät käytä sitä, eivätkä myöskään syö terveellisesti. Kuulemma suomalaisilta alkaa heti vuotaa veri nenästä, jos niitä lyö naamaan, häneltä ei tule, sillä hän käyttää seesamiöljyä (en halua tietää tästä tutkimuksesta enempää, mies ei kyllä vaikuta ollenkaan tappelijalta). Iskuja voi kuulemma ottaa vastaan vaikka kuinka paljon, mutta ei tunnu missään, sillä mies on kova kuin kivi öljykäsittelyn jälkeen. "Kannattaa käyttää, silloin on kova mies". Yhdessä jalkapallo-ottelussa Venäjä-Ghana oli kuulemma venäläiseltä mennyt jalka poikki, mikä olisi ollut estettävissä seesamiöljyllä. "Ja onko minulla naamassa pakkasenpuremia, ei ole, käytän öljyä". Hän neuvoo minulle, että öljyä saa Sörnäisistä somalikaupasta isoja monen litran purkkeja. Kuulostaa hyvältä, vaikken haluakaan olla kova mies.

Hän on jo menossa pois päin, kun hän kääntyy takaisin ja innostuu: "Ja kamelin maito!" Tämä kuulostaa samanlaiselta ihmeaineelta, joka estää malarian, keltataudin, ja ties mitä. Onhan sillä terveysvaikutuksia. Tämäkin aine yhdessä kamelin lihan kanssa kuulemma mahdollistaa, että voi olla kova mies. Joku 70-vuotiaskin oli voinut mennä naimisiin 20-vuotiaan kanssa, koska oli juonut ikänsä kamelinmaitoa ja syönyt kamelinlihaa. Niitä kuulemma käytetään paljon arabimaissa, mutta erityisesti Somaliassa, Etiopiasta, Eritreasta ja Sudanistakin saattaisi löytää. "Sinä matkustelet, Somaliassa sitä saa mistä vain". Egyptistä ei kuulemma niinkään saa, koska siellä on Sahara, eikä niin paljon ruohoa kameleille syötäväksi.

Mukava mies, pidän hänestä paljon, vaikka saatan myös hieman sisäänpäin naureskella hänen ehdottomia lausuntojaan eri asioista, hän tuntuu olevan niin innostunut ja varma monesta asiasta. En myöskään tunne omakseni joitakin hänen arvostuksiaan. En halua olla kova mies, en halua neljää vaimoa, en halua elää monoteismin sääntöjen mukaan. On ajatuksia herättävää, kuinka hänen olemuksessaan on niin paljon piirteitä, joita meidän kulttuurissamme koettaisiin naisellisiksi, kuten esimerkiksi keskustelukumppanin koskettaminen puhuessa (ei tönäisten tai läimäyttäen, vaan hellemmin). Kokisin hänen olevan enemmänkin metroseksuaali kuin kova mies. Voihan tietysti olla, että hän puhuukin kovasta mieheydestä jotenkin ironisesti, eikä se asia olekaan hänelle tärkeä.

Olen kehittänyt itselleni termin "positiivinen rasisti". Monesti huomaan olevani kiinnostuneempi asioimaan muista kulttuureista tulleiden ihmisten kanssa. Tämä kenties tyydyttää jotain uteliaisuuttani ja uutuudenviehätystäni. Ja saahan keskusteluista monesti samanlaista aivojumppaa kuin matkustellessa. Omaa kulttuuria pääsee katselemaan metatasolta.

Olen välillä haaveillut Afrikkaan muuttamisesta, vaikkapa Nairobissa asumisesta, ja sieltä kautta mantereeseen tutustumisesta. Tältä pilvelta putoan kuitenkin varsin nopeasti, kun ajattelen asiaa käytännössä. Heikko turvallisuustilanne, liikkumisen vaikeus, sietämätön kuumuus, valkoisena miehenä oleminen. Kenties tyydyn Maailma kylässä -festariin, tahiniin ja Mamani Keitaan. Ja kamelinmaitoon, jos sitä joskus Suomesta saa.

Vapaapäivä

2008-05-20T05:40:00.000-07:00

"Ah, ei muuta tänään kuin kirjastotyö illalla, työ joka tuntuu oikeastaan leikiltä." Näin ajatuksin suuntaudun päivääni. Oikeastaan siis vapaapäivä, jota on odotettu jo monta viikkoa kahden työn, opiskelun, hääsuunnitelmien, parisuhteen, kaikkien asioiden keskellä.

Vapaapäivään on suunniteltu ohjelmaa, sen huomaan pikku hiljaa, kun aamiainenkin jää kahdeksi leiväksi, kun alkaa jo mömmön laittaminen päähän. Vihreä hennatahna levittyy tasaiseksi kypäräksi rakkaan päähän, ja möhnä hieroutuu loputtoman oloisesti päänahkaa kohti. Pian on minun vuoroni, hierova levitys tuntuu ihanalta Pekka Strengin laulujen lomassa.

Vapaapäivä jatkuu pyörän kumien talkoopaikkauksella. Molempien kaksi vararengasta ovat puhjenneet, joten paikkausta on vähintään yksi per rengas. Itse asiassa mukavaa puuhaa, niin kuin moni homma kaksin. Orava alkaa sitten tiskaamaan, minä lähden asentamaan kumiani pyörään, joka on viikkokausia odotellut surkeana takavanne paljaana ensin nurin päin pihan kulmassa, sitten lähellä ovea oikein päin jonkun nostamana. Unkarilaiset rakennusmiehet syövät autossaan ja katselevat, kun käännän pyörän ympäri ja irrotan takavanteen, ja pujotan yrityksin ja erehdyksin kumit kohdalleen. Tämän kauan odotetun homman valmistuttua huomaan ajoissa tulleen joululahjani, etukumiin siistiin riviin ammutut kuusi niittiä. Tätä sitten pää vihreää möhnää valuen valkoinen muovipussi päässäni kyselen julkisivurempan miehiltä, jotka eivät tunnu tietävän asiasta mitään. Heillekin kuulemma tehty ilkivaltaa, letkut katkaistu. Onneksi jäänyt tihutyö renkaan suhteen puolitiehen, vain ulkokumi oli puhkaistunut. Orava lähtee tapaamaan ystävää, ja minä viimeistelemään hommaa. Hetken aherruksen jälkeen huomaankin jo käveleväni mömmöt ja pussit päässä Porthaninkatua alas hakemaan häneltä lainaksi avainta, jotta oma sisällejäänyt avaimeni saadaan vapautettua, ja pyöräni vihdoin käyttöön.

Vapaapäivän seuraava vaihe alkaa suihkun jälkeen. Ennen töitä olen luvannut käydä palstalla kastelemassa, ja koska nyt sinne suunnalle menen, niin miksipä ei palauttaa samalla sähködynamiikan kirjat yliopistolle. Kirjat, joita tuskin avattukaan, eipä siis ihme, että se kurssi jäi odottamaan erinomaisuutta. Niin ja palstalle mennessä tietysti viedään mukana biojätteet kompostiin, kädet loppuvat kesken, onneksi pyörässä on tangot. Ensin kohti hakaniemen kahvilaa viemään laina-avain takaisin, kirjaston kohdalla vastaan tulee veli, tulee vielä kiire. Rupattelemme hyvässä hengessä, vanhempien tilanne puheenaiheena kiristää ilmapiiriä, ja eroamme mielestäni harmittavan pälyilevinä.

Kahvilasta suunnatessani huomaan olevan jo tosi kiire. Hakaniemi-Annala-Meilahti, 40 min. Nyt ei mitään uusia reittikokeiluja, pyöräteiden etsimisiä, kukkien tuoksuttelua. Hämeentietä bussikaistaa, miksen ole mennyt sitä useamminkin. Kymmenmetrinen syy on viedä minut kumoon vähän ennen Kurvia, onneksi on ääritilanteista on kokemusta. Pyörän takarengas on aivan vinossa, se ottaa kiinni tankoihin, hurisee ja tahmaa. Reidet polttavat. Tässä sitä mennään, tahmaisella pyörällä kaikilla voimilla, aivan liian kuumasti pukeutuneena, kymmenen kiloa kirjoja selässä, kädensijassa kolme pussia biojätteitä ja kissanpaskaa.

Kirjojen vastaanottaja virkkoo iloisesti: "Luettu on! Kurssit ovat siis takana!" Minä mutisen takaisin jotain asiaan vielä palaamisesta ja kurssien kesken jäämisestä, en pahaenteisesti, mutta vailla helpotusta. Ennen pyörän satulaan paluuta takki häviää kissanpaskan seuraksi reppuun, lisäksi potkin takakumia, joka kuin ihmeen kaupalla suostuu irtoamaan tankopusustaan. Alkaa hurja ralli, vain 25 min jäljellä! Kuin tuulispäänä ratsastan läpi vaahteralehvistön, yli Intiankadun, kaivonkansikuoppaan jysäyttäen. Västäräkit lentävät alta hädissään, punaista valoa uhmataan turhaan, seuraavan uoman metallivirta lakkaa vasta myöhästyneen Mooseksen käskyyn.

Palstanaapuri kertoo vesisuihkun takaa omituisista sääilmiöistä, kylvöämme suojanneen harson oli tyhjästä ilmestynyt pyörre lennättänyt kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Harso oli matkustanut aaveen lailla matkan päähän, josta ystävällinen ukko oli sen hakenut ja mytännyt yrttipenkkiimme (miksi sinne?). Kuunellessani koitan kasvattaa kastelutehoani käyttelemällä toisella kädellä kastelukannua, mutta luovun moisesta huomatessani suihkuttavani syreeniaitaa.

Viimeisen taipaleen tunnelmia madalsivat ketjujen ja eturattaan räime ja kolina, jotka ovat tässä rumpuvaihteisessa pyörässä olleet varsin harvinaisia. Ajan taas Intiankadun luona olevaan kuoppa-ansaan, viereisen leikkikentän äidit saivat saivat pidellä lastensa korvia. Harmillista. En haluaisi kiireitä, tohotusta, kuoppiin täräyttelyä. Tuttu tunne, tätähän tämä joskus oli koko ajan, onneksi nyt vähemmän.

En ole kuin kymmenen minuuttia myöhässä töistä, ketään ei harmita. Syöksyn adrenaliinissa kirjoittamaan, kotvan keskeyttää pomo, joka valittaen joutuu ilmoittamaan, etten voi syksyllä jatkaa kirjastossa iltapäivystäjien työsuhdejärjestelyjen vuoksi. Tuskinpa tällä suurta merkitystä tulee olemaan, olemmehan kuitenkin pikapuoliin vaihtamassa maisemaa. Uudenlaisen haikeuden se kuitenkin tähän työpaikkaan toi.

Leikiltä tuntuva työ on tänään salapoliiseilua. Ihmisen fysiologia -kirja on taas jemmattu jonnekin, etsimme sitä asiakasystäväni kanssa. Uuvuttavat hyllyvälit toistensa perään turhaa työtä, tällä kertaa jemmaaja on tehnyt huolellista työtä, eikä kirja ole helposti löydettävissä. Ystäväni usuttaa minut katsomaan eräästä ryhmätyötilasta, onko kirja hänen jemmaajaksi epäilemällään henkilöllä, jota kutsuu rasistiksi. Menen luokkaan, ja olen säätävinäni tuuletinta, enkä saa juuri muuta aikaan, poistun luokasta tuntien itseni täysin naurettavaksi.

Alan tuntea erittäin fyysisesti päivän ruoka-annoksen rajoittuneen muutamaan leipään ja tahinibanaaniin. Oli tarkoitus käydä ennen töitä syömässä. Varasuunnitelmaa en huomannut tehdä, koitan löytää välin valmistella soppaa hätävara-aineista. Taju hidastuu.

Mitä Välimeren maiden meteorologit tekevät kesäisin?

2008-05-16T06:34:00.000-07:00

Kesäisyys: +1

2008-05-10T00:04:00.001-07:00

Julkisivuremontin pressujen takana eläessä on ulos lähtiessä aivan ilmatieteenlaitoksen sääennustuksen varassa (tai no tänäänkin oli kyseessä lähinnä mutu-tuntuma, joka tarkoittaa kolmen edellisen päivän trendin jatkuvuuden oletusta). Tänään kirjoitushetkellä säätila on tämä:

Tuorein havainto: 10.5.2008 9:50
Lämpötila 16,5 °C; paine 1019,5 hPa; kosteus 54 %; länsituulta 3 m/s; tunnin sadekertymä 0 mm; selkeää (0/8).

Eli on siis kuusi muuttujaa, jotka laitoksen mukaan määrittävät säätilan. Yleensähän ennustuksesta katsotaa, mikä on lämpötila, ja että sataako. Ehkä jopa tuulta tarkkaillaan. Edistyneempää on tarkkailla ilmanpainetta ja kosteusprosenttia, en itsekään osaa niistä oikein päätellä säätä. Lähinnä minua kiehtoo, voidaanko ilmanala redusoida näihin kuuteen ominaisuuteen. Vai onko olemassa jokin ominaisuus lisää? Olen nimittäin monesti havainnoinut, vaikka kahtena eri päivänä olisivat nämä kuusi muuttujaa suht koht samoissa arvoissa, voi ilma tuntua erilaiselta.

Olen viehättynyt poikkitieteellisistä analogioista. Perusmakujen kohdalla esimerkiksi on hiljattain saanut jo varsin laajaa tieteellistä hyväksyntää viides perusmaku, umami. Näin on myönnetty, että hyväksytyt neljä perusmakua eivät kattaneetkaan koko havaintokenttää.

Toinen mielenkiintoinen analogia tulee opiskelemastani tieteenalasta, fysiikasta. Tänä keväänä olen opiskellut mm. alkeishiukkasia ja niiden ominaisuuksia. Alkeishiukkasissa mennään atomien sisään, eli jaetaan "jakamatonta". Wikipedia sanoo: "Käsitteenä atomi on hyvin vanha. Jo Demokritos ehdotti, että kaikki koostuu atomeista ja tyhjyydestä, ja koska atomeissa ei ole tyhjyyttä, ne ovat jakamattomia, sillä ainoastaan tyhjyys voi erottaa kappaleet toisistaan. Atomit eivät kuitenkaan ole nykytiedon mukaan jakamattomia vaan koostuvat pienemmistä alkeishiukkasista." Atomeistahan yleensä tiedetään sitten, että ne koostuvat ytimestä ja elektroneista. Ytimet taas koostuvat protoneista ja neutroneista. Mutta mistäs ne sitten koostuvat? Kvarkeista. Alkeishiukkasia ovat nykytiedon mukaan kvarkit ja leptonit (esim elektronit). Ensin havaittiin kahdenlaisia kvarkkeja, ylös- ja alaskvarkkeja. Näistä koostuivat protonit ja neutronit. Harvinaisempien hiukkasten kohdalla huomattiin, että ne eivät käyttäydykään odotetusti, ne itse asiassa käyttäytyvät varsin oudosti. Tälle ominaisuudelle annettiin täten nimi "outous", ja myöhemmin havaittiin, että se johtuu hiukkasten sisältämästä outokvarkista. Tämän jälkeen nomenklatuuri lähti mielestäni aivan hanskasta ja nykyään tiedetään kuusi kvarkkia: "up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth tai top (totuus tai huippu) ja beauty tai bottom (kauneus tai pohja)" (Wikipediasta).

Miten edellinen kappale antoi esimerkkiä analogiasta säätilaan? Hmm, hyvä kysymys, taisin vain hieman innostua. Takaisin ruotuun. Oudoilla hiukkasilla on niiden outokvarkkisisällöstä riippuen outousluokitus, esim +1 (asteikko menee -3:sta +3:een). Eli samalla tavalla kuin hiukkasilla on jo aiemmin huomattu voivan olla varaus, niin niillä onkin nyt mahdollisesti myös outous. Uusi hauska määrittävä tekijä havaittiin. Outouden on säilyttävä monissa hiukkasten hajoamisissa ja prosesseissa.

Tänään kirjastoon kävellessäni hämmästyin säätilan kesäisyyttä. Tämän blogin ajatukset lähtivät liikkeelle ajatuksesta, että on vielä löytymätön säätilamuuttuja: kesäisyys. Tämä selittäisi säätilan erilaiselta tuntumisen vaikka kuusi em muuttujaa olisivat pysyneet samoina. Toisaalta voitaisiin vaihtoehtoisesti ajatella, että kesäisyys olisi kuudesta muuttujasta emergoituva suure.

En keksi kesäisyydelle mittausjärjestelyä. Lähinnä voisin ehdottaa jonkun pitkäaikaistyöttömän työllistämistä kesäisyyden kertomiseen. Hän voisi antaa asteikolla -3:sta +3:een arvionsa, miten kesäiseltä tuntuu. Voikin ehkä olla, että kesäisyys olisi korostetun kokemuksellinen suure, jolloin eksaktit mittaukset olisivatkin mahdottomia. Tällöin Sepon antama kesäisyyslukema ei myöskään ole sama kuin Annelin.

Mietin jo, kuinka sääennustukset palvelisivat paremmin, kun aamulla tarvitsisi vain katsoa netistä, mikä on päivän kesäisyyslukema. Ennustuksessa voisi olla linkki vaatetussuositukseen, esim: "+1: Ei paksuja takkeja, lyhythihainen paita ja välikauden takki riittävät" Television sääennustuksissa ainakin ennen kerrottiin usein, missä kohti Suomea sataa eniten. En oikein koskaan ymmärtänyt tällaista kilpailua, mutta nyt kotimaan matkailua voitaisiin kannustaa kertomalla, missä päin olisi kesäisintä.

Vappuus ja virallisuus

2008-05-07T06:26:00.000-07:00

Kirjastopäivää piristää mm. seuraava puhelu:

Asiakas: "Senjanen fimmiltä päivää. Onkohan mahdollista lukea viimeisintä virallista lehteä sähköisenä?

Minä: Mistä lehdestä on siis kyse?

Asiakas: Viimeisimmästä lehdestä. Tai no edellinenkin käy.

Minä: Mutta mistä lehdestä on kyse?

Asiakas: Virallisesta lehdestä.

Minä: Minkä alan virallisesta lehdestä?

Asiakas: Siis lehdestä nimeltä "Virallinen lehti"

Minä: Ahaaa!

------

Toden totta, on olemassa lehti nimeltä "Virallinen lehti", eikä kyseessä ole Alivaltiosihteerin julkaisu, vaan erittäin virallinen lehti. Lehden kotisivuilta löytyy seuraava esittely:

"Esittely

Kolmesti viikossa ilmestyvä Virallinen lehti huolehtii lakisääteisen ilmoitusvelvoitteen täyttämisestä. Virallisen lehden päätösvalta sen omasta sisällöstä poikkeaakin kaikista muista lehdistä. Lehti joutuu julkaisemaan ne ilmoitukset, kuulutukset ja muut asiakirjat, jotka laki, asetus tai muu alempiasteinen säädös määrää julkaistavaksi Virallisessa lehdessä.

Virallinen lehti on todellinen asialehti. Se julkaisee kuulutuksia ja ilmoituksia, muttei kommentoi julkaisemaansa. Kuivakkaasta ulkoasustaan ja näennäisestä viileydestään huolimatta Virallisen lehden sisältö on tulta ja tappuraa. Se kertoo karua tarinaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Virallinen lehti kertoo asiat yleensä vasta silloin kun jollakulla menee todella huonosti tai asioihin ei saada muuten selkoa. Virallinen lehti onkin pääsääntöisesti julkaisu, jonka sivuille ei kannata pyrkiä.

Virallinen lehti on Suomen vanhin edelleen ilmestyvä lehti."

Tämän esittelyn luettuani minun täytyi vielä kerran tarkistaa yhteystiedoista, ettei kyseessä ole Alivaltiosihteerin pilasivu. Sinänsä hämmentävää tyyliä virallisimmasta mahdollisesta lehdestä. Lienee tietoinen kevennys, mutta lähinnä hämmentää, että ketä varten? Yrittääkö lehti kalastella Seiskan tai Alibin lukijoita? Sisältö on kyllä hämmentävä, ihmisiä kutsutaan nimeltä käräjille, nimellä mainiten kielletään lääkäriä harjoittamasta yksityisvastaanottoa, jne. Kuulutuksiahan nämä tietysti on, mutta kyllä Alibin lukija voisi näistä olla hyvinkin kiinnostunut.

Toinen päivää piristävä tekijä oli ovien kiinnimeno neljältä. Ovet ja ovien hallinnoija luulevat, että tänäänkin on vapunaatto, joten kirjaston on mentävä kiinni. Suloista. Luulin, että ikuista vappua vietetään vain Pohjois-Koreassa tai Ikuisen vapun aukiolla Sörkan metroaseman edessä.

"Tanskalainen malli" tuulivoiman tuotannossa

2008-05-04T09:09:00.000-07:00

Alla oleva teksti on maturiteetti tuuliteknologian historiaa tarkastelleesta kandityöstäni.

"Tanskalainen malli" tuulivoiman tuotannossa

Tuulivoimalla on Tanskassa vuosisataiset perinteet. Tuuli on ollut niin laivojen liikuttaja kuin myös myllyjen pyörittäjä. Sähköä on tuulella tuotettu 1800-luvun lopulta lähtien. Toisen maailmansodan aikana tuulisähkö oli Tanskalle merkittävä lisäys puuttelliseen energiantuotantoon.

"Tanskalaisen mallin" katsotaan kuitenkin syntyneen vasta Johannis Juulin vuonna 1956 Tanskan Gedseriin rakentaman tuulivoimalaprototyypin myötä. Tämä "rumaksi ankanpoikaseksikin" nimetty turbiini oli suunniteltu hyödyntämään käytössä hyväksi havaittuja metodeja. Raaka-aineet valittiin lähistöltä mahdollisimman helposti hyödynnettävistä lähteistä. Esimerkiksi torni oli betoninen lähistöllä sijainneen betonitehtaan vuoksi.

Tämä "Gedserin myllyksi" nimetty turbiini oli suunniteltu nimenomaan toimintavarmaksi maksimaalisen tehontavoittelun sijaan. Se oli horisontaaliakselinen, kolmilapainen, tuulta kohti suuntautunut ja sakkaussäätöinen. Sakkaussäätö saatiin aikaan taittamalla roottorin lapojen kärjet.

Gedserin mylly osoittautui käyttöikänsä puitteissa toimintavarmaksi. Näinpä se toimi uuden tanskalaisen tuuliturbiinisukupolven airueena.

Tuuliturbiinihankkeet olivat kuitenkin jäissä 1950- ja 1960-luvuilla öljyn alhaisen hinnan vuoksi. Niinpä Gedserin myllyn merkitys alkoi tuntua vasta 1970-luvun alun öljykriisin myötä, jolloin öljyä korvaavat energiantuotantomuodot alkoivat kiinnostaa. Tanska oli öljykriisin aikaan varsin vaikeassa tilanteessa, sillä maan energiahuolto pohjautui lähes yksinomaan tuontiöljylle. Tanska ei seurannut Ranskan esimerkkiä, vaan valitsi tuontiöljyn korvaajaksi ydinvoiman sijaan tuulivoiman. Hallituksen tuella syntyi merkittävä tuuliturbiiniteollisuus, jossa Gedserin myllyn mallia kopioitiin yhä uudestaan. Näin alettiin puhua "tanskalaisesta mallista", varsinkin kyseisten turbiinien vientimarkkinoiden vahvistuessa.

"Tanskalaisen mallin" mukaisten turbiinien merkittävin markkina-alue löytyi Tanskan ulkopuolelta. Kaliforniassa nimittäin presidentti Carterin energiapolitiikka oli luonut suotuisat olosuhteet tuulivoimalle. Kalifornia nousikin 1970-luvulla ripeästi kapasiteetiltaan maailman johtavaksi tuulisähkön tuottajaksi. Suurin osa Kalifornian tuuliturbiineista oli tanskalaisia "tanskalaisen mallin" mukaan suunniteltuja voimaloita.

Tuuliturbiineja suunniteltiin Tanskan ulkopuolellakin. Yhdysvallta ja Saksa valjastivat lentokoneteollisuuden tuuliturbiinien kehittelyyn. Nämä maat lähestyivät tuulivoimalasuunnittelua aivan toisesta suunnasta kuin Johannis Juul. He arvostivat eniten tehon maksimointia, jolloin projektien lopputulokset olivat ennennäkemättömän kokoisia tuuliturbiinijättiläisiä. Nämä voimalat olivat kuitenkin toimintavarmuudeltaan toinen toistaan heikompia. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin yhdysvaltalaiset ja saksalaiset nöyrtyivät hylkäämään omat toimimattomat mallinsa ja ryhtyivät kehittämään tuuliturbiineja "tanskalaisen mallin" pohjalta.

"Tanskalaisen mallin" keskeisin nerokkuus lienee ollut sen synty alhaalta-ylös-periaatteen mukaisesti. Tanskalainen vuosisatainen tuulimyllyperinne ja käyttökokemukset saivat aikaan toimintavarman mallin. Yhdysvaltalaiset ja saksalaiset mallit edustivat ylhäältä-alas-periaatetta, jossa suurilla valtiorahoitteisilla tutkimusohjelmilla yritettiin lentokonetekniikan pohjalta kehittää toimivaa tuulivoimatekniikkaa. Tuuliturbiini on kuitenkin kantopinnoistaan huolimatta varsin erilainen kapistus lentokoneeseen nähden. Lentokoneen on toimittava kerralla ainoastaan joitakin tunteja, joidenka jälkeen se pääsee huoltoon. Tuulivoimaloiden on toimittava yhdellä huollolla tuhansia tunteja, joten toimintavarmuuden on tultava prioriteeteissa ennen tehokkuutta.

"Tanskalaisen mallin" toinen nerokas piirre oli kärsivällisyys edetä maltillisesti turbiinikokoluokissa ylöspäin. Yhdysvaltalaisissa ja saksalaisissa tutkimusohjelmissa saatettiin huonolla menestyksellä soveltaa 200 kW:n nimellisteholla toimivan voimalan mallia sellaisenaan megawattiluokan turbiineihin.

"Tanskalaisen mallin" merkitys tuulivoiman kehityksessä toisen maailmansodan jälkeen on kiistaton. Se mahdollisti tuulivoiman laajamittaisen ja luotettavan hyödyntämisen. Vasta viime vuosina on näkynyt merkkejä "tanskalaisesta mallista" irtautumisesta. Tuuliturbiinisuunnittelijoiden mielissä tämän mallin perintö toimintavarmana konseptina tulee kuitenkin säilymään pitkään.

Suomi ei ole valmis

2008-04-25T06:33:00.001-07:00

Muistan lukeneeni Vihreästä langasta taannoin jostain kolumnista väitteen, että demarien mielestä Suomi on jo lähes valmis. Olen miettinyt tätä lausahdusta usein, ja miettinyt erilaisia näkökulmia siihen.

Eräs vinkkeli siihen tuli juuri äsken kirjastoasiakaspalvelutehtäväni kautta. Ulkomaalaistaustainen henkilö etsi lääketieteellistä englanti-suomi-sanakirjaa. Hyvän aikaa hikoiltuani löysin käsikirjastohyllyllisen jonkinlaisia sanakirjoja, joista jotkin olivatkin melko hyvin sopivia. Hän tietysti halusi lainata erään kirjoista, joka ei sitten kirjan käsikirjastoisen ominaisuuden vuoksi onnistunut. Hämmennyin itsekin huomatessani, että kyseistä sanastoa löytyy todella huonosti lainattavana kappaleena Helsingistä ylipäätään. Tyydyn tulostamaan hänelle pyynnöstä WSOY:n kirjakaupan osoitteen ja aukioloajat. Hyvästellessään hän sanoi: "Tämä osoittaa, että Suomi ei ole valmis ottamaan vastaan maahanmuuttajia". En voi kuin myönnellä.

Kolme kaljaa päivässä

2008-04-11T08:36:00.001-07:00

Suomalaisten vuotuinen alkoholinkulutus on jokseenkin käsittämätön:

"Kaikkiaan suomalaiset ostivat viime vuonna 8,7 litraa alkoholia kotimaan myymälöistä ja ravintoloista. Tilastoimaton alkoholi, eli lähinnä ulkomailta tuotu alkoholi lisää kokonaismäärää parilla litralla per asukas." osoitteesta http://www.ess.fi/?article=190659

Jos siis oletetaan, että tuo määrä olisi kymmenen litraa per asukas, niin määrä olisi:

100 litraa 10-volttista (vaikkapa viiniä) eli pullo joka kolmas päivä
300 litraa 3.33-volttista keskiolutta eli melkein litra (kolme pulloa) päivässä

Huhhuh, kolme pulloa keppanaa päivässä vauvasta vaariin. Jo keskiarvo tuntuu hurjalta, puhumattakaan niistä alan ammattilaisista, jotka ottavat kuppia vauvojenkin edestä.

No jos ajattelee isäni tahtia, oletetaan se vaikka olevan yksi viskipullo päivässä, eli puoli litraa 40-volttista= 0,2 litraa 100-volttista. Tällöin vuosikulutus on 73 litraa puhdasta alkoholia. Menee aika kirkkaasti yli tuon kymmenen litran. Näin se keskiarvo tulee.

Armeijan jäänteitä

2008-04-11T04:28:00.000-07:00

Olen kehittynyt paljon sen kuuden vuoden aikana, joka on kulunut armeijassa käynnin jälkeen. Arpiahan sekin jätti, sinnittelin siellä kolme kuukautta, sitten masennus ja pakko-oireet olivat sitä luokkaa, että serotoniinilääkitys oli aloitettava uudestaan. Tämä ei taas sopinut armeijan ohjesääntöön, joten minulle annettiin lykkäystä. Kahden vuoden kuluttua sain kokonaan vapautuksen, kun lääkäri antoi lausunnon, etten tulisi selviytymään armeijasta. Helpotus sinänsä.

Kummallinen auktoriteettipelko siitä silti jäi, sen huomasin kun kirjastossa vastasin puhelimeen, ja möreä miesääni kyseli väitöskirjaa varusmiesten äkillisistä kuolemista. Oletin hänet heti kapiaiseksi eli armeijan virassa työskenteleväksi. Puhelimessa asiakkaiden palveleminen on muutoinkin kasvokkain asioimista raskaampaa, mutta nyt siihen tuli lisäksi pelkoisa lisäelementti, kun luurin päässä oli ajatuksissani statukseltaan ylempi. Armeijan opetus ylempiarvoisen sokeasta tottelemisesta on vielä minussakin voimissaan. Olen tyytyväinen, kun voin tyydyttävästi palvella herraa.

Armeijasta muistaa, kuinka siellä pelkäsi ylempiarvoisia, koska ei ollut oikein varma kuinka heihin pitäisi suhtautua. Tervehtiä ainakin sotilaallisesti. Mutta sotilaspoliisina olin kulunvalvonnassa ja jouduin puhuttelemaan monenarvoisia henkilöitä. Pelkäsin, että tulee joku eversti, jota ei voikaan sitten jonkin takia päästää sisään. Meitä tosin muistuttettiin, että jotkin kapiaiset saattavat ihan kokeilla meitä, ja koittaa tulla puutteellisin paperein sisään.

Ihanaa huomata, kuinka voi valita seuransa sen mukaan, missä viihtyy. En viihdy jäkittävässä ja autoratiivisessa ympäristössä. Saan eniten vuorovaikutussuhteista, joissa voin olla keskustelukumppanin kanssa mahdollisimman samantasoisessa statuksessa ja arvossa.

Tuulivoima ja kärsimättömyys

2008-03-22T13:41:00.000-07:00

Vilja Varhon väikkäriä tuulivoimasta lukiessani mieleeni tuli kutkuttava ajatus. Hän kertoi, kuinka tuulivoima on varsinkin ydinvoimaan verrattuna joutunut vähättelyn kohteeksi. Toden totta, muistan kuinka ystäväni kertoi Olkiluodossa olevan pieni tuulivoimala ilmeisesti lähinnä sen takia, että voidaan näyttää kuinka vähän se tuottaa sähköä atomimiiluun verrattuna. Tätä ajatellessani mieleeni kehkeytyi analogia kärsimättömyyteen. Olen useasti ollut kärsimätön monien asioiden suhteen, keskittynyt määränpäähän matkan sijasta. Koittanut taittaa matkan mahdollisimman nopeasti, tai tuskastua, kuinka valmistuminen on vielä matkan päässä. Olen tyytyväinen, kun olen voinut ottaa pitkäaikaiseksi urakakseni vanhan sähköpostini tuhansien viestien läpikäymisen. Vähän kerrassaan, ei kertaurakalla. Tuntuu hitaalta, mutta se etenee. Samoin gradun kanssa, pikku hiljaa.

Tuulivoimalat ovat pieniä kooltaan verrattuna ydinvoimaloihin. Vaikka sanotaan, että jonnekin rakennetaan 1000 MW:n tuulipuisto, joka tarkoittaisi ehkä noin 200 voimalaa, tämäkään ei vastaa 1000 MW:n ydinvoimalaa. Jos tuulivoimalan sanotaan olevan teholtaan 5 megawattia, se on sitä huipunkäyttöaikanaa, joka Suomen parhaissa tuulioloissa Meriporissakin on muistaakseni vain noin 30 prosenttia vuodesta. Muina aikoina teho on pienempi.

Tällainen epäsuhta tuntunee varsinkin keskusjohtoisuuteen tottuneessa Suomessa aivan selvältä vähättelyn aiheelta. Miksi haaskata aikaansa pikkuisten torrakoiden pystyttelyyn, kun voi kerralla rysäyttää homman kuntoon. Tätä voi siis ajatella kärsimättömyytenä: tavoite sähköntuotannon kattamisesta voitaisiin hoitaa pienin projektein, mutta se vaatii suurempaa mielentyyneyttä, ja uskoa siihen, että pikku hiljaa etenemällä päästään perille.

On oikeastaan aika kiinnostavaa, kuinka minun silmäni ovat niin tuulivoimaläpäistyt, etten muuten kärsimättömyyten taipuneena olleena näe tuulivoimaloiden pienuutta mitenkään häiritsevänä.

Tai no ei ne tuulivoimalat taida ainakaan porilaisten mökkeilijöiden mielestä olla pieniä kooltaan, ainakaan maisemassa.

Onni ilman edistystä

2008-03-18T02:20:00.000-07:00

Terapiasta kotiin pyöräillessäni huomasin, ettei elämän merkitykselliseksi ja onnelliseksi kokeminen edellytä välttämättä ajatusta asioiden etenemisestä. Pyöräilen rauhallisesti auringonpaisteessa kohti kotia, varjot lankeavat kaisaniemen puista tien päälle. Tunnen, että tämä hetki on merkityksellinen, ilman että edistän yhtään mitään tavoitetta, tai että minulla on tietoisuus, että asiat etenevät. Tai ehkä se tietoisuus on alitajuisesti. Terapiasta saan voimaa, sen jälkeen on yleistä, että hetket tuntuvat merkityksellisiltä. Ilmaa on tavallaan puhdistettu, ajatuksia päästetty mielen karsinoistaan tuulettumaan.

Kiitosmania

2008-03-17T02:11:00.000-07:00

Käy niin kuin ajattelinkin, olen taas tauolla blogin ääressä. Edellisen kirjoituksen helpotus karisi melko nopeasti kävellessäni noin kymmenen metrin matkan luentosaliin, kohti vaikeita asioita. Opiskelua, ei sen enempää, mutta haasteita. Luennolla istuessa huomaa erilaisia olotiloja. Myöhässä tulleena kirjoittaa nopeasti kaiken taululla näkyvän muistiin, eikä ehdi kiinnittää huomiota luennoitsijan puheeseen. Tämä on tavallaan myös onnellinen olotila, tekemisellä on selkeä päämäärä. Kun on saanut otettua luennoitsijan kiinni, ja alkaa kuunnella puhettakin, huomaa ajatusten alkavan harhailla, sillä oma tekeminen ei ole enää niin hektistä. Jotain tuttua, jotain tuntematonta, Maxwellin yhtälöitä, mutta mistä nyt oikein puhutaan, ilmeisestikin staattinen tarkastelu on vaihtunut dynaamiseen, puhutaan ensi viikon laskuharjoitustehtävästä, näyttäisi olevan kondensaattori, milloinkahan saan tehtyä niitä laskuharjoituksia, milloin osaan. Vaikeus ymmärtää luennon asioita vie myös ajatuksen pimeälle puolelle, mietteet palaavat pakko-oirepohdintaan, märehtii sitä, toivoo, että jossain vaiheessa joku vakuuttaa itselle, että kaikki on hyvin, ei mitään pahaa ole tapahtunut. "olet toiminut hyvin ja oikein" Kaikkihan ovat persoja kiitokselle, mutta miksi minulla on ollut mielestäni aivan erityinen mania siihen. Järjestöhommatkin saivat jäädä osittain siksi, ettei kiitosta herunut. Eikö minua ole kiitetty lapsena? Tyytyväisiä vanhemmat kyllä olivat koulumenestykseeni, paljon minä siihen panostinkin. Mutta isommat sisarukset olivat tavoittamattomissa, hulluutta suhtautua heihin sisaruksina, oikeampi nimitys olisivat tädit ja sedät, henkilöt joiden vertainen ei tarvitse olla. Oma toiminta ei riittänyt, vaikka kuinka yritti, ei pystynyt olemaan heidän vertaisensa. Kun lapsena tietokonelätkässä tein kahdeksan vuotta vanhempaa veljeäni vastaan ensimmäisen kerran maalin, innostuin hurjasti , kunnes huomasin tehneeni oman maalin. Muistan raaán pettymyksen vieläkin. Tällä viikolla käydessäni kotona sama veli koittaa houkutella pelaamaan Finanssi-lautapeliä, johon totean, että mielestäni kaikki pelit, joissa hän on minua vastaan huijannut ollessani lapsi, voitaisiin mielestäni polttaa tai viedä todistusaineistoksi Mannerheimin lastensuojeluliittoon. Aina pienempi, aina vajaampi, mikään ei riitä. Muistan kyllä ilon, kun pikkuvanhana osasin joskus olla nokkela, heittää setien huulenheittoon osuvia kommentteja. Tunsin onnistuvani, pääseväni heidän tasolle. Sitäkin suurempi oli pahanolontunne, kun huomasin joutuvani naurunalaiseksi jostain hölmöstä tai tietämättömästä kommentista. Sedät sanovat: "opit joskus". Niin pieni olo. Tällä viikolla heitä nähdessäni ärähdän muutaman kerran alistustani, tunnen pelkoa reaktiosta, jota ei kuitenkaan tule. Huomaan pintansa pitämisen olevan hyvä juttu, siitä ei seuraa pahaa. Oloni on kuitenkin helpompi erossa heistä, oppinen pikku hiljaa kestämään heidän vuorovaikutusmallejaan, mutta en vaadi itseltäni liikoja heti.

Ihmiset liikkuvat kummallisesti luentosalissa. Lieneekö kahvin aiheuttamaa hermostusta, kun useampikin hemmo tuntuu tärisevän tai tutisevan. Itse heilun aika paljon, mutta eri tavalla. Jumppaan hartioitani, ja käyn läpi kehon osiani, tunnustelen oloja varpaissa, taipeissa, niskassa, olkapäissä. Olo muodostuu kokonaisvaltaisemmaksi, eikä niin helposti jää jäkittämään jännityksiin. Tällainen katsantokanta leviää helposti myös kehon ulkopuolelle ja huomaa havainnoivansa ympäristöäkin ja itseään sen osana.

Itsekin juon kupin kahvia. Pitkästä aikaa suomalaista paahtoa, onneksi sentään reilun kaupan. Maku tuo mieleen lukion kouluahdistuksen, aamuiset nousut, jotka olivat mahdollisia vain kahvin ja perfektionismineuroosin voimalla. Tänään tunnen tarvitsevani tätä apuneuvomyrkkyä, kun edessä oleva päivä avautuu eteen pitkänä ja rasittavana. Eniten ahdistavat laskuharjoitusten tekeminen, asia joka lykkääntyy kunnes palautushetki on käsillä. Ei tunnu innostusta, koitan lohduttautua ajattelemalla, ettei ole niin tärkeää niitä aina tehdä, kurssihan on vasta alussa. Tämä nyt on tämmönen päivä, alla huonosti nukuttu yö, uni pinnallista tai sitä oli liian vähän. Ei välttämättä huono päivä, kaikessa on puolensa. Tänään olo on selvästi virittynyt ajatusten ilmaisemiseen blogiin, mistä olen tyytyväinen. Tätä juuri haluan, elämistä olojen mukaan, luennon toista puolikasta on jo mennyt yli vartti ja täällä naputtelen, mutta se ei haittaa, miksi tämä olisi vähemmän arvokasta. Enhän edes pääse tuota kurssia tällä kerralla läpi, tentin sen sitten kesällä, tai ehkä ensi vuonna, oppiminen sillä saralla menee eteen päin omalla painollaan, en pakota sitä nyt kun ei tunnu siltä.

Luennon aikana ukon vain selittäessä laitan silmät kiinni ja tunnen uneliaisuuden ja väsymyksen aallon. Puheeseen ja aiheeseen on helpompi keskittyä visuaalisuuden puuttuessa, tunnen ymmärtäväni jotain, ja sen mukana tulvahtaa toivon aalto. "Ei nämä mahdottomia asioita ole ymmärtää, osaan ne vielä joskus, kyllä asiat selviää"

Pakko-oireet

2008-03-17T01:08:00.000-07:00

Joskus iskee pakottava tarve päästä blogin ääreen. Tuntuu, että haluaisi kirjoittaa saman tien, tai ajatus ja tunne katoaa. Näin oli juuri äsken. Matkalla aamuluennolle kävin laittamassa Oravan kanssa huutonetlevyjä postiin ja jatkoin sporttidivariin tarjoamaan luistimiani ja mailaani. Turhaan, sillä huonon talven vuoksi heillä on jäkiskamaa liiaksi asti. Oravan suosituksesta lähdin hämeentietä etelään etsimään kirpparia, jonne voisin dumpata arvottomiksi tulleet kamani. Löydänkin pian alkoholistikuntoutuskirppiksen, joka ei ole tänään auki, mutta jonka oven tuli avaamaan huonohampainen ystävällinen köriläs. Ojennan kamat hänelle ja hän vaikutti varsin kiitolliselta lahjoituksestani. Kävellessäni pois tunnen kuin aikamatkan teini-iän tunteisiini, pakko-oireisiini, kun huomaan, etten tarkistanut oliko luistinkassissa mitään muuta. Olisiko sinne jäänyt jotain. Päättelyketju on samanlainen kuin niin monta kertaa aikaisemmin pakko-oireiden kanssa. En tarkistanut, onko kassissa muuta --> siellä on taatusti ollut jotain muuta --> siellä on ollut epäilemättä jotain korvaamatonta, joka on nyt iäksi menetetty ---> siellä on varmaan ollut Oravan vanhoja valokuvia (mikään minuun liittyvä ei tunnu korvaamattomalta, muiden tärkeät asiat ovat) Erona kymmenen vuoden takaiseen on se, etten mene takaisin kolkuttelemaan kirpparin ikkunaan, en vaadi tarkistaa kassia ja todeta sen olevan luistimia lukuunottamatta tyhmä tuntien häpeää ja omituisuuden leiman painautumista otsaani, mutta samalla kuitenkin tuntien helpotusta ja kiven putoamista harteiltani. Ei, sillä olen sopinut itseni kanssa, että neuroosidiagnoosini vuoksi minulla on erityisoikeus olla tarkistamatta näitä asioita. (Käytäntö, joka tuntuu hölmöltä, mutta on ollut merkittävin parantumiseni tekijä) Siispä kävelen hämeentietä kohti kumpulan kampusta oudon tunnekuohun vallassa. Jossain vaiheessa tajuan, että olen sattumalta lahjoittanut alkoholisti-isäni luistimet alkoholistikuntoutuskirppikselle, ja ajatus hyväilee minua niin että jaloissa kihelmöi. Reppu painaa hartioita, ja olen uupunut ja väsynyt noustessani kumpulan mäkeä. Välillä laitan silmät kiinni levätäkseni hetken edes visuaalisilta ärsykkeiltä (tapa, johon muut ihmiset eivät oikein osaa välttämättä suhtautua). Fysiikan laitokseen sisältäydyttyäni päätän pinnata luennon alun ja kirjoittaa tunnekuohuni blogiin, ja nyt olen iloinen tästä päätöksestä. Olen rauhallisempi ja levollisempi, olen saanut vakuutettua itselleni, että voin antaa asian olla. Kävellessä harmittelin myös sitä, kuinka harmillisesti pakko-oire vei ilon luistinten luovutuksen demateriaalisaatiosta. Kenties se ilo vielä kumpuaa myöhemmin. Olen miettinyt demateriaalisaationi liittyvän kenties itsenäistymiseen, ja pesäeron tekemiseen aikaisemmasta elämästä, johon helposti assossioin pakko-oireet, ahdistuksen ja yksinäisyyden. Suomirock sai tämän aallon myötä lähtöpassit levyhyllystäni. (en tosin olekaan niitä levyjä vuosiin kuunnellut) Muutaman, tärkeimmät muistolevyt jätän hyllyyni.

Lopultakin sain mieleni tyhjennettyä. Se kenties täyttyy luennon aikana, piirtyy muistilapuiksi luentomuistiinpanojen viereen. Tauolla jäsentyy ajatuksiksi. Tai sitten ei. Huomaan olevani todella väsynyt, ja haluavan lähinnä nukkumaan, kävelymatka laitokselle oli ilmeisen raskas, henkisesti ja fyysisesti, kokonaisihmisellisesti. Saa nähdä, miten jaksan keskittyä elektrodynamiikkaan.

Etenevät prosessit

2008-03-16T00:25:00.000-07:00

Oivallus: elämän mielekkyys syntyy siitä, että on prosesseja käynnissä. Näitä prosesseja on useita, ja päivittäin etenee jokunen prosessi. Näitä prosesseja listasin otsikon "asioita, joita haluan edistää" alle. Tämä oivallus auttaa minua kestämään keskeneräisyyttä ja vähentää kärsimättömyyttä asioiden valmistumisen suhteen. Miksi olisikaan niin tärkeää saada asioita valmiiksi, sittenhän sitä vain aloittaa seuraavan prosessin. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. Keksityn nyt nimenomaan siihen, että pidän yllä useita prosesseja, ja tartun hetkessä siihen, mikä tuntuu merkityksellisimmältä tai mitä en ole tehnyt pisimpään aikaan.

Älykkyydestä

2008-03-07T23:50:00.001-08:00

Hämmennyn Titeteen kuvalehden älykkyystestistä. Teen testin hutiloiden ja ajattele, että katson nyt vain läpi testin luonteen. Tästä huolimatta saan tulokseksi, että tulokseni on parempi kuin jollain 92 prosentilla väestöstä. Voi olla silkkaa tuuriakin joukossa. Testi oli paras tähän mennessä tekemistäni, siinä oli kuitenkin yhteensä viisi osiota, joissa oli kuva-arvoituksia, sanaselittämistä, sanojen yhteyksiä, muistia, ja matemaatiikkaa. Tästähän puuttuu monia älykkyyden osa-aluita, kuten sosiaalinen älykkyys, tunneäly, motorinen äly... Silti tulin testistä lähinnä surulliseksi, sillä olin jo tuudittautunut siihen käsitykseen, että olen keskinkertainen äly, joten minulla ei sen puolesta ole juuri valtaa eikä sen tuomaa vastuuta. Tämä testi kyseenalaistaa tämän käsityksen. Mietin, tulisiko minun yhteisön hyvän nimissä keksittyä asioihin, joissa olen hyvä, vai individualistisen kehityksen nimissä keskittyä asioihin, joissa minulla on kehitettävää. Kenties ei kumpaakaan, vaan keskittyä kokonaisuuteen. Ja olla ottamatta tyngät testin liian tosissaan.

Lista edistettävistä asioista

2008-03-07T05:40:00.000-08:00

Lista tiedoista, taidoista ja toimista, joita haluan toimillani edistää:

kitaransoitto (tavoitteena opetella pienin askelin uusia temppuja, vaikkapa sointu kerrallaan)
tiedot elektrodynamiikasta ja aineen rakenteesta (kursseihini liittyen, tämä toimi jatkukoon ainakin kurssien suorittamiseen asti)
gradu (pieniä toimia usein, jotta homma etenisi)
rakastaminen (tämän kehittämiseen keinona toimii kirja "Kaikki rakkaus, mikä minulle kuuluu"
talonhankinta (talojen katseleminen ja etsiminen, rakentamiseen liittyvän tietouden hankinta)
ystävyydet (keinona toimikoon yhteydenotot vanhoihin ystäviin)
työvalmiudet (kirjastossa ollessani koitan kehittää vaikka yhtä taitoa per kerta, lukea veppiä ja löytää jonkin uuden taidon)
vanhojen arkistojen läpikäyminen (niin sähköposteista kuin komeroistakin, turhan sälän tuhoaminen ja hyödyllisten tietojen ja muistojen tallettaminen
tarpeettoman tavaran kierrättäminen hyötykäyttöön huutonetin, fidan ja uffin kautta
kirjoittaminen (tätä blogia ylläpitämällä)
ajatusten kehittely (mieleentulevia ajatuksia kirjaamalla ja aikaisempiin havaintoihin linkittämällä)
lukeminen (erilaisia tekstejä läpikäymällä, varsinkin rennon lukemisen ja nopea lukemisen kehittymistä silmälläpitäen)
ruumiinkunto, selkärangan joustavana pitäminen

Tähän vielä lisättäköön riittävä määrä lepoa, jonka aikana ei ole tarkoitus edistää yhtään mitään. Tarkoituksenani on nimenomaan tehdä mahdollisimman monta asiaa päivittäin pienissä määrin, monesti olen nimittäin tuskastunut aloittaessani kunnianhimoisesti jonkin projektin, jonka olen halunnut saman tien päätökseen. Tämä on osaltaan johtanut säkkiajatteluun, jossa olen sulkenut muut asiat elämästäni yhden tärkeän asian alttarille. En halua tämän tapahtuvan uudestaan, vaan haluan, että elämässä kehittyvät monet asiat. Oppimiseen kuitenkin tarvitaan tilaa ja aikaa, joten sitä on hyvä tehdä vähän kerrassaan.

2008-03-07T01:33:00.000-08:00

Kokeet ovat tältä erää sitten ohi, juuri saavuin elektrodynamiikan kokeesta ja kävin syömässä hämmentävää espanjalaista omelettia unicafessa. Toissa päivänä oli siis aineen rakenteen ykkösosan koe, joka meni yllättävänkin mukavasti, osasin monia asioita. Tietopohjaa oli vielä lukiosta asti, ja muutamat laskuharjoitukset kun ehdin tehdä ja olin luennoilla ahkerasti. Tämänpäiväinenkin meni yläkanttiin, pohdin tulenko paikalle ollenkaan, mutta kyllä kannatta, viihdyin kuitenkin kaksi tuntia ilmiöitä miettien. Laskea en mitään osannut, niinkuin ajattelinkin, mutta kvalitatiivisesti osasin monia asioita. Suuri kiitos esseetehtävistä kokeiden laatijoille!

Eilen illalla meinasi mennä yöunet kun kuulin äitini ostaneen oman asunnon ja muuttavan ensi keskiviikkona. Ajatukseen menee jokin aika tottua, kun on vuosikausia sitten jo luullut, ettei vanhempieni tilanne muutu mihinkään suuntaan. Mutta mutta, mielenkiintoiset ajat edessä. Tuli reissaamista ensi viikolle muuttoavuksi, toivottavasti löytyy kimppakyytejä.

Yllättäen olen taas tilanteessa, jossa stressi on oleellinen uhka. Eilen illalla huomasin ajattelevani, että miksi pitää olla tämmöistä hosumista moneen asiaan. Viime vuonna haasteet lähinnä liittyivät pitkästymisen välttämiseen, ja nyt sitten näin. Kurssieni lisäksi olisi hyvä pitää graduntekoa yllä, ja sitten on meidän talohanke, ja sitten on monia kirjoja, jotka olisi hyvä lukea. On ilmeisesti alettava harjoittamaan suunnittelua ja aikataulutusta.

Lepo

2008-03-04T09:28:00.000-08:00

Huomaan avustettuna, että prinsiippieni kolmijako ajatusten edistämiseen, ruumiinkunnon edistämiseen ja arjen edistämiseen on varsin painottunut asioiden edistämisen suuntaan. Näiden vastapainoksi tarvitaan tarpeeksi lepoa, jolloin voi vaan olla ilman minkään edistämistä. Eilinen kokemus on tästä arvokas esimerkki. Olin nuutunut ja surhea, mutta edistämisen hetkellinen hylkääminen tuotti taas korjausliikkeen tasapainoon.

Hyvin huono - huono hyvin

2008-03-03T09:28:00.000-08:00

Vaikka kuinka koitan olla jakamatta asioita hyviin ja huonoihin, näitä ominaisuuksia putkahtelee. Voisi melkein väittää, että tänään oli huono päivä: muhmuinen olo, joka antaa surhean tilan. Aikani mustan kappaleen säteilyä lontoonkielisestä kirjasta tankattuani päätän antautua, ja myötäytyä kuluttamaan huonon päivän oloa pois. Teen tämän Oravalta opitulla keinolla: Luen Gerrald Durrelin Eläimet ja muu kotiväkeni -kirjaa. Hyvä keino, ainakin tänään se toimi. Jonkin aikaa luettuani huomaan olevani jo tarpeeksi potra ottaakseni alustavasti selvää ryhmätyön aiheena olevasta spinratavuorovaikutuksesta

Hyväksi päivä muuttuu, tai ainakin hyvän ja huonon päivän käsitteet muhmuuntuvat sellaiseksi sekoitukseksi, joksi haluankin niiden tulevan. Surheuden jälkeen iloa ja tällaista oskillointia kai tämä on kuin sähkömagneettisten aaltojen liikettä kuvaava sinimuotoinen käyrä. Tai no ehkä parempi olisi pyrkiä taloustieteelliseen noususuhdanteiden maksimointiin ja laskusuhdanteiden minimointiin. Kunhan ilo ei ylikuumene. Tässä on kuitenkin taas tämä maksimaalisuus ja oikeat ja väärät vastaukset, joita ilman yritän formuloida olemista.

Tarkkailen, kuulostelen.

Prioriteetit

2008-03-02T12:49:00.000-08:00

Olen ottanut toimintani ohjeeksi tähdätä tekemissäni asioissa ajatusten tai ruumiinkunnon kehittämiseen. Tähän on kuitenkin lisättävä kolmas elementti: arjen edistäminen. Tämä ei varmastikaan tule olemaan lopullinen jako, lisää tarkennuksia on luvassa. Esimerkiksi hyvyyden edistäminen maailmassa lienee eräs tähtäämisen arvoinen asia, mutta se tuntuu olevan erilainen käsite, kuin yllä luettelemani. Jatkamme harjoituksia nukkumalla.

Kallio piristää

2008-03-01T04:18:00.000-08:00

Olin tulossa syömäreissulta ylioppilasaukion unicafesta, mieleni syvyyksissä kipuillen ja matkan päättymistä toivoen. Aivan kotini kulmilla vastaani tulee joulupukin näköinen mies punaisessa villapaidassa ja aivan vieressäni huutaa jonnekin epämääräiseen kaukaisuuteen: "Vitun vittu!" Tilanteen kummallisuus ja absurdius alkaa huvittaa itseäni siinä määrin, että olen tippua pyöräni selästä. Ajattelin, kuinka hassusti voi saada itsensä jälleen pinnalle ikävistä ajatuksista. Ajattelin lähinnä huomista lähisukulaisvisiittiä ja kaikkia niitä kertoja, jolloin olen möhlinyt ja saanut naurua osakseni. Suunnittelen tösmistyväni seuraavalla nauramiskerralla, ja kertovani suoraan, miltä minusta tuntuu. Niin kuin olen suunnitellut niin monta kertaa. Koulukiusaamisen tunnot tulevat esiin, kun pala tarttuu kurkkuun ja huomaa painuvansa jonnekin henkiselle kerälle.

Päivä on ollut kummallisen alavireinen, kai väsymyksestä johtuva. Olen kyllä nukkunut ihan jees, mutta kenties viime viikot vain ovat olleet sen verran raskaita, että mielikin kaipaa lepotekemistä. Olen tänäänkin lykännyt sitä eteenpäin, kun olen jatkanut dematerialisointia huuto.netin ja fidan muodossa. Koneenikin kaipaisi korjausta ja uudelleenwindowsinointia, mutta se on työlästä ja siksi lykkäytynyt. Jossain vaiheessa vielä.

Rönsyt

2008-02-29T07:13:00.000-08:00

Polkiessa Kumpulasta Terkkoon huomaan oloni käyvän helpommaksi, kun ajattelen, että perille päästyäni voin tehdä scrabblesiirtoja todennäköisesti useissa peleissä. Oli siis ilostuttavaa tietää jotain kivaa olevan tulossa. Oloni oli aika nuhruinen luentojen jälkeen, jokseenkin läpikuultava, mutta alavireinen. Ei olisi ehkä kannattanut kysellä laskuharjoitusassistentilta, voinko joillain lisätehtävillä korvata puuttuvia laskuharjoituspisteitä. Hän vaikutti vain varsin hämmentyneeltä, kun huomasi, ettei minulla tosiaankaan pisteet riitä. Hämmennys tuntui jatkuvan, kun kyselin laitostenttijärjestelyistä. Hän kun itse ei ole koskaan sellaisissa ollut. Voi olla, että koko tunnelma oli vain minun itseni luomaa, mutta tunsin itseni varsin pieneksi ja kummajaiseksi. Tämä on itselleni varsin uusi tilanne. Lukiossa ei lisäjärjestelyjä tarvittu, Jyväskylässä kurssit menivät hiuksenhienosti läpi, tai sitten jäivät kauaksi horisonttiin. Uutuus tässä tilanteessa tuntuisi olevan se, että olen tosissani yrittänyt päästä kurssia läpi, mutta se ei tunnu riittävän. Jyväskylässä monissa kursseissa en yrittänyt juuri lainkaan ja saatoin mennä tentteihin opiskelemaan ilman mitään toivoa läpipääsystä. Tämä oli suojani, saatoin perustella itselleni, että pääsisin kyllä läpi, jos viitsisin. Noh, tämäkin tilanne on erityinen, sillä tulin kursseihin keskeltä ja elämääni kuuluu paljon muutakin kuin opiskelu.

On outoa, kuinka paljon helpompi on asennoitua tentteihin niin, ettei tule pääsemään niistä läpi. Jos elättelee toiveita, niistä alkaa stressaamaan. Aion kuitenkin ensi viikon ottaa rennosti. Kyseessä on lomaviikko, jolla ei ole sallittua pitää luentoja. Kokeita kuitenkin on kaksi, mutta ne ovat minulle vain opiskelutilanteita. Ensi viikolla aion rentoutua tämän kuukauden mittaisen rutistuksen jäljiltä. Oravallakin loppunee työrupeama, joten voimme tehdä yhdessä taas vaikka mitä.

On omituista, miten tämä opiskeluhurina on vaikea rauhoittaa päästä. Se ei tunnu edes muuttuvan mihinkään suuntaan, rönsyilevän vain vallaten uusia piirteitä. Vaikka kuinka olen löytänyt viisastenkiviä rauhallisuuden saavuttamiseen, huomaan olevani monasti solmussa asian kanssa. Mielenkiintoista! Olen varsin iloissani tästä havainnosta, sillä olen löytänyt haasteen, itselleni aran paikan. Kasvun paikan.

Kotonaan kussakin tilanteessa

2008-02-28T03:41:00.000-08:00

Jo kolmatta päivää putkeen jatkuva uninen tila saa suhtautumaan elämään rennosti. Huomasin luennolla ajattelevani päivää kokonaisuutena, vielä on jaksettava niin ja niin monta tuntia ensin luentoja, sitten kirjastotyötä. Ei siis kannata heti alkajaisiksi rasittaa itseään liiaksi, en jaksa kirjoittaa tarkkaavaisuuteni äärirajoilla kaikkea mahdollista kuulemaani, vaan keskityn kuuntelemaan ja istumaan selkä suorassa. Kyseessä on elektrodynamiikan kertausluento, jossa käydään kurssin keskeisiä sisältöjä läpi, ja kirjoitetaan taululle kaavat, jotka tulisi muistaa ulkoa. Tunnelmani oli lähinnä rauhoittunut, sillä tunsin sisäisesti hyväksyvän tämän kurssin asioiden oppimisen tapahtuvan pitkällä aikavälillä. En tule oppimaan näitä ensi viikkoiseen kokeeseen mennessä, enkä todennäköisesti kevään lopussa olevaan toiseen välikokeeseen mennessäkään. Opin ne ehkä seuraavien vuosien aikana, hahmottamiseni kehittyy ja ymmärrän kerta kerralta enemmän. Oivaltaminen ja osaamisensa huomaaminen tuo iloa. Olen onnellinen siitä, että näitä iloja tulee tämän asian tiimoilta vielä paljon.

Luennon jälkeen yllätyn jälleen iloisesti unicafen tarjoamisista: kevätkääryleitä. Niitä kaikessa rauhassa syödessäni tulen ajatelleeksi jälleen ajatusten kehittämistä. Eikö kehittämiseen liity kilpailua: kehityn paremmaksi kuin muut tai kehityn paremmaksi kuin mitä itse olin vuosi sitten? Nimenomaan kilpailua haluaisin välttää, vertaamista. Seuraavanlainen formulaatio tuli ratkaisemaan konfliktia: Ajattelun kehittäminen kannattanee tähdätä siihen, että kussakin tilanteessa ja kussakin mielentilassa voisi olla mahdollisimman kotonaan. Ilostuin tästä ideasta niin, että halusin kirjoittaa sen mahdollisimman pian ylös. Ajatus tarkoittaa siis valmiuksien kehittämistä vastaamaan erilaisia eteentulevia tilanteita. Jos johonkin tilanteeseen on valmius, voi olla aivan rauhallinen, ei panikoi, ei stressaa, voi tarttua hetken tunnelmiin ja ajatuksiin, ja voi ajatella tämän hetken olevan hieno ja merkityksellinen ja tämän hetken jälkeen voisi kuolla onnellisena. Haastehan tämä on, haaste kehittää valmiuksiaan. Tästä voisin johtaa myös elämälleni tarkoituksen, mielekkyyden ja suunnan. Luulen, että tätä tavoitetta silmälläpitäen voin suunnitella elämääni.

Jatkuvasti tulee eteen tilanteita, joissa hermostuu, eikä ole tunnelmassa kotonaan. Tämänpäiväisissä laskuharjoituksissa mieleni kohtasi jälleen konfliktin lukioaikaisten fysiikan tuntien ja tämänhetkisten laskuharjoitusten välillä. Samoja asioita ja ilmiöitä käsitellään varsin samalla tavalla (tilanne on siis jokseenkin sama), statukseni on vain aivan erilainen. Lukiossa osasin käsiteltävät asiat hyvin ja pysyin kärryillä. Nyt ajatukseni liikkuvat lähinnä alemmuudentunteen kestämisessä. Paradoksaalisesti luulen stressanneeni silloin kokeista enemmän kuin nyt. Nyt koitan lähinnä sulkea ne asiat mielestä, ja keskittyä elämänmittaiseen oppimiseen. Aionkin kehittää ajatteluani muullakin kuin fysiikan saralla. Luen mielenkiinnoilla eri valtioiden lipuista ja katson elokuvia ja olen scrabbleyhteydessä ystäviin. Kitarankin voisi kaivaa naftaliinista, voisin ottaa haasteeksi soitantakäytännön kehittämistä. Soittaminen kuitenkin tuntuu mukavalta.

Pakenemisesta rauhoittunut

2008-02-27T05:10:00.000-08:00

Pakenen luennon tauolla tietokonehuoneeseen. Luento on nyt kirjoitushetkellä alkanut jo uudestaan, mutta pidän tärkeämpänä näiden ajatusten kirjaamista kuin luentosalissa istumista. Siis ainakin tällä hetkellä. Olen ollut niin nuutunut ja unelias tänään. Eilinen ystävän keikka Club Libertessä painaa silmissä, toinen päivä jo putkeen toimintakykyä oleellisesti häiritsevää uupumusta. Toivottavasti voin tänään ottaa päiväunet. Onneksi tulin joka tapauksessa koululle, opin paljon laskuharjoituksissa. Ne ovat hedelmällisiä tilaisuuksia, niissä saa valaistuksia aiheisiin, joiden kanssa on toivottamana raapinut päätään tuntikausia. Luennot eivät ole niin innostavia. Luulen, että ne ovat luonteeltaan aivan toisenlaisia kuin humanistiset luennot, joita voi vaikka vain mennä kuuntelemaan ja voi napata sieltä tuntemattomastakin asiasta mielenkiintoisia pointteja. Minä en ainakaan saa fysiikan luennoilta mitään pointteja poimittua, ellen ole ahkerasti tutustunut aiheeseen etukäteen. Meinasinkin tänään lähteä kotiin jo heti harjoitusten jälkeen, mutta ajattelin mennä kokeilemaan luennolle. Istuin takariviin ja laitoin silmät kiinni, keskityin pilateshengittämään ja annoin luennoitsijan sanojen soljua. Efekti oli lähinnä rauhoittava, tunsin jopa jonkinlaista nautintoa olostani. En kyllä päässyt kärryille asiasta. Kokonaisuuksien hahmottaminen keskenkaiken mukaan tulleena on haastavaa. Tuolla se ukko nyt selittää tuosta ristitulosta, mutta mihin ihmeeseen se liittyy?

Luentotauko teki surulliseksi. Ulkopuolisuuden olo vahvistuu, kun katselen salin takaa iloisia bondaavia ihmisiä, jotka rentoutuvat ystäviensä kanssa ja jotkut kokoavat ryhmää esitelmä-istuntoon, jonka olen jo oikeastaan päättänyt tehdä yksin. En jaksa lähteä enää ruinaamaan johonkin ryhmään, kirjoitan jotain itsekseni.

Tuntui joka tapauksessa hyvältä istua luennolla ergonomisesti. Yleensä könötän jotenkin jännittyneenä, kun yritän niin pirusti ymmärtää käsiteltäviä asioita. Kun ei yritä, voi olla rennosti. Nautin ajatuksesta, että kun ei tunnu siltä, ei tarvitse pakottautua yrittämään. Istun sentään luennolla, en lähtenyt heti pois niin kuin ajattelin. Kaikki on tästä eteenpäin bonusta.

Kun tulin luennolta, takkini oli tippunut naulakossa lattialle. Se makasi keskellä käytävää, ja terapianalleni kurkisteli povarista kuin muistutuksena kaiken järjestymisestä. Onneksi on nalle, onneksi on rohkaiseva objekti.

Elämä on pitkä, opin kyllä nämä luennon asiat, anomaaliset Zeeman-ilmiöt ja spin-efektit vuosien kuluessa. Miksi vaatisin itseäni osaamaan kaiken heti. Tärkeimpänä pidän hyvien käytäntöjen opettelua. Käytäntöjen, joiden avulla ajatteluni ja ruumiinkuntoni ovat kehittyvässä trendissä. Huomaan luennolla ajattelevani, että ehkä ensi vuonna jos tulen samalle kurssille ja samalle luennolle, tajuan tämän asian. Voi kyllä olla, ettemme asu silloin enää helsingissä tai en ehdi luennoille jonkin asian takia tai ehkä pääsenkin kurssit ekalla yrittämällä läpi tai sitten jään norsun alle ennen joulua. Pyristelen joka tapauksessa irti alemmuudentunteesta, riittämättömyydestä, osaamattomuudesta. Olen hyvä monissa asioissa, ei ole oleellista olenko parempi kuin joku toinen, voin silti olla hyvä. Olen varsin hyvä kävelemään, kuuntelemaan, kirjoittamaan, laulamaan, luistelemaan, derivoinkin mielestäni varsin hyvin. Tämä ajatus rauhoittaa, antaa itsevarmuutta, helpottaa. Se mitä muut tekevät, ja mihin he pystyvät, ei liity minuun.

Tietokoneluokassa

2008-02-26T03:03:00.000-08:00

Terapia tuotti taas hyvän olon, kontemplaatio on kuin fyysinen harjoite, se tuottaa adrenaliinia. Terapia puolustaa paikkaansa kontemplaation jaksottajana. Siellä ajatuksia tulee kehitettyä, oikein ajattelemalla ajateltua. Näin se saavat tilansa, eivätkä ole jatkuvasti mielessä. Mieleni oli tänään kuitenkin varsin virkeä ja syventyvä terapiasta poistuttuanikin. Mietin koululaitosta, asioita, joita opetetaan ja miten. Tuntui, että kannattaisi keskittyä opettamaan ajattelua ja kehonhuoltoa. Antaa täten valmiuksia kohdata haasteita elämässä. Toisaalta lienee hyvä antaa alkeita eri tieteen ja taiteen osa-aluilta, tavallaan esitellä erilaisia maailmoja, joista voi sitten valita harrastuksikseen joitakin.

Harmillista, niin virkeät ajatukset silloin terapiasta poistuessa ovat hautautuneet nuutuneisuuteen, joka johtunee kehon verensokeri- ja kofeiinitason heilahteluista. Söin juuri ja join kahvia, kuulostelen oloani, mihin se kehittyy.

Pidän tauon kirjoittamisesta, selailen wikipedian esittelyn atomaaristen hiukkasten spinistä. Lukeminen katkeaa muistoon, että huuto.netiin voisi laittaa taas myyntiin asioita, jotka eivät siellä viimeksi mennyt kaupaksi. Ahh, sivuraide opiskelusta, kuinka nautinnollista. Sivuraide päättyy umpikujaan, vanhat listaukseni ovat häipyneet huuto.netin muistista, ja juuri ehdin samat poistaa facebookista. Lisää haasteita. Opiskelu jatkuu magneettisella dipolimomentilla.

Hämmentävää, kuinka erilaisilta tuntuvat eksaktit tieteet, lähinnä matematiikka, ja jossain mielessä fysiikka, humanistisiin aineisiin verrattuna. Olen tottunut ajattelemaan, että asioilla on monta puolta, ei ole lopullisia vastauksia, toinen asia ei välttämättä ole oikeampi kuin toinen, ei ole olemassa parasta mahdollista. No matematiikassa kuitenkin on yksiselitteisiä ratkaisua, formalismin sisällä oikeita ja vääriä vastauksia. Toisaalta asiat voi esittää monella tavalla, vaikkapa erilaisissa koordinaatistoissa. Luonto on kuitenkin täynnä esimerkkejä, joissa matematiikka on optimoinut tiettyyn tilanteeseen sopivimman ratkaisun. Mehiläiskennot ovat kuusikulmioita ja monessa rakenteessa on kultainen leikkaus, noin esimerkiksi.

Eilen kävimme kevään ensimmäisellä Nia-tunnilla. Huomasin nauttivani tästä liikuntamuodosta enemmän kuin pilateksesta tai joogasta tai venyttelystä. Analysoimme tämän johtuvan suureksi osaksi Nian improvisoidusta luonteesta, sekä sen musiikista.

Huomaan hihitteleväni Wikipedian esittelylle aaltofunktiosta. Ei siis sillä, että tekstissä olisi vikaa, se vain kuulostaa niin hauskalta: "Aaltofunktiolla voimme myös selittää havainnon, että yksittäiset fotonit noudattavat tuttua diffraktiokuviota Youngin kaksoisrakokokeessa. Klassisesti tämä on mahdotonta, koska fotonihiukkasen on mentävä jommastakummasta raosta, eikä se voi diffraktoida toisen fotonin kanssa. Kuitenkin fotonit ovat "tietoisia" toisestakin raosta ja luovat diffraktiokuvion. Kvanttimekaniikassa ongelmaa ei ole, sillä fotonille voidaan löytää aaltofunktioratkaisuja, joiden mukaan se "kulkee" molempien rakojen läpi samanaikaisesti diffraktoiden itsensä kanssa." Kuulostaa ihan pähkähullulta, mutta näin se koe vain osoittaa. On hurja ajatella, kuinka paljon arkijärjelle käsittämätöntä liittyy fysiikan ilmiöihin, varsinkin kvanttimekaniikkaan ja suhteellisuusteoriaan. Tämä hämmensi myös kvanttimekaniikan kehittäjiä 1900-luvun alussa. Aikansa suurimpia fyysikoita ollut Bohr oli valmis jossain vaiheessa heittämään jopa klassisessa fysiikassa erittäin keskeisen liikemäärän säilymislain romukoppaan tähtien säteilyä selittäessään, koska fysiikan lakeja tuntui muutenkin kaatuvan sitä tahtia, ettei mistään oikein voinut olla enää varma.

Havainto arkijärjen riittämättömyydestä panee miettimään, että kuinka voidaan tuomita taikausko ja yliluonnolliset ilmiöt, joissa "ei ole mitään järkeä". No tästä olen kyllä fyysikkoystäväni kanssa jutellut, ja hän taitavasti huomauttaa, että tiede on valmis muuttamaan käsityksiään asioista, jos todistus on kiistämätön. Todistamisen taakka on siis poltergeistien puolustajilla yms. Mutta entä jos kaikkea ei voi tieteellisesti todistaa. Heisenbergin epätarkkuusperiaatekin sanoo, että jossain tulee raja vastaan, millä tarkkuudella voimme tietää hiukkasen tilan. Jos haluamme määrittää tarkasti hiukkasen paikan, liikemäärästä ei sitten voikaan sanoa mitään. Eikä ole kyse siitä, ettei osattaisi. Kyse on siitä, ettei se vaan ole mahdollista.

Saapa nähdä mikä on seuraava fysiikan mullistus. Venäläinen fyysikko George Gamow valitteli jo 1960-luvulla, kuinka teoreettinen fysiikka on 1930-luvun jälkeen ollut stagnaatiossa, ja toivoi, että lähivuosikymmeninä saataisiin uusia merkittäviä läpimurtoja. Noh, näitä ei ole käsittääkseni tullut óikein vieläkään. Kenties se tulee säieteoriasta. Kenties meille sadan vuoden päästä naureskellaan, kuinka olemme tuominneet kummitukset ja ektoplasmat hölynpölynä. Tai sitten öljytalouden mukana romahtaa koko länsimainen sivistys ja Higgsin hiukkasen olemassaolon todistaminen ei ole enää huolista päällimmäisenä.

Tietokoneluokassa on helppo opiskella vektorikenttiä katselemalla edessäistujan hiuksia. Jokaisen hiuksen voi ajatella vektoriksi, jolla on pituus ja suunta. Jos laskisi tuon jepen takaraivon yläosalle roottorin, saisi tuloksen, että hiuskenttä on hiukan pyörteinen. Kentän lähteisyyttä kuvaava divergenssi on hiukan haasteellisempi. Sanoisin, että divergenssi on koko hiuskentän alueella vakio, sillä hiukset kasvavat yhtä nopeasti. (suunnasta ei tarvitse välittää, sillä divergenssi on skalaari eli suuntariippumaton)

Nyt taitaa olla korkea aika mennä luennolle.

Luennoilla ajatus saattaa harhailla

2008-02-25T06:25:00.000-08:00

Jatkoin tänään ajatteluani fysiikan kursseistani. Asia selvästi ahdistaa minua, niin kuin velvollisuudet ovat minua monesti ahdistaneet. Olen tänään suhtautunut opiskeluasiaan rennosti, ajatellut, että olen iloinen siitä, että koko ajan opin lisää. Tänään oivalsin jotain impulssimomentista, eilen divergenssistä ja roottorista. Se, pääsenkö läpi kokeita kahden viikon päästä, on epäolennaista. Aina tulee uusia kokeita, uusia mahdollisuuksia. Koen joka tapauksessa opiskeluni mielenkiintoiseksi, mikä on tärkeintä, eikä todellakaan itsestäänselvyys. Olen onnistunut motivoitumaan elektrodynamiikkaan ja kvanttimekaniikkaan yhdistämällä ne mielenkiintooni maailmaa, sen ilmiöitä, osatekijöitä ja kokonaisuuksia kohtaan. Formalismi on haastavin osa fysiikkaa, mutta varsin välttämätön keino syvälliseen ymmärtämiseen.

Tänään yllätin itseni nauttimasta fysiikan opiskelusta. Tämä oli varsin riemastuttava kokemus, lauantaina kun olin ollut varsin penseämmässä mielenmaisemassa asian suhteen. Tästä päättelin, että opiskeluun ei kannata pakottautua silloin kun ei siltä tunnu. Kyllä se innostumisen hetki vielä tulee. En tosin ole varma, kuinka vapaasti tähän turvaverkkoon voi heittäytyä. Joskus nimittäin tuntuu siltä, että on hyvä pakottautua joskus alkuun, sillä sitten vauhtiin päästyä voi alkaa tuntua jo mukavalta. Mutta olen joka tapauksessa tehnyt sen päätöksen, että kurssit eivät saa häiritä muuta elämääni liiaksi. Käyn luennoilla ja teen ahkerasti laskuja, mutta sitten kun ei kertakaikkisesti tunnu siltä, niin sitten jotain muuta. Eilen sunnuntaina tein vaikka mitä: luin, käsittelin kuvia, venyttelin, jumppasin, luin vähän vektoreistakin. Filosofiani on muotoutunut asentoon: vähän kaikkea. Suklaansyönnissäkin olen ottanut itselleni säännön, että saan syödä vain yhden palan puolessa tunnissa. Tapanani on nimittäin ollut syödä koko levy kerralla, jotenkin vain ollut vaikea lopettaa.

Tänään join aamulla pitkästä aikaa kahvia. Yhden kupin vain, arastelen kofeiinin vaikutuksia, sillä lauantaina se lienee ollut osatekijä terkkopäivän aikana nuutumiseen. Tänään vaikutukset tuntuivat varsin positiivisilta. Olin energinen jo pyöräillessä, ja poljinkin itseni jopa ensimmäistä kertaa Kumpulan laelle taluttamatta. Aamuluennolle saavuin vartin myöhässä, en stressannut siitä, aamuhetki oli mukava, jutustelua, hieman lehdenlukua, kissan silittelyä. Luennon ajan olin ennenkokemattoman vireä, tauon koittaessa marssin tietokoneluokkaan ja luin siellä vielä lisää luentomonistetta netistä. Haittapuolena kahvista mainittakoon kesken luennon iskenyt kauhea vessahätä.

Luentojen aikana ajatukset tuppaavat harhailemaan. Yleinen ajatus on, että kuinka tämä opiskelu kannattaisi järjestää. Jos koitan liian monia kursseja kerralla, opinko oikein mistään mitään jne. No tästä mieleeni pälkähti viime aikoina pinnalla ollut ajatus vaikeuksista haasteina. Haluan ajatella, että se mikä on vaikeaa, on haaste. Miksi yrittää tehdä vain helppoja asioita, mennä siitä mistä aita on matalin. Haasteista oppii ja niiden kautta kehittyy. Haluankin ajatella itseäni kehittyvänä ihmisenä, siksi muutan blogini nimenkin. Olen ajatellut, että tärkeintä on pitää kaksi asiaa kehitystrendissä: ruumiinkunto ja ajattelu. Opiskelut, kokeet, valmistumiset eivät ole niin tärkeitä. Tärkeää on hankkia ja ylläpitää valmiuksia kohdata ja käsitellä haasteita, ruumiillisia ja henkisiä. Ruumiillisia haasteita minulla on nytkin, olkapään ja selkärangan kanssa. Henkisiä haasteita on myös ja tulevaisuus tuo lisää tullessaan. Niiden kohtaamisessa on hyvä olla ajatustapojen ja katsomusten tuomia valmiuksia, joita voi hankkia mm. lukemalla, keskustelemalla, katselemalla, kuuntelemalla, kirjoittamalla ja ajatuksiaan kehittämällä.

Kehittymisen huomaaminen tuntuu hienolta. Olen jo joitakin kertoja uskaltautunut avaamaan kirjan, jonka olen taannoin useaan kertaan jättänyt kesken, sillä se on tuntunut liian vaikealta. Nyt sen lukeminen oli helppoa, välillä tuntui jopa triviaalilta. Ajattelen lähinnä Kari Enqvistin Olemisen porteilla -kirjaa, joka on kummitellut mielessäni jo sen kohta kymmenen vuotta. Tämä on ollut huojentava tieto, sillä ajattelen tuon tuosta joitakin fysiikan ja matematiikan asioita kauhulla, sillä ne ovat tuntuneet niin vaikeilta silloin joitain vuosia sitten, kun niitä on kursseilla käynyt. Niille voi kuitenkin käydä samoin kuin Karin kirjalle, ne voivatkin tuntua yllättävän helpoilta ja selkeiltä. Ei tietenkään välttämättä, mutta tämä mahdollisuus rauhoittaa. Esimerkkinä tulee mieleen pallo-, sylinteri-, kulma-, jne koordinaatit, jotka tuntuivat joskus vaikeilta, mutta toivon, että päästessäni niitä kertaamaan ne paljastuisivatkin yllättävän selkeiksi.

Olen varsin vakuuttunut siitä, että olen ainakin tässä elämäntilanteessa onnellisempi köyhänä kuin rikkaana. Minulla on tarpeeksi varoja tehdä mitä haluan, mutta ei sen enempää. Rahan mukana tulisi valtaa ja vallan mukana vastuuta. Tulisi paineita, mitä rahalla tekisi. Miten se parhaiten hyödyttäisi eliökehäämme. Kun rahaa ei ole, ei tarvitse ajatella koko asiaa. Löysin tänään luennolla analogian älykkyyteen. Opiskeluhaasteissani on helppo uskoa, etten ole nero. Näin joskus luulin, yläasteella ja lukiossa olin huippuoppilas ja hain elämäni tarkoitusta, mielekkyyttä ja minän sisältöä huippusuorituksista opiskeluissa. Tai no, mitä se nerous nyt sitten ylipäätään on, varsin epäselvä käsite, joka riippuu määrittelyistä. Älykkyyttä on niin montaa lajia. Voi ehkä puhua matemaattisesta neroudesta, jonka ulkopuolelle voin itseni kyllä laskea. Noniin, näin nerous määriteltynä minulla ei ole nerouden tuomaa valtaa, eikä vastuuta.

Aah, vastuu. Miksi sen pakoilu tuntuukin niin luonteenomaiselta. Ilmeisesti männävuosien pakko-oireideni vuoksi. Neuroottinen vastuu muista ihmisistä ja ympäristöstä. Asiaan myöskin vaikuttanee järjestöharrastuksen mukanaan tuoma vastenmielisyys velvollisuuksia kohtaan.

Fysiikan laitoksen käytävillä kävellessäni olen jo monesti tuntenut outoa tarvetta löytää keino, jolla voin tuntea ylemmyyttä muita kohtaan. Luulen tämän liittyvän siihen alemmuudentunteeseen, jota tunnen kävellessäni ohi pöytien, joissa ahkerasti lasketaan ja opitaan. Ruokalassa mietitään sähkökentän vuon muuttumista hämärissä olosuhteissa. Tulee tunne, että on aivan toivottomasti tippunut tästä kelkasta, jossa toiset tuntuvat porskuttavan kaulaliina lepattaen. No toisaalta olen välillä tehnyt kollegoille kysymyksiä ja havainnut, että samassa kelkassa monesti ollaan tietojen kanssa. Usein tulee kuitenkin tunne, jossa ajattelen, että nämä ihmiset täällä saattavat suoriutua kursseistaan paremmin kuin minä, mutta minä olen tehnyt muita asioita, yhtä arvokkaita, järjestöpuuhia, maailman näkemistä eri kolkissa. Aivan kuin elämä olisi kilpailu, aivan kuin olisi tarkoitus päästä parhaaksi kaikessa. Kilpailu nimenomaan on muodostunut itselleni vieraaksi ilmiöksi. Vastakkainasettelu, vertailu. Muistan tässä elävästi Sinuhen keskustelun satamatyöläisten kanssa. Sinuhe esittää ajatuksiaan yhdenvertaisuudesta, mihin satamatyöläiset naureskelevat ja kertovat, kuinka kaikki haluavat verrata itseään toisiin, ja tuntea jossain asiassa ylemmyyttä. Satamatyöläiset sanoivat olevansa iloisia siitä, että olivatkin Sinuhea viisaampia ainakin tässä asiassa, vaikka muutoin olivatkin alempia. Lienee tarkoituksenmukaista hyväksyä haastavuus toisiinsuhtautumisessa, kuinka on haaste hyväksyä, että toinen on parmpi kuin toinen, varsinkin jossain itselle läheisessä asiassa. Näkökulma tähän haasteeseen voisi olla, että tältä ihmiseltä voi asiasta oppia. Ei sen sijaan liene kehittävää koittaa ajatella, missä asiassa onkin parempi kuin toinen. Tämä on moneen otteeseen ollut lähestymistapani, ja se on johtanut ahdistukseen ja virittyneisiin ihmissuhteisiin.

Kädet ristiin

2008-02-23T01:01:00.000-08:00

Suomesta on tulossa ydinsähkön nettoviejämaa Tekniikka & Talouden mukaan. No, eihän tuo tainnut tulla yllätyksenä. Vaikea tuota on myös arvottaa, kaikellahan on puolensa. En jaksa lähteä listaamaan perinpohjaisesti kaikkia puolia, vain ne, jotka nyt mieleen juolahtavat. Suomessa kenties ydinvoimalla helpoiten vähennetään päästöjä, se homma kun osataan ja prosessi on tuttu. Toisaalta Suomi ei näin myöskään ole kehittämässä tulevaisuuden energianlähteitä. En tosin tiedä tarkkaan laskelmista, jotka kertoisivat, kuinka pitkään uraani riittää uusilla uraania säästävillä reaktoreilla. Ydinjätekin todennäköisesti säilyy kiltisti Suomen maaperässä. Kaikkea voi tietysti tapahtua. Suomalaisilla turvastandardeilla todennäköisesti myöskin voimalat ovat turvallisia.

Lähinnä minua mietityttää, miten matalampien turvastandardien maissa ydinvoimaa käytetään. Kiinassa ja Intiassa ei välttämättä ole kaikkea tarvittavaa tietoutta, eikä sitä kansallisen ylpeyden nimissä edes välttämättä suostuta ottamaan vastaan. Onko järkevää vaarantaa tällä tavoin laajojen maa-alueiden elinkelpoisuus? Jos Suomi osallistuisi kunnolla sellaisen teknologian kehittämiseen, johon liittyy pienempiä riskejä, kuten tuulivoiman kehittämiseen, Suomi voisi mielestäni kunnioittaa itseään enemmän globaalin vastuun kantajana.

Oleellista lienee kysymys siitä, mihin suuntaan Suomi haluaa maailmaa viedä. Ydinvoima saattaa olla helpoin tapa vähentää päästöjä, mutta miksi tulisi tehdä helpoimman kautta? Miksi edistää maailmassa sellaista käytäntöä, johon liittyy suuria riskejä ja avoimia kysymyksiä. Miksei kannattaisi ottaa asiaa haasteena ja lähteä kehittämään vähemmän riskaabeleja vaihtoehtoja ja sellaisia energiantuotantomuotoja, joista ei ainakaan lopu polttoaine. Tässä mainittakoon eräs toteamus siitä, kuinka aina silloin tällöin maapallolla tapahtuu suuri tulivuorenpurkaus, joka pimentää auringon vuosiksi. Tällöin ei aurinko- ja tuulienergialla pitkälle pötkitä, vaan on oltava varavoimaa. Noh, tämä lienee ainoa tapaus, jossa aurinko- ja tuulienergian polttoaine voi loppua.

Kesäkuu

2008-02-22T04:38:00.000-08:00

Kumpulan Kampuksen Physicumin aulassa oli tänään pöytä, jonka ääressä palautettiin rahoja peruuntuneiden laskiaisbileiden lippujen ostajille. Konkreettinen esimerkki tästä talvesta.

Kampukselta Terkkoon polkeminen oli harvinaisen antoisaa. Ihanan kesäinen keli, aurinko paistaa, on lämmin varsinkin pomppatakki päällä. Tarkastelin maiseman osaa, jossa näkyy vain vihertävää nurmikkoa ja havupuita, joista varsinkin ruohoa löytyy Kumpulan kentiltä. Näkymä oli erehdyttävän kesäkuinen, tai mistä tahansa kesän kuusta, jos ruohonkasvu on sattunut olemaan vähän kitunaisempaa vaikkapa kuivuudesta johtuen. Tästä ihanuudesta nauttiminen herätti kysymyksen. Hetkinen, nythän on helmikuu, onkos tämä nyt sopivaa. Jaa-a, oli tai ei, se sai minut todella hyvälle mielelle, nautiskelin auringosta ja lämpimästä tunteesta.

Muotoilin ajatuksia päässäni. Ilmastonmuutokseen yksilö voi reagoida kahdella tavalla: heikentämällä sitä ja sopeutumalla. Koska yksilön vaikutusmahdollisuudet globaaliin trendiin ovat rajalliset (vaikkakin tärkeät, aion jatkossakin kierrättää jne.), koen sopeutumisen tärkeimmäksi. Jossain vaiheessa todennäköisesti kuitenkin joutuu sopeutumaan asiaan, halusi tai ei. Siispä nauttiminen helmikuisesta kesäkuusta on mielestäni hienoa sopeutumista. Nautin asiasta, ja hyvä niin, parempi että nautin kuin olisin vihoissani. Kiitän leikilläni mielessäni ilmastonmuutosta, La Niña -ilmiötä ja kasvihuonekaasupäästöjä hienosta hetkestäni Itä-Pasilan aurinkoisilla kujilla.

La Niña onkin mielenkiintoinen ilmiö. Sain tästä tietoa Ilmatieteen laitoksen uutisista, joissa kerrottiin Kiinassa olleen kylmin talvi sataan vuoteen. Myös Kanadassa ja Alaskassa on ollut selvästi keskimääräistä kylmempää. Näiden ilmiöiden takana arvioidaan olevan La Niña -ilmiö, joka on päinvastainen kuin El Niño. La Niñassa meriveden lämpötila laskee Tyynenmeren keski- ja itäosassa globaalein seurauksin. Eurooppa on jäänyt Pohjois-Amerikan ja Aasian kylmien alueiden väliin, jolloin myös Suomeen on virrannut etelästä ja lounaasta lämmintä ilmaa, mikä on aiheuttanut leudon talvemme. Hurjaa. Helmikuinen kesäni johtuu hieman tavallista viileämmästä merivedestä toisella puolen maailmaa. Uutisen WMO-linkki selittää meriveden lämpötilan muutosten johtuvan globaalin ilmaston muutoksista. Mistäs muustakaan. Voimakkaan La Niñan odotetaan jatkuvan kevään loppuun asti tai jopa vuoden puoliväliin. Ei taida siis näillä näkymin meren jäällä kävely onnistua tänä vuonna. Tilastojen mukaan loppuvuonna kuitenkin vallitsee neutraalit olot ilman La Niñaa tai El Niñoa.

Haasteet

2008-02-21T21:57:00.000-08:00

Olen löytänyt uuden tavan ajatella vaikeita asioita. Ajattelen niitä haasteina. Ei tämä nyt sinällään mikään mullistava ajatus ole itseni saati ihmiskunnan historiassa, mutta itselleni sen sisäistäminen on tuottanut helpotusta. Kun luennolla tunnen olevani aivan pihalla, ajattelen mielihyvällä sitä suurta haastetta, mikä tämän asian ymmärtämisessä piilee. Kun huomaan selkärankani olevan jumissa taas, ja tunnen huonoa omatuntoa vähäisestä jumppaamisesta ja venyttelystä, ajattelen selän kuntouttamista haasteena, ja koko asia tuntuu mieluisalta. Tämä tuottaa myös sen lopputuloksen, että varsinkin aiemmassa elämässäni ihannoima täydellisen,kaikkivoipan robotin elämä olisi varsin tylsää. Robotin, joka osaisi kaiken ja tietäisi kaiken. Hänellä ei olisi haasteita, hän ei voisi kehittyä, hän voisi korkeintaan taantua. On suuri ilo kokeilla uudestaan lukea kirjaa, jota männävuosina piti aivan hepreana, ja todeta, että tämä kirjahan on ihan helppoa luettavaa. Silloin tietää, että on edennyt.

Olen rakastunut ajatukseen, että yöunet suorittavat tallennusajoja aivojen pitkäaikaismuistin kovalevylle. Koitan siis ennen nukkumaanmenoa edes vähän katsoa asioita, joita tarvitsen seuraavana aamuna. Nämä voivat näyttäytyä jo jonkin verran helpompina tallennusajon jälkeen. Myös alkoholinkäyttö on minulla määrittelemättömän mittaisessa pannassa, sillä se häiritsee näitä muistiajoja.

Minua rauhoittaa huomattavasti myös ajatus, että jos en pääse kurssejani nyt läpi, minun on palattava näihin asioihin uudestaan. Ehkä ensi kesänä, ehkä vuoden päästä. Ja silloin opin taas lisää! Oikeastaan olisi tavallaan harmillista, jos en joutuisi palaamaan näihin asioihin enää.

Kymmenen kohdan ohjelma

2008-02-20T10:29:00.001-08:00

Minulle on tyypillistä, että yritän...

elää niin kuin itse näen parhaaksi

toimia eettisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla

elää jokaisen hetken

Ymmärtää muita ihmisiä. Kuunnella, mitä heillä on sanottavana.

ajatella positiivisesti ja pysyä hyvällä mielellä

parhaani siinä mihin ryhdyn

ottaa huomioon myös omat tarpeeni ja pitää puoleni

olla kokematta asioita velvollisuuksiksi

kehittää ajatteluani ja ottaa selvää asioista, jotka kiinnostavat minua.

ajatella asioita monelta kantilta, ja olla pitämättä toista vaihtoehtoa parempana kuin toista. Yritän täten olla tuomitsematta itseäni ja muita.

ajatella asioita isommassa mittakaavassa sekä ajan että paikan suhteen. Eli asia elämän mittakaavassa ja maailman mittakaavassa

Oravalle on mielestäni tyypillistä, että hän yrittää...

toimia niin kuin itse näkee parhaaksi

toimia eettisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla

toimia niin, että voi kunnioittaa itseään ja voi olla vihaamatta itseään

löytää oman paikkansa maailmassa ja elämän mielekkyyden

pysyä hyvällä mielellä

kirjata ajatuksiaan ylös ja kehittää ajatteluaan

pitää yllä sosiaalisia kontakteja

ymmärtää muiden näkökantoja ja ottaa toiset huomioon

Pitää huolta kunnostaan

Mielen järjestämisestä

2008-02-17T12:54:00.000-08:00

Joskus tuntuu, että opiskelu on vain keinotekoisen suunnan järjestäminen elämälle. Oikeasti haluaisi tehdä jotain muuta, ja tekeekin sitten kun saa suurta mielihyvää paetessaan opiskeluja. Opiskelut ovat siis antaneet tarkoituksen elämälle, joten siitä asiasta ei tarvitse murehtia samalla kun tekee jotain muuta. Ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun liian pitkä tauko laskujen parista kumuloi ahdistuksen kriittiseen pisteeseen. Tai kun alkaa tajuta, ettei tällä menolla kurssit mene läpi.

Loistava motivaattori opiskeluilleni tällä hetkellä on valmistuminen. Se on jo sen verran lähellä, että sitä uskaltaa jo toivoa ja tavoitella. Aiemmin koin suurta motivaatiokriisiä kvanttimekaniikassa, joka sinänsä on erittäin mielenkiintoista, mutta en ole varma haluanko laskea sitä niin tarkkaan. Mutta nyt kun tiedän, että se nyt on vain opittava tekemään, ja tällä energialla tunneloiduttava kokeista läpi. Muuten ei valmistuta. Kun näin pitkälle tätä omituista fysiikkataipaletta on tultu, loppuun on hyvä kulkea.

Se mitä niillä maisterinpapereilla sitten tehdään, on jäsentymätön ajatus päässä. Onpahan ainakin muodollisesti pätevä moneen toimeen, toinen juttu sitten on, haluaako niitä tehtäviä toimittaa. Mutta onpahan sekin vaihtoehto. Ei sitä tiedä, mihin vielä innostuu.

Korjausliike

2008-02-17T12:29:00.000-08:00

Muistiipanoja stressinhallinnasta. Sunnuntai-illan ahdistus iski päälle. Alkava viikko näyttäytyi edessä lohduttomana työsarkana. Miten ehdin tehdä kaikki laskutehtävät? Ja vielä se toinenkin kurssi, mitenkähän sille käy.

Tilaan auttoi jumppaaminen. Tähän lienee monia syitä. Yksi on liikunnan adrenaliinia tuottava vaikutus ja elimistön toiminnan tehostuminen, jolloin luulen aivojen välittäjäaineidenkin toimivan paremmin. Toinen syy on välillinen. Olen varsin motivoitunut liikkumaan, en vain aina muista tai jaksa tehdä sitä. Kuntoillessa vasta muistaa, kuinka tärkeää se on. Silloin ajattelee, että kursseja tulee ja menee, kunnosta on pidettävä huolta. Silloin jaksaa mennä uusintatentteihin.

Koulustressissä auttaa siis tärkeämpien asioiden löytäminen. Kuntoilu, parisuhteen hoito, elämän tarkkaileminen kokonaisuutena, asioiden ja ilmiöiden tarkkailu - kaikki nämä auttavat laittamaan kurssit omaan lokeroonsa, pois mielen kaapin päältä.

Stressaaminen kai on lähinnä heijastelua toiveisiin ja suunnitelmiin. Olen suunnitellut tekeväni nämä kurssit tänä keväänä, ja tämän tavoitteen kyseenalaistaminen on vaikeaa, koska on myönnettävä toivoneensa liikaa ja suunnitelma ei toteudukaan. Elämä lienee kuitenkin suunnitelmien jatkumo. Suunnitelmien, jotka muuntuvat, kehittyvät, tarkentuvat.

Haluan säilyttää elämisen kurssien suorittamisen ohella. En halua takertua minulle useissa käänteissä tutuksi tulleeseen eksluusioperiaatteeseen, joka tuomitsee kaikki toimet, jotka eivät suoranaisesti tue senhetkistä tavoitetta. Lukiossa tämä oli opiskelu, Jyväskylässä Dodo. Haluan oppia elämään suorittamisen kanssa niin, ettei se estä muita elämän osa-alueita. Haluan myös oppia kestämään epävarmuuksia ja pelkoja toiveiden täyttymättömyydestä.

Ilon maksimointikaava

2008-02-15T06:47:00.000-08:00

Löysin vihdoin ajattelutavan korvaamaan uhrautuminen. Olin pitkään ajatellut, että omilla tarpeilla ja haluilla ei ole niin merkitystä, ilo tulee muiden ilosta, joka on saavutettava vaikka uhrautumalla. Uusi ajatukseni tähtää kokonaisilon maksimointiin. Ei siis lähimmäisen ilon maksimointi vaan lähimmäisen ja itsen ilon maksimointi. Tämä periaate ohjaa toimintaa tavallaan itsen ulkopuolelta, tarkastellaan henkilöä A(minä) ja B(lähimmäinen), ja annetaan ohjeistusta A:lle, kuinka tilanteessa saadaan kokonaisilo maksimoitua. Voidaan ehkä ajatella, että kokonaisilo ei ole osatekijöiden summa vaan tulo, jolloin molempien osatekijöiden kohtuullinen arvo tuottaa suuremman tulon kuin toisen suuri ilo ja toisen olematon.

Kritiikkinä kaavalle todettakoon, etten pidä maksimoinnista, se kuulostaa liian robottimaiselta inhimilliseen ympäristöön. Mutta minua se on silti auttanut ajatuksen apuvälineenä.

Aurinko Helsingissä on kylmä koillistuuli

2008-02-15T06:16:00.000-08:00

Kummallista, miten sama kaasupallo ilmenee eri leveyspiireillä erilaisena säänä. Aurinkoista on, mutta Kyproksella pilvien puuttuminen tuottaa lämpimän ilman, Helsingissä kylmän ja tuulisen. Työkaverit ihmettelevät pyöräilyäni, vähän niin kuin Kyproksellakin olisi tehty. Kummassakaan paikassa ei siis helmikuussa liene yleisesti hyväksytty pyöräilysää. (Kyproksella ei tosin ole koskaan, muutoin kuin maastopyöräilyurheiluun)

Kyproksella tajusin, kuinka maailma on pieni. Tämä ajatus on vaikeasti selitettävissä, se lienee lähinnä ajattelumallien kehittymistä. Ajatus kulkee kuitenkin lähinnä sitä rataa, että maailma koostuu äärellisestä määrästä paikkoja, äärellisestä määrästä asioita, tapahtumia, ihmisiä. On olemassa vain seitsemän mannerta, vain 194 itsenäistä valtiota. Tämä saa aikaan mm. sen, että globalisaatio voi pyyhkäistä maapallon ylitse varsin helposti. Tämä tuli Kyproksella mieleen, kun katselimme hyvilataloja, jotka näyttävät kai aivan samalta, kuin vaikkapa Floridassa tai Australiassa. Palmuja, uima-altaita, ruohomattoa.

Toisaalta myös aika on rajallinen. Ihmisen aika maapallolla on ollut varsin lyhyt. Eilen katsoessamme animaatioelokuvaa Maameren tarinoista mietin elämää eri aikakausina. Kirjojen kirjoittaja Ursula K. Le Guin on arvostellut fantasioiden keskiaikapainotteisuutta, ja halunnut sijoittaa kirjansa pronssi-ja rautakauden vaihdokseen eli noin aikaan 1200 eaa eli suunnilleen Sinuhe Egyptiläisen aikoihin. Yritin katsoa elokuvaa tästä näkökulmasta ja hakea eroja rautakauden ja keskiajan väliltä, mutta en juuri onnistunut. Talot, vaatteet, aseet, ihmiset ovat samannäköisiä. Voi tietysti olla, että elokuva fantasiana on vetänyt mutkia suoriksi, mutta ajatus silti hämmensi minua. Maailma on ollut oleellisesti samanlainen. Valtakunnat nousivat ja tuhoutuivat, mutta muuttuiko mikään? Nykyään elämme niin modernisoituneessa yhteiskunnassa, että se ulkoisilta puitteiltaan on ainakin länsimaissa kovasti toisennäköistä. Ihmiset ongelmineen ja arkisine asioineen ovat tietysti samoja.

Liikuttava kirja 1800-luvulta

2007-09-25T08:42:00.000-07:00

Fournier: "Syphilis et mariage" eli "Kuppa ja avioliitto"

Aurinko teki sen taas

2007-09-25T05:44:00.000-07:00

Jatkaen teemaani olon elävöittäjistä. Tänään oli koko aamupäivä levoton olo, aivan kuin olisi juonut liikaa kahvia tai tentti tulossa. Mitään tällaista mieleentulevaa syytä olla levoton ei ollut. Olo parani vasta vähän ennen töihin lähtöä. Mitkä saattoivat vaikuttaa:

1. Laitoin pitkäkseni auringonläikkään. Kohdistin silmäni suljettuina aurinkoa kohti. Olo parani hetkessä.

2. Join myös Rilassante teetä, jonka tarkoitus on rentouttaa. Loistavaa ainetta, jos sillä on tällaisia vaikutuksia.

3. Sain vatsalleni hyvää täytettä mangoldi-kesäkurpitsakeitosta.

4. Pääsin ulkoilmaan kävelemään. Tänään on ollut aivan loistava sää. Jepa saattoi minua Töölönlahden rantaan matkallani töihin. Rannassa otin pitkästä aikaa kuvia Jepasta ja syysväriloistosta. Kiipesin myös isoon koristeomenapuuhun. Hauskaa tehdä asioita pitkästä aikaa. Olisin jopa ehkä säästynyt aamulla levottomalta ololta, jos olisin tehnyt aamulenkin. Ehkä kokeilen sitä seuraavalla kerralla.

Perjantaina mennään ehkä sienestämään.

ihme ilo

2007-09-24T07:41:00.000-07:00

Hah, piti kirjoittaa saman tien kun tulen iltatöihin kirjastoon, mutta kaksi tuntia meni ensin muuhun. Taisi olla facebookissa uppoutumisen tilaa.

Ilokseni nimittäin huomasin olevani todella onnellinen herätessäni tänään päiväunilta. Pyöräillessä töihin ajattelin, että tämän lähemmäs onnellisuutta en kai pääse, tai ei kannata pyrkiä. Tai no ei siis ole ideana tyytyä mihinkään, vaan että hyvältä vain tuntui. Koitan tässä päreessä eritellä, mistä hyvä olo saattoi johtua. Tähän on terapeuttinikin kannustanut, löytämään keinoja iloon pääsemiseen.

Näin ensimmäiseksi mainittakoon, että ilo on minulle mysteeri, siksi tämä kiinnostanee. Mistä ilo tulee, miksi joskus on aivan taas mahdoton epätoivo-olo. Tuntuu lähinnä siltä kuin aivojeni kemioissa vain tapahtuu jotain. Heittelyä tapahtuu yhdenkin päivän sisällä. Tai tunnin sisällä. Yhtäkkiä. Luulen, että mieli reagoi muutokseen, ei absoluuttiseen arvoon, mitähän se nyt sitten tarkoittaisikaan.

Mutta niin, siihen erittelyyn onnen syistä:

1. Nukuin päiväunet. Mielelle levon antaminen on tietysti tärkeää. Lähinnä kysymys on siitä, miksi puolentoista tunnin päiväuni muutti oloa uskomattoman paljon. Aamullahan olin varsin apea, alakuloinen. Herätessäni olo oli helppo, ei tarvinnut pyristellä iloon, se oli siinä. Pää oli kirkas, lasinen, kuulas. Virkeä olo oli hämmentävä jo siksikin, että yleensä päiväunien jälkeen herääminen kestää ainakin puoli tuntia, unta vain haluaisi jatkaa. Olen kyllä ollut monesti virkeä päiväunien jälkeen alkujärkytyksen ohi mentyä.

2. Joogasin aamulla. Kehonhuollon, venyttelyn, kehohallinnan merkitys mielelle on minulle vielä uusi asia, enkä tunnista omakohtaisia kokemuksia vielä juurikaan. Tästä aamusta tiedän, että maatessani liikuntasalin lattialla ohjatun joogan alkua odotellen tunsin oloni varsin kurjaksi. Joogan päätyttyä olo oli jo parempi, hetkittäisesti, keskinkertaisesti, mutta kuitenkin. Löysin arvokkaan ajatuksen, että koen iloa siitä, että minulla on parempi olo kuin aamulla.

3. Aurinko paistoi, kun heräsin. Olen useasti huomannut valon määrän vaikuttavan minuun. Tänäkin aamuna tuntui apealta herätä harmauteen. Kirkasvalolampun sytyttäminen auttoi jo. Päiväunilta herääminen sisään tulvivan valon määrän tuntui huumaavan hyvältä. Rakastan erkkeriä!

4. Olin syönyt hyvin. Intialainen kasvisruokalounas oli ihanaa. Ruoan jälkeen tuntui vain hyvältä mennä nukkumaan. Ei tehnyt edes mieli mitään makeaa, tai kahvittelua.

5. On syntymäpäiväni. Annoin itselleni luvan tehdä mitä haluan. Halusin mennä Gandiin syömään, ja menimme. Siinä varmaan ainoa asia, minkä tein. Mutta ajatus taisi silti olla uusi. Eli: "Minä voin tehdä mitä haluan." Ja tämä on mahdollista toteuttaa suhteen sisällä ja sen puitteissa, sen avulla. Ennen totuin ajattelemaan asiat muiden kautta, eli kun läheiset ovat onnellisia, minulla on lupa ja mahdollisuus olla onnellinen. Minun omat tarpeeni ja toiveeni eivät ole niin tärkeitä, mitä tehdään on oikeastaan "ihan sama". Kaikenlaisissa toimissahan on kuitenkin paljon hyviä puolia. Nyttemmin olen monesti ollut tilanteessa, jossa en osaa asettaa voimakasta mielipidettä siitä, mitä tehdään. Varsinkin Jyväskylän aikoina vaikeus tehdä päätöksiä oli piinaava. Muistan eräänkin perjantai-iltapäivän, jolloin olen pakannut reppuni lähteäkseni Helsinkiin johonkin Dodo-juttuun viikonlopuksi, mutta vain makaan sängylläni aivan tuskissani, koska en ole varma, olisiko paras lähteä vai jäädä Jyväskylään, jossa myös oli jokin meno. Jos muistan oikein, makasin vain sängylläni siihen asti, etten enää olisi ehtinyt junaan, jolloin pystyin ajattelemaan, että nythän se Helsinki-vaihtoehto on siis poissuljettu, hyvä. Helpotus asioiden helpottumisesta oli suuri.

On mielenkiintoista miten tämä vaikeus suhteutuu käyttäytymismalleissani olleeseen jäykkyyteen, eli suurin linjamuutoksiin. Tällaisia ovat olleet ainakin koulunkäyntipedanttisuuden vaihtuminen lusmuiluun lukiosta yliopistoon mennessä ja toisaalta elämän muutos Jyväskylästä Helsinkiin muuttaessa, jolloin kaikki vapaaehtoishommat saivat kenkää, vanhoja kavereita en nähnyt enää juuri ollenkaan. Ilmeisesti molemmissa tapauksissa olin kerännyt suuren raivon vallitsevia tilanteita kohtaan. Lukiossa väsyin kouuhommiin pahasti, muistan kuitenkin olleeni oikeastaan iloinen mennessäni kouluun, sillä kouluaika oli päivän lepoaika. Silloin siis oli löysempää kuin koulun jälkeen, jolloin läksyjen määrä tuntui uuvuttavalta. Kirjoitusten jälkeen pääsin suorituspaineista, ja joskus tuntuu että yliopistossa stressasin liiankin vähän. Muistan kadulla kävellessäni kadehtineeni vastaan tulevia mummoja, jotka saivat löysäillä eläkkeellä ilman koulukiireitä.

Jyväskyläaikoina minulla oli kenties jonkinlainen hätä kokea kaikki se elämä, joka oli jäänyt teinivuosina elämättä. No tulipahan elettyä. Monenlaiset harrastukset ja kokeilut ja mielekkäiksi koettujen asioiden edistäminen tuntuivat hyvältä. Aikansa. Vuoden 2005 aikana alkoi elämän mielekkyys hävitä, ja velvollisuudet ties minne saivat aikaan suuren väsymyksen ja haluttomuuden. Tunsin olevani ansassa tekemässä asioita, jotka eivät kiinnosta. Muutto parisuhteen perässä toiselle paikkakunnalle päästi minut kuin koiran veräjästä. Mikä helpotus.

Nyt elämässä ei ole mitään suurta vikaa. Tämän luulen aiheuttavan omanlaistaan problematiikkaa. Jos nimittäin tuntuu vaikealta ja on apea olo, ei osaakaan nimetä, mistä se johtuu. Luulen, että ennen olen liian helposti niputtanut kaikkien pahojen olojen johtuvan jostain isosta asiasta. Suurimpana asiana apeus siitä, ettei ole parisuhdetta. Pienempinä asioina koulu- tai muu velvollisuusstressi. Nyt kun mitään näistä ei ole, olen monesti ollut ymmälläni pahojen olojen kanssa. "Miksi ihmeessä minusta tuntuu tältä, eihän mitään ole pielessä?" Ja sitten kun om tullut paha olo, olen lähtenyt etsimään ilmeisesti tottumuksesta vikaa isoista linjoista. "Ilmeisesti en voi olla onnellinen tässä parisuhteessa. Mutta häneenhän olin silloin ihastunut. Ehkä hänen kanssaan olisin onnellisempi." Tämä on ollut häiritsevänä pakkoajatuksena viime aikoina. Mikään järkeily ei tunnu tepsivän. Mielikuvat menneisyydestä piinaavat. Aikana ilman parisuhdetta minulle oli ilmeisen tärkeitä skenaariot monista eri naisista. Seksuaalisuus haki toteutumiskanavaansa. Muistan ihastuneeni helposti. Yleinen ajatukseni uuteen naispuoliseen tuttavuuteen tutustuessa oli: "Millaista olisi olla parisuhteessa hänen kanssaan" Tällainen lienee monillekin (varsinkin miehille) tuttua ainakin jossain voimakkuudessa. Minulla se kuitenkin oli mielestäni varsin voimakas. Tuska parisuhteettomuudesta oli suuri. Nyt asian ratkettua, suuren mullistuksen tapahduttua, elämän seesteennyttyä hyvään parisuhteeseen, olisi kätevä päivittää mieli saman tien muuttuneisiin olosuhteisiin. Tämä on tapahtunut kuitenkin viipeellä. Olen päättänyt antaa sille aikaa ja olla rauhallisin mielin. Toivon kehittyväni tunnistamaan alakuloisuuden syitä, silloin oppisin enemmän ilostakin. Luulen asian etenevän hyvin terapiankin avulla, ja sen kautta, että opin tunnistamaan tarpeitani ja halujani. Niiden toteuttamisesta luulen aiheutuvan onnea.

Jopas lähti iso pyörä liikkeelle. Takaisin erittelyyn.

6. Kävimme hyviä keskusteluja Jepan kanssa. Puhuimme lasten hankkimisesta ja siitä, ettei siitä kannata stressata. Olen huomannut ajattelevani asiaa aina välillä, ja stressaantuvani siitä. No ei liene mikään ihme, ei tosiaankaan ole kyse mistään keksipaketin ostamisesta vaan vuosikymmenten projektista. Mutta tässäkin luotan nyt tällä hetkellä siihen, että asiat etenevät painollaan. Asia kerrallaan.

7. Olin menossa töihin. Tekemään omia asioita. Olen viime aikoina huomannut tarvitsevani omaa tilaa. Sen uskon olevan aivan normaalia. Terapeutin kanssa puhuimme paljon parisuhteen vaiheista. Ensin on tiivis vaihe, joka voi kestää vuosiakin. Sen jälkeen on vuorossa jonkinlainen identiteetin hakeminen suhteessa. "Minä olen parisuhteessa, mutta elämässä on muutakin kuin parisuhde. Mitä se on? Mitä parisuhde merkitsee?"

Koitanpa vielä vastata omiin kysymyksiini. Muuta kuin parisuhde on tämä iltatyöni, opiskelurästini, lukeminen. Minulla on myös ystäviä, myös muissa kaupungeissa. Minulla on omat ajatukseni, joista jotkin ovat kyllä parisuhteeseen liittyviä.

Parisuhde merkitsee sitä, että tiedän olevan rakkaan ihmisen, joka haluaa elää kanssani. Minulle on ollut vaikeaa kestää epävarmuutta. Parisuhteessa on kuitenkin se varmuus, että ainakin hyvin suurella todennäköisyydellä saan ensi yönä nukkua rakkaan ihmisen vierellä. Olla lähellä, nähdä hymy.

"Toisella on toisensa, on kaikki yksinkertaista." Pauli Hanhiniemi.

Ihana banneri

2007-09-21T13:35:00.001-07:00

Rakastaa Laulu
Tuhansia 100% Maksuton Rakastaa Laulu!
FI.Funmobile.com/Rakastaa Laulu

Vihasta

2007-09-07T06:54:00.000-07:00

Eilen kirjoitin vihan tunteistani. Jäi mietityttämään sanavalintani. Viha, mitä se on?

Wikipedian mukaan "Viha on inhon, vastenmielisyyden, antipatian tai vihamielisyyden tunne." Siinähän on neljä eri asiaa! Uskallan väittää, että usein puhuttaessa vihasta puhutaan nimenomaan vihamielisyydestä. Jos puhutaan jostain muusta, puhutaan inhosta, vastenmielisyydestä tai antipatiasta. Mitenkähän tuo viimeinen edes määritellään, wikipedia ei osaa auttaa.

Englanninkielinen wikipedia kertoo hieman eri tavalla: "Hatred is an emotion of intense revulsion, distaste, enmity, or antipathy for a person or thing, generally attributed to a desire to avoid, restrict, remove, or destroy the hated object."

Hmm... tässä tuli jo hieman lisää informaatiota. Vihan vallassa halutaan siis välttää, eristää, poistaa tai tuhota vihattu kohde. Mielestäni on kuitenkin hieman eri asia, jos haluaa välttää tai TUHOTA jonkin kohteen. Ei ole siis perusteltua käyttää samaa sanaa kuvaamaan näitä kahta tunnetta.

Eilen kuvailin vihantunteitani vikuroivaa asiakasta kohtaan. En halunnut tuhota häntä, en myöskään poistaa tai eristää. Halusin oikeastaan välttää häntä. En voi oikeastaan sanoa tunteeni olleen vihaa, koska siitä tulee mieleen vihamielisyys ja siitä mieleen tuhoaminen. Mikä siis olisi parempi sana?

Vastenmielisyys ja inho ovat jotenkin hahmottuneet synonyymeiksi päässäni. Mutta eiväthän ne ihan samoja asioita ole. Inhoa käytetään inhottavia asioita kuvaamaan. Mieleen tulee kissanpaska tyynyllä ja liiskaantunut torakka. Vastenmielinen assossioituu ajatustasolle. Jokin ajatus voi tuntua vastenmieliseltä. Ei näistä sanoista kuitenkaan löytynyt apua kuvatessani tunteita asiakasta kohtaan.

Luetaanpas lontoonkielistä wikipediaa eteenpäin: "Hate can be based on fear of an object or past or present negative consequences of dealing with the hated thing." No nyt päästään asiaan. Pelko. Sitä mielestäni tunnistan eilisessä tilanteessa. Pelko epäonnistumisesta tehtävän suorittamisessa. Pelko asiakkaan vahingoittamisesta. Pelko siitä, että asiakas suuttuu. Pelko epävarmuudesta. Pelko osaamattomuudesta. Pelkäsin siis tilannetta, jossa en osaa, epäonnistun ja aiheutan vahinkoa ja minulle suututaan. Vihasin siis ennen kaikkea itseäni siitä, että olin muka lammasmainen.

Miksi pelkään, että minulle suututaan? Miksi se on niin vaarallista? Selitys löytynee siitä, että olen ollut perfektionistinen. Jos minulle suututaan, olen tehnyt jotain väärin, olen tehnyt virheen, en ole ollut kunnollinen, minun olisi pitänyt olla parempi. Vaikka olen jo paljon oppinut virheiden sallimisesta, vielä on matkaa kuljettavana.

Miksi asiakastilanteen jälkeen olin sitä mieltä, että minun olisi pitänyt sanoa vastaan, puolustautua. Mitä se olisi auttanut? Tilanteen eskaloiminen olisi todennäköisesti pahentanut tilannetta. Miten pahan sanominen toisi paremman olon. Kenties olen mystifioinut puolustautumisen, koska en ole sitä juuri koskaan harrastanut. Eli ajatellut, että jos vain olisin jämäkämpi ja en alistuisi mihinkään, olisin onnellisempi. Onnellisin tie löytynee kuitenkin jostain keskitieltä. Isoissa linjoissa ei voi alistua, tai ei koe itseään kuulluksi. Mutta jos joku pönttö käyttäytyy vähän asiattomasti, se on hänen häpeänsä, ja minulla on oikeus olla sellaisen yläpuolella.

Koitan opiskella hieman kreikan kieltä ensi tammikuun Kypros-oleilua varten. Tämän päivän uudet sanat olkoon (<< anti' {kr} vastaan + pa'thos {kr} mielentila)

Tilanteiden vaikeudesta

2007-09-06T06:08:00.000-07:00

Myyn 500 kopion kopiokortin asiakkaalle, ja hän haluaa maksaa pankkikortilla. Kortinlukulaite on minulle vieläkin hieman vieras, ja uskallan väittää sen olevan varsin huono käyttöliittymältään noin muutenkin. kortinlukulaite ehdottaa ensin maksamista Visalla, mutta tästä pitäisi päästä pois, koska haluttiin maksaa pankilla. Viimeksi, kun oli vastaava tilanne, homma meni ihan pieleen, ja maksu meni visan puolelle, vaikka yritin mielestäni edetä loogisesti. jossain vaiheessa maksu oli kuitenkin peruuttamattomasti maksettu visalla, eikä sille enää mitään voinut. Se tilanne ei ollut vaarallinen, sillä silloinen asiakas suhtautui virheeseeni varsin ystävällisesti eikä välittänyt vaikka lasku menikin visalle.

Nyt koitan valita pankkia, mutta valitsenkin visan ja kauhu nousee että taasko tämä menee pieleen. poistan kortin ja saan peruttua toimituksen. Koitan uudestaan ja pitääkin siis painaa oikeanpuolista näppäintä, niin sitten saan pankin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Asiakas sanoo oikein tuimasti ja mielestäni vihamielisesti: "Minä ehdotin tuota, olisi pitänyt uskoa!" Järkytyn, jähmetyn, sanon: "Anteeksi", enkä osaa olla enää ollenkaan. Tilanne loppuu, kun maksutapahtuma on tehty, asiakas ei sano mitään, tutkii kuitin perusteellisesti ja poistuu.

Tilanteen jälkeen olen aivan jumissa. Mitä tein väärin, mitä minun olisi pitänyt tehdä, kohdeltiinko minua väärin? Poljinko jotenkin asiakkaan oikeuksia jotenkin hermostuneesti käyttelemällä itsevaltaisesti kortinlukijaa ja vielä väärin?

Lähinnä minua mietityttää välitön tuntemukseni tilanteen jälkeen. Mietin: "Miksi en puolustautunut, miksi en sanonut vastaan. Miksi en koittanut pehmentää tilannetta jollain sananparrella, vaikkapa: ´eihän tässä kuinkaan käynyt´." Hymyilin vain lamaantunutta, järkyttynyttä hymyäni. Minussa heräsi voimakas vastareaktio, mutta vasta tilanteen JÄLKEEN. Itse tilanteessa olin aivan lamaantunut.

Tämä muistuttaa monia tilanteita henkilöhistoriassani. Yläasteen koulukiusaustilanteissa lamaannuin aina, ja sitten helposti jälkeenpäin mietin, että seuraavalla kerralla sanon vastaan. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Äitini purkaessa minulle kippaustyylisesti omia murheitaan en koskaan vastustellut. Olin vain ärtynyt, etten jaksaisi nyt kuunnella. Mutta en pystynyt olemaan välittämättä. Isän ollessa humalassa teki monesti mieli sanoa suoraan, mitä sellaisesta käytöksestä ajattelee, mutta tätäkään ei juuri koskaan tapahtunut. Tähän vaikutti se, että äiti halusi, ettei isän kanssa puhu mitään tämän ollessa humalassa, ettei vahvistaisi tätä käytösmallia. No kynnys puhua sillä tavalla suoraan onkin ollut minulle korkea.

Olen ollut pakkomielteisen huolestunut siitä, loukkaako puheeni ihmisiä. Tämä on liittynyt yleiseen huoleeni siitä, että olen vahingoittanut ihmisiä monin tavoin. Kiinnostavaa on, että olen sallinut monenlaista käytöstä itseäni kohtaan. Vai olenko? En toivonut kovin ruusuista tulevaisuutta koulukiusaajilleni. Sitä käytöstä en siis sietänyt. Olen myös miettinyt, että vaikeuteni kohdata vihamielisyyttä, suuttumusta, jopa pientä lausuttua tai ilmaistua ärtymystä itseäni kohtaan liittyy oman vihantunteeni tukahduttamiseen ja sen kieltämiseen. Kun jotakin ei salli itseltään, ei sitä helposti salli muiltakaan.

No nyt kun tilannetta on purkanut, siihen on helpompi suhtautua. Töissä on se hyvä puoli, että eteenpäin mennään koko ajan. Uusia asiakkaita tulee, niitä palvelee, niihin työtehtäviin syventyy ja saa hyvää palautetta. Tulee myös itselle olo, että osaa.

Taito, joka on selvästi minulla vielä kehitysasteella, on ulkoistaminen. Miten osaisin ajatella ihmisten palautteen koskevan tekoja joita ruumiini tai mieleni on tuottanut, ei minua ITSEÄNI. Eli jos asiakas sanoo saaneensa huonoa palvelua, se ei tarkoita, että MINÄ olisin huono. Antamani palvelu oli hänen mielestään huonoa. Siihen voi taas olla monia syitä. Tässä suurin syy varmasti oli oma epävarmuuteni kortinlukijan käytössä.

Minulla on ollut valtava tarve saada palautetta. Nimenomaan positiivista. Negatiiviseen palautteeseen olen suhtautunut todella vakavasti ja oikeastaan järkyttyen. MInulla on ollut suuri tarve tulla rakastetuksi ja saada hyväksyntää.

MInulle vihastunut asiakas poistui juuri kirjastosta. Hänen ohikävelyään katsellessani minussa nousi omituisia vihantunteita. Sallin ne itselleni, mielestäni hän käyttäytyi asiattomasti. En kuitenkaan vihaa häntä henkilönä, hänellä on todennäköisesti stressiä, joka ärsyttää. Minulla on oikeus tunteisiini. Vihantunteeni kertoo minulle, että minua uhataan. Viha ohjaa vastuun muualle, eli en ota kaikkea itseeni. Minun ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista antautua vihani valtaan ja raivota. Vihaa ei ole tarkoitus purkaa, se on tarkoitus käsitellä.

muistilista hyvästä olosta

2007-09-06T03:11:00.000-07:00

Johtoajatuksena se, että on hyvä olo. Ainakin parempi olo kuin joskus muulloin. Ei muulla tarvitse olla niin paljon väliä. Ei haittaa, vaikka ei ole varmuutta asioista. Ei haittaa, vaikka ei pysty kyseenalaistamisen hällyvässä suossa asettaa jalkaansa välttämättä millekään tukevalle pohjalle. Riittää tietoisuus siitä, että nyt on hyvä olla tässä. Juuri nyt. Minulla on oikeus nauttia siitä.

Hengitän. Sisäänhengityksellä taakse kylkiin. Uloshengityksellä napa kohti selkärankaa ja ylös rintalastan alle. Hengittämiseen keskittyminen tuo rauhallisuutta. Tahti hidastuu, hidastuu. Rauhallisuus lisääntyy, kun hengityksen tahti hidastuu. Haukotuttaa. Uskon, että haukotteleminen lisää hyvää oloa. Se antaa aivoille happea. Se virkistää.

Meidän piti vain hetki oikaista, ja sitten lähteä kirjastoon poistomyyntipäiville. Hän taisi nukahtaa, vaikka hampaisiin paikkauksen jälkeen sattuukin.

Muita tärkeitä asioita elämässäni tällä hetkellä:

unelma maalle muuttamisesta. Eilen kirkastui mieleeni, että siellä ja siinä elämäntavassa on helpompi keskittyä elämän perusasioihin. Ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen kulutetaan paljon aikaa ja vaivaa. Tekemisessä ja olemisessa on selvä motivaatio. Elämän mielekkyys ei muodostu hankalasti hahmotettavista optioista, vaan lähiympäristöstä. Jos rappu repsottaa, sen voi korjata ja saada siinä mielekästä tekemistä, ja onnistumisen tunteen, ja tyytyväisyyden siitä että on saanut jonkin asian hoidettua.

Toisaalta mummon mökissä asuminen jatkaa kasvuani epävarmuuden sietämisessä. Aina on jokin asia kesken. Keskeneräisyyttä on siedettävä joka päivä. kasvimaan hoitaminen on samalainen puuha, valmista ei tule koskaan. Koskaan ei ole tekemisen puutetta, aina voi tehdä jotain. Asian voi tosiaan ajatella niin päin. Ei tarvitse ahdistua siitä, että olisi niin paljon tekemistä. Voi olla onnellinen siitä, että on niin paljon mielekästä tekemistä. Tekemistä, joka on kohti jotain päämäärää, varsin konkreettista jopa. Lopullista päämäärää ei kuitenkaan koskaan tavoita. Sen tajuamiseen toivon kasvavani joka päivä. Elämä ei ole pelkkää suorittamista. päämääristä ei ole kuitenkaan kokonaan syytä luopua, tulevaisuutta on arkielämässä kuitenkin suunniteltava. Mutta se on käytännön ongelma. Tärkeintä on se, miltä tuntuu nyt. Tai no, ei pidä hermostua jos tuntuu pahalta. Silloin voi ajatella, että kerää potentiaalia tulevaisuutta varten. Esimerkiksi nyt minusta tuntuu hyvältä, koska minulla on parempi olo kuin eilen. Muistan sen lohduttomuuden ja päämäärättömyyden ja elämän mielekkyyden puutteen. Nyt asia ei vaivaa minua. Olen tyytyväinen näin.

Viimeaikojen teemoja

2007-03-05T00:37:00.000-08:00

-lomaosake-esittely
-lomasuunnitelmat
-italianopiskelu
-kandintyönteko
-uuden työn aloittaminen
-kissan opettaminen vähemmän krantuksi
-narsissit
-vähän päivässä italianopiskelua, venyttelyä, olkapääjumppaa, vanhojen spostiviestien poistoa, paljon kandia

Roikkuva säkki

2007-03-03T07:29:00.000-08:00

Herttinen sentään mikä jano. Eilinen meni kartsalla, sitten yö ei. Hellittävänä kolme nallipyssyä, jotka paukuttivat pehmosti. Kiiruhtava runoniekka repesi kirkuen. Rupesi nukuttamaan.

Hirmuhallitsija

2007-03-02T05:13:00.001-08:00

Harmilllisen kova iski päin kasvoja kun pyöräilin kohti uutta nousua. Enhän osannut varata mukaan paristoja, jotka olisivat auttaneet oravannahkojen kanssa. Juuri kun olin saapumassa juurien luokse, sementti rapisi nilkoistani. Lippulaivana livuin läpi sumuisten vuorten. Ahmatit saapuvat, tytöt kiljuivat. Hurmiohenkiset heitukat haastelivat savoksi.

2007-03-02T05:13:00.000-08:00

Harmiton Julle

2006-07-06T12:10:00.000-07:00

Olihan ukko. Mäni kolmosen ratikkaan, vaikka se oli talleilla. Sano menevänsä rautakauppaan ostamaan koiranruokaa. Esitteli ihtensä rekkakuskiksi, virman nimi oli Alamäki Oy. Ostin sille hk blöötä, jos vaikka paluumatkalla tulis nälkä.

Maitoa hanskassa

2006-06-26T12:09:00.000-07:00

Mittee sen pittee olla, että aina tiistaisin on maitoa hanskassa? Perkkules se on semmonen juttu, että jos ei ala maito poistumaan ni en ennee iänestä. En

Naisen kanssa ladossa

2006-06-26T11:55:00.000-07:00

Mänin minä kerran naima-aikeissa Päkiän takana olevalla heinäpellolla. Tulipa siihen lato, josta kuului huuto: "Tule tofusonni tänne!" Tulinhan minä. Siellä oli semmonen riihipiru, että piti kossusta ottaa pari rohkaisua. Mutta johan oli kohta parvekkeen ovet levällään. Siinä sitten ihmettelemään, että mikä se nyt on kun on kylymä. Vaikka ollaan vällyjen, lämpimien peittojen alla, niin eikö ne nännit vaan kylymissään nöpötä. Annoin sitten repusta hupparin päälle paralle, eihän sitä nyt kylymissään Sirpa pärjää. Ei aattanna, yhä nöpöttää. No takki päälle, ei millään asetu. Siitäpä sitten viereisistä mökeistä hakemaan lisää kossua ja vilttejä. Kävipä sitten niin, että eksyin Rovaniemelle menevään bussiin. Mitähän sille Sirpalle nykyään kuuluu. Ol se niin kylymissään. Hampaissakin tahnaa.