Kassamietteitä

Pitkän seitsemän tunnun päivän kassalla oltuaan on varsin puhki. Seitsemästä kahteen, välissä tosin kävin tunnin mittaisen keikan työterveyslääkärillä työhöntulotarkastusasioissa. Taukoja en oikeastaan ehtinyt pitää, ensimmäinen olin katsonut väärin, ja käväisin vain nopeasti tauolla, jotta toiset kassat pääsisivät syömään. Koulujenpäättäjäisviikonlopun myynti oli vahvasti etupainotteista, eli tämä päivä perjantai oli tosi kiireistä. Jatkuvalla virralla liukuhihnalta leivän saa. Onneksi ei sentään paljon ostettu alkoholia, se aina stressaa alaikäisyysvalvonnan vuoksi.

Väsyessä alkaa tehdä virheitä, jotka ovat kassalla ollessa stressaavia, kun jono seisoo. Näin väsyy lisää, ja tekee lisää virheitä. Lisäksi saa kestää asiakkaiden huokailuja:

-"Ai minä kun luulin, että vain viiden kympin setelit tarkistetaan valaisulaitteella"
-"No se vähän riippuu..."
-"Niin riippuu myyjästä ja asiakkaan pärstäkertoimesta"
-"No ei se nyt siitä riipu!"
-"Menee paljon aikaa, kun tässä on ollut muutenkin odottelemista"

Menen taas aika säppiin tästä, mutta hetken jälkeen alan arvostaa tätä suorasuista tätiä. Hän onneksi sanoi, mitä monet ovat vain ajatelleet. Olin miettinyt aiemmin päivällä, miksi monet asiakkaat lähtevät niin nyrpeinä kassalta. Olin tarkistanut vaatetustani ja hiuksiani, ja ihmetellyt. Tämä setelien tarkistaminen onkin voinut olla syy. Ihmiset ehkä loukkaantuvat, kun varsinkin pieniä seteleitä tarkistetaan, ja toisaalta tuskastuvat ajanhukkaan. Hyvä, että tämä tuli esille, onneksi on ärtyneitä tätejä. Jos en olisi tehnyt virheitä, en olisi tätäkään oppinut!

Täytyy kuitenkin sanoa, että tulee tunne, että valmistaudun asiakaspalvelussa ihmisvilinästä maaseudun rauhaan poistumiseen. Tulee tunne, ettei välitä nähdä ihmisiä kaiken sen pakotetun vuorovaikutuksen jälkeen. En minä ihmisiä syytä, monilla on kiirettä, ovat myöhässä töistä, vaikea elämäntilanne, ei jaksa hymyillä tai olla ystävällinen. Mutta en minäkään halua sitten nähdä ihmisiä enempää kuin on pakko. Tuntuu lähinnä siltä, että ihmisten tapaaminen on mukavaa jonkun toimen ohella. Jos tekee mieli sushia, sitä on kiva tehdä jonkun kanssa. Tai vaikka kävellä metsässä. Mutta asiakseen baariin meneminen juttelemaan tuntuu vaikeammalta. Sekin voi olla mukavaa, jos puhuttavaa riittää. Lähinnä jäykemmissä sosiaalisissa kanssakäymisissä tällainen voi käysä ahdistavaksi.

Parisuhde on onneksi oma lukunsa, siinä ei yleensä tarvitse jännittää. Saa ansaitsematonta positiivista huomiota, töissä kun ei yleensä saa positiivista huomiota, vaikka ansaitsisi. Olenkin jo alkanut asennoitua töihin niin, etten odota positiivista palautetta, enkä pyri siihen. Teen työn hyvin, mutten uhraudu kiitosten eteen. En tosin tiedä, miten olisi tarkoitus pitää homma työajalla, ja silti tehdä asiat hyvin. Tänäänkin meni puoli tuntia ylitöiksi.

Rahaakin mietin. Työhönperehdyttäjäni naureskeli kassasta, että voi vain kun kaikki rahat olis omia. Itse en osaa ajatella niin, en osaa toivoa rahaa. En oikein tiedä, mitä tekisin, jos tililleni tulisi vaikka lottovoittona miljoona. Ilmeisesti tulisin onnettomaksi vastuusta. Ostaisin kai sen meidän talon maalta, ja sinne energiajärjestelmiä. Jos olisi ylimäärin rahaa, voisi perustaa vaikka kodittomien koirien kennelin, ja palkata sinne ihmisiä töihin. Mutta tuskaa asiasta tulisi. Miten rahan parhaiten käyttäisi? Tuntuu ihanan vapauttavalta, kun on köyhä ja velkainen, ei tarvitse miettiä asiaa. En osaa ajatella, että olisi ihanaa, kun olisi paljon rahaa, niin ei tarvitsisi tehdä töitä. Minulle leivän hankkiminen omalla työllä on olennainen elämän mielekkyyden osa. Kunhan ei tarvitse tehdä liikaa töitä, enemmän kuin tuntuu mielekkäältä.

Kirjastossa eräs jo tutuksi tullut asiakas valitteli, kuinka Suomen hallintoon on pesiytynyt todella taitavia rikollisia, jotka vuotavat kaikki Suomen tiedot ulkovalloille. Hämmentävää. Asiakaspalvelu onnistuu aina yllättämään. Kirjastossa se on mukavampaa, sillä tässä ehtii jutellakin. Vuorovaikutus kassalla on niin minimaalista, että se tuntuu lähinnä kireältä.

Seuraava asiakas antaa lahjalippuja Satsiin. Jopas nyt. Tilannetta tasoittaa jo liiankin tutuksi tullut äreä valittaja, jonka asiointityyli on todella aggressiivinen.

Vastareaktio

Lukiessani vanhoja sähköpostiviestejäni vuodelta 2004 koen tunnekuohuja. Vuoden 2004 loppu on ollut elämässäni huikean täydenoloista, se käy viesteistä ilmi. Järjestöasioita on todella paljon, kouluvierailuja, kavereiden näkemistä. Opiskelusta ei ole mitään viitteitä.

Eritoten kehoa kiihdyttää erääseen tapahtumaan liittyvien viestien lukeminen. Kirjoitimme ystävän kanssa tiedotteen kommenttina silloisen olinpaikkani voimalaitoshankkeen ympäristövaikutuksiin. Seurasin ystäväni esimerkkiä, ja allekirjoitin tiedotteen nimeni lisäksi silloisen järjestöni nimellä. Sain tästä paljon palautetta, josta muistan olleeni silloin pois tolaltani. Nyt kommentteja lukiessa ne vaikuttavat hyvin asiallisilta.

Orava muistaa myös tapauksen, ja se oli hänen mukaansa iso juttu silloin. Ihmiset olivat ärtyneitä ja turhautuneita, koska heidän kova työnsä järjestön julkisuuskuvan rakentamisessa valui hukkaan, kun joku tolvana tekee mitä lystää. Vaikuttaisi siis siltä, että silloin aikoinaan minua itse asiassa käsiteltiin silkkihansikkain, ja suodatettiin ärtymys yhteydenpidosta mahdollisimman hyvin pois.

Ajatukset näitä viestejä lukiessa ovat joka kerralla varsin samanlaiset: "Ei ei ei, kärsimystä" , "Luojan kiitos minun ei tarvitse enää olla järjestöelämässä, ihanaa että pääsin pois" , "miten olen voinut hakeutua tuollaiseen". Hyvin harvoin saan minkäänlaista haikeutta järjestökuvioista, lähinnä joskus muistellessa ihmisten kanssa vietettyjä hetkiä. En muistele innolla aikaan saamiani asioita, en oikeasti tunnista niitä.

Järjestötoiminta oli minulle kova koulu. Olin siihen mennessä tottunut saamaan kehuja kaikesta mitä tein. Nyt sainkin kehuja harvoin, jos ollenkaan. Olin oppipojan roolissa, enkä itseluottamukseni oikein missään vaiheessa ollut kovin suuri. Minulla oli tunne, että jos teen jotain luovaa, siitä seuraa rangaistus. Into ja motivaatio haipuivat, kiinnostukset muuttuivat velvollisuuksiksi, eikä mitään huvittanut enää tehdä. Paloin loppuun ja halusin vain pois.

Toivon, että pikkuhiljaa voin käsitellä kokemuksiani, jotta voisin lieventää niiden muistoista syntyviä voimakkaita tunteita. Tunnen vieläkin, että minua on kohdeltu väärin. Että tein hienosti ja olisin ansainnut tunnustusta. Tiedän kuitenkin, että minua on kohdeltu asiallisesti, tasaveroisesti muiden kanssa. Silti perustuntemus on: "pitäkööt tunkkinsa, kun minun työni ei kelvannut" Olin ehkä siihenastisen elämäni perusteella olettanut, että ihmiset tulisivat kasapäin kehumaan ja ihmettelemään, miten minä niin paljon jaksan ja teen. Näin tapahtui peruskoulussa ja lukiossa (lähinnä vanhempien toimesta). Kesäteatterissakin 2004 kesällä ensikertalaisena sain kehuvia arvosteluja. Olin siis rakentanut pilvilinnan, jonka kai oli jossain vaiheessa haihduttava.

Hieno koulu se oli. Opin olemaan tekemättä asioita velvollisuudesta, vaan lähtien siitä, mistä saa itselleen iloa.

Kamelit ja kovat miehet

Terkkoa tulee ikävä, tiedän sen jo nyt. Olen saanut tietää, etten enää syksyllä voi jatkaa täällä, ja se on tuonut uuden haikeuden täällä istumiseen. Tänään on viimeinen lauantaipäivystykseni.

Tulen myös ikävöimään täällä asioivia ihmisiä, joita olen oppinut tuntemaan. Kanta-asiakkaita, jotka olen oppinut tuntemaan. Eritoten Somaliasta kotoisin olevaa lääketieteen opiskelijaa, jonka nimeäkään en tiedä. Hän on tullut tutuksi, sillä hän tuntuu oleva täällä aina, joka päivä, aamusta iltaan. Hän on ollut ikkunani toiseen maailmaan, toiseen kulttuuriin. Olen ajatellut Afrikkaa aivan toisena todellisuutena, rinnakkaismaailmana, erillisenä kokonaisuutena, joka kuitenkin on kytköksissä omaan maailmaamme esimerkiksi tuottaen mm. lapsityövoimalla kaakaotamme.

Hän on melkoinen puhekone, jota on silti mukava kuunnella, sillä hänen juttunsa ovat niin jotain aivan uutta. Eri uskonto, eri syntyperä, eri kulttuuri, eri tavat, arvot, asenteet ja tottumukset. Tänään hän selitti pitkällisesti seesaminsiemenöljystä. Hänen intensiivisyytensä on hurjaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Voimakkaasti elehtien hän kertoi, kuinka hänellä on hieman pää kipeänä, koska ei ole muistanut laittaa öljyä siihen. Se kuulemma pitää pääkivut loitolla, sen lisäksi se auttaa pakkasta vastaan, kovettaa ihoa ja luita ja on muutenkin kaikin puolin terveellistä. Halveksien hän ihmettelee, että suomalaiset eivät käytä sitä, eivätkä myöskään syö terveellisesti. Kuulemma suomalaisilta alkaa heti vuotaa veri nenästä, jos niitä lyö naamaan, häneltä ei tule, sillä hän käyttää seesamiöljyä (en halua tietää tästä tutkimuksesta enempää, mies ei kyllä vaikuta ollenkaan tappelijalta). Iskuja voi kuulemma ottaa vastaan vaikka kuinka paljon, mutta ei tunnu missään, sillä mies on kova kuin kivi öljykäsittelyn jälkeen. "Kannattaa käyttää, silloin on kova mies". Yhdessä jalkapallo-ottelussa Venäjä-Ghana oli kuulemma venäläiseltä mennyt jalka poikki, mikä olisi ollut estettävissä seesamiöljyllä. "Ja onko minulla naamassa pakkasenpuremia, ei ole, käytän öljyä". Hän neuvoo minulle, että öljyä saa Sörnäisistä somalikaupasta isoja monen litran purkkeja. Kuulostaa hyvältä, vaikken haluakaan olla kova mies.

Hän on jo menossa pois päin, kun hän kääntyy takaisin ja innostuu: "Ja kamelin maito!" Tämä kuulostaa samanlaiselta ihmeaineelta, joka estää malarian, keltataudin, ja ties mitä. Onhan sillä terveysvaikutuksia. Tämäkin aine yhdessä kamelin lihan kanssa kuulemma mahdollistaa, että voi olla kova mies. Joku 70-vuotiaskin oli voinut mennä naimisiin 20-vuotiaan kanssa, koska oli juonut ikänsä kamelinmaitoa ja syönyt kamelinlihaa. Niitä kuulemma käytetään paljon arabimaissa, mutta erityisesti Somaliassa, Etiopiasta, Eritreasta ja Sudanistakin saattaisi löytää. "Sinä matkustelet, Somaliassa sitä saa mistä vain". Egyptistä ei kuulemma niinkään saa, koska siellä on Sahara, eikä niin paljon ruohoa kameleille syötäväksi.

Mukava mies, pidän hänestä paljon, vaikka saatan myös hieman sisäänpäin naureskella hänen ehdottomia lausuntojaan eri asioista, hän tuntuu olevan niin innostunut ja varma monesta asiasta. En myöskään tunne omakseni joitakin hänen arvostuksiaan. En halua olla kova mies, en halua neljää vaimoa, en halua elää monoteismin sääntöjen mukaan. On ajatuksia herättävää, kuinka hänen olemuksessaan on niin paljon piirteitä, joita meidän kulttuurissamme koettaisiin naisellisiksi, kuten esimerkiksi keskustelukumppanin koskettaminen puhuessa (ei tönäisten tai läimäyttäen, vaan hellemmin). Kokisin hänen olevan enemmänkin metroseksuaali kuin kova mies. Voihan tietysti olla, että hän puhuukin kovasta mieheydestä jotenkin ironisesti, eikä se asia olekaan hänelle tärkeä.

Olen kehittänyt itselleni termin "positiivinen rasisti". Monesti huomaan olevani kiinnostuneempi asioimaan muista kulttuureista tulleiden ihmisten kanssa. Tämä kenties tyydyttää jotain uteliaisuuttani ja uutuudenviehätystäni. Ja saahan keskusteluista monesti samanlaista aivojumppaa kuin matkustellessa. Omaa kulttuuria pääsee katselemaan metatasolta.

Olen välillä haaveillut Afrikkaan muuttamisesta, vaikkapa Nairobissa asumisesta, ja sieltä kautta mantereeseen tutustumisesta. Tältä pilvelta putoan kuitenkin varsin nopeasti, kun ajattelen asiaa käytännössä. Heikko turvallisuustilanne, liikkumisen vaikeus, sietämätön kuumuus, valkoisena miehenä oleminen. Kenties tyydyn Maailma kylässä -festariin, tahiniin ja Mamani Keitaan. Ja kamelinmaitoon, jos sitä joskus Suomesta saa.

Vapaapäivä

"Ah, ei muuta tänään kuin kirjastotyö illalla, työ joka tuntuu oikeastaan leikiltä." Näin ajatuksin suuntaudun päivääni. Oikeastaan siis vapaapäivä, jota on odotettu jo monta viikkoa kahden työn, opiskelun, hääsuunnitelmien, parisuhteen, kaikkien asioiden keskellä.

Vapaapäivään on suunniteltu ohjelmaa, sen huomaan pikku hiljaa, kun aamiainenkin jää kahdeksi leiväksi, kun alkaa jo mömmön laittaminen päähän. Vihreä hennatahna levittyy tasaiseksi kypäräksi rakkaan päähän, ja möhnä hieroutuu loputtoman oloisesti päänahkaa kohti. Pian on minun vuoroni, hierova levitys tuntuu ihanalta Pekka Strengin laulujen lomassa.

Vapaapäivä jatkuu pyörän kumien talkoopaikkauksella. Molempien kaksi vararengasta ovat puhjenneet, joten paikkausta on vähintään yksi per rengas. Itse asiassa mukavaa puuhaa, niin kuin moni homma kaksin. Orava alkaa sitten tiskaamaan, minä lähden asentamaan kumiani pyörään, joka on viikkokausia odotellut surkeana takavanne paljaana ensin nurin päin pihan kulmassa, sitten lähellä ovea oikein päin jonkun nostamana. Unkarilaiset rakennusmiehet syövät autossaan ja katselevat, kun käännän pyörän ympäri ja irrotan takavanteen, ja pujotan yrityksin ja erehdyksin kumit kohdalleen. Tämän kauan odotetun homman valmistuttua huomaan ajoissa tulleen joululahjani, etukumiin siistiin riviin ammutut kuusi niittiä. Tätä sitten pää vihreää möhnää valuen valkoinen muovipussi päässäni kyselen julkisivurempan miehiltä, jotka eivät tunnu tietävän asiasta mitään. Heillekin kuulemma tehty ilkivaltaa, letkut katkaistu. Onneksi jäänyt tihutyö renkaan suhteen puolitiehen, vain ulkokumi oli puhkaistunut. Orava lähtee tapaamaan ystävää, ja minä viimeistelemään hommaa. Hetken aherruksen jälkeen huomaankin jo käveleväni mömmöt ja pussit päässä Porthaninkatua alas hakemaan häneltä lainaksi avainta, jotta oma sisällejäänyt avaimeni saadaan vapautettua, ja pyöräni vihdoin käyttöön.

Vapaapäivän seuraava vaihe alkaa suihkun jälkeen. Ennen töitä olen luvannut käydä palstalla kastelemassa, ja koska nyt sinne suunnalle menen, niin miksipä ei palauttaa samalla sähködynamiikan kirjat yliopistolle. Kirjat, joita tuskin avattukaan, eipä siis ihme, että se kurssi jäi odottamaan erinomaisuutta. Niin ja palstalle mennessä tietysti viedään mukana biojätteet kompostiin, kädet loppuvat kesken, onneksi pyörässä on tangot. Ensin kohti hakaniemen kahvilaa viemään laina-avain takaisin, kirjaston kohdalla vastaan tulee veli, tulee vielä kiire. Rupattelemme hyvässä hengessä, vanhempien tilanne puheenaiheena kiristää ilmapiiriä, ja eroamme mielestäni harmittavan pälyilevinä.

Kahvilasta suunnatessani huomaan olevan jo tosi kiire. Hakaniemi-Annala-Meilahti, 40 min. Nyt ei mitään uusia reittikokeiluja, pyöräteiden etsimisiä, kukkien tuoksuttelua. Hämeentietä bussikaistaa, miksen ole mennyt sitä useamminkin. Kymmenmetrinen syy on viedä minut kumoon vähän ennen Kurvia, onneksi on ääritilanteista on kokemusta. Pyörän takarengas on aivan vinossa, se ottaa kiinni tankoihin, hurisee ja tahmaa. Reidet polttavat. Tässä sitä mennään, tahmaisella pyörällä kaikilla voimilla, aivan liian kuumasti pukeutuneena, kymmenen kiloa kirjoja selässä, kädensijassa kolme pussia biojätteitä ja kissanpaskaa.

Kirjojen vastaanottaja virkkoo iloisesti: "Luettu on! Kurssit ovat siis takana!" Minä mutisen takaisin jotain asiaan vielä palaamisesta ja kurssien kesken jäämisestä, en pahaenteisesti, mutta vailla helpotusta. Ennen pyörän satulaan paluuta takki häviää kissanpaskan seuraksi reppuun, lisäksi potkin takakumia, joka kuin ihmeen kaupalla suostuu irtoamaan tankopusustaan. Alkaa hurja ralli, vain 25 min jäljellä! Kuin tuulispäänä ratsastan läpi vaahteralehvistön, yli Intiankadun, kaivonkansikuoppaan jysäyttäen. Västäräkit lentävät alta hädissään, punaista valoa uhmataan turhaan, seuraavan uoman metallivirta lakkaa vasta myöhästyneen Mooseksen käskyyn.

Palstanaapuri kertoo vesisuihkun takaa omituisista sääilmiöistä, kylvöämme suojanneen harson oli tyhjästä ilmestynyt pyörre lennättänyt kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Harso oli matkustanut aaveen lailla matkan päähän, josta ystävällinen ukko oli sen hakenut ja mytännyt yrttipenkkiimme (miksi sinne?). Kuunellessani koitan kasvattaa kastelutehoani käyttelemällä toisella kädellä kastelukannua, mutta luovun moisesta huomatessani suihkuttavani syreeniaitaa.

Viimeisen taipaleen tunnelmia madalsivat ketjujen ja eturattaan räime ja kolina, jotka ovat tässä rumpuvaihteisessa pyörässä olleet varsin harvinaisia. Ajan taas Intiankadun luona olevaan kuoppa-ansaan, viereisen leikkikentän äidit saivat saivat pidellä lastensa korvia. Harmillista. En haluaisi kiireitä, tohotusta, kuoppiin täräyttelyä. Tuttu tunne, tätähän tämä joskus oli koko ajan, onneksi nyt vähemmän.

En ole kuin kymmenen minuuttia myöhässä töistä, ketään ei harmita. Syöksyn adrenaliinissa kirjoittamaan, kotvan keskeyttää pomo, joka valittaen joutuu ilmoittamaan, etten voi syksyllä jatkaa kirjastossa iltapäivystäjien työsuhdejärjestelyjen vuoksi. Tuskinpa tällä suurta merkitystä tulee olemaan, olemmehan kuitenkin pikapuoliin vaihtamassa maisemaa. Uudenlaisen haikeuden se kuitenkin tähän työpaikkaan toi.

Leikiltä tuntuva työ on tänään salapoliiseilua. Ihmisen fysiologia -kirja on taas jemmattu jonnekin, etsimme sitä asiakasystäväni kanssa. Uuvuttavat hyllyvälit toistensa perään turhaa työtä, tällä kertaa jemmaaja on tehnyt huolellista työtä, eikä kirja ole helposti löydettävissä. Ystäväni usuttaa minut katsomaan eräästä ryhmätyötilasta, onko kirja hänen jemmaajaksi epäilemällään henkilöllä, jota kutsuu rasistiksi. Menen luokkaan, ja olen säätävinäni tuuletinta, enkä saa juuri muuta aikaan, poistun luokasta tuntien itseni täysin naurettavaksi.

Alan tuntea erittäin fyysisesti päivän ruoka-annoksen rajoittuneen muutamaan leipään ja tahinibanaaniin. Oli tarkoitus käydä ennen töitä syömässä. Varasuunnitelmaa en huomannut tehdä, koitan löytää välin valmistella soppaa hätävara-aineista. Taju hidastuu.

Mitä Välimeren maiden meteorologit tekevät kesäisin?

Kesäisyys: +1

Julkisivuremontin pressujen takana eläessä on ulos lähtiessä aivan ilmatieteenlaitoksen sääennustuksen varassa (tai no tänäänkin oli kyseessä lähinnä mutu-tuntuma, joka tarkoittaa kolmen edellisen päivän trendin jatkuvuuden oletusta). Tänään kirjoitushetkellä säätila on tämä:

Tuorein havainto: 10.5.2008 9:50
Lämpötila 16,5 °C; paine 1019,5 hPa; kosteus 54 %; länsituulta 3 m/s; tunnin sadekertymä 0 mm; selkeää (0/8).

Eli on siis kuusi muuttujaa, jotka laitoksen mukaan määrittävät säätilan. Yleensähän ennustuksesta katsotaa, mikä on lämpötila, ja että sataako. Ehkä jopa tuulta tarkkaillaan. Edistyneempää on tarkkailla ilmanpainetta ja kosteusprosenttia, en itsekään osaa niistä oikein päätellä säätä. Lähinnä minua kiehtoo, voidaanko ilmanala redusoida näihin kuuteen ominaisuuteen. Vai onko olemassa jokin ominaisuus lisää? Olen nimittäin monesti havainnoinut, vaikka kahtena eri päivänä olisivat nämä kuusi muuttujaa suht koht samoissa arvoissa, voi ilma tuntua erilaiselta.

Olen viehättynyt poikkitieteellisistä analogioista. Perusmakujen kohdalla esimerkiksi on hiljattain saanut jo varsin laajaa tieteellistä hyväksyntää viides perusmaku, umami. Näin on myönnetty, että hyväksytyt neljä perusmakua eivät kattaneetkaan koko havaintokenttää.

Toinen mielenkiintoinen analogia tulee opiskelemastani tieteenalasta, fysiikasta. Tänä keväänä olen opiskellut mm. alkeishiukkasia ja niiden ominaisuuksia. Alkeishiukkasissa mennään atomien sisään, eli jaetaan "jakamatonta". Wikipedia sanoo: "Käsitteenä atomi on hyvin vanha. Jo Demokritos ehdotti, että kaikki koostuu atomeista ja tyhjyydestä, ja koska atomeissa ei ole tyhjyyttä, ne ovat jakamattomia, sillä ainoastaan tyhjyys voi erottaa kappaleet toisistaan. Atomit eivät kuitenkaan ole nykytiedon mukaan jakamattomia vaan koostuvat pienemmistä alkeishiukkasista." Atomeistahan yleensä tiedetään sitten, että ne koostuvat ytimestä ja elektroneista. Ytimet taas koostuvat protoneista ja neutroneista. Mutta mistäs ne sitten koostuvat? Kvarkeista. Alkeishiukkasia ovat nykytiedon mukaan kvarkit ja leptonit (esim elektronit). Ensin havaittiin kahdenlaisia kvarkkeja, ylös- ja alaskvarkkeja. Näistä koostuivat protonit ja neutronit. Harvinaisempien hiukkasten kohdalla huomattiin, että ne eivät käyttäydykään odotetusti, ne itse asiassa käyttäytyvät varsin oudosti. Tälle ominaisuudelle annettiin täten nimi "outous", ja myöhemmin havaittiin, että se johtuu hiukkasten sisältämästä outokvarkista. Tämän jälkeen nomenklatuuri lähti mielestäni aivan hanskasta ja nykyään tiedetään kuusi kvarkkia: "up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth tai top (totuus tai huippu) ja beauty tai bottom (kauneus tai pohja)" (Wikipediasta).

Miten edellinen kappale antoi esimerkkiä analogiasta säätilaan? Hmm, hyvä kysymys, taisin vain hieman innostua. Takaisin ruotuun. Oudoilla hiukkasilla on niiden outokvarkkisisällöstä riippuen outousluokitus, esim +1 (asteikko menee -3:sta +3:een). Eli samalla tavalla kuin hiukkasilla on jo aiemmin huomattu voivan olla varaus, niin niillä onkin nyt mahdollisesti myös outous. Uusi hauska määrittävä tekijä havaittiin. Outouden on säilyttävä monissa hiukkasten hajoamisissa ja prosesseissa.

Tänään kirjastoon kävellessäni hämmästyin säätilan kesäisyyttä. Tämän blogin ajatukset lähtivät liikkeelle ajatuksesta, että on vielä löytymätön säätilamuuttuja: kesäisyys. Tämä selittäisi säätilan erilaiselta tuntumisen vaikka kuusi em muuttujaa olisivat pysyneet samoina. Toisaalta voitaisiin vaihtoehtoisesti ajatella, että kesäisyys olisi kuudesta muuttujasta emergoituva suure.

En keksi kesäisyydelle mittausjärjestelyä. Lähinnä voisin ehdottaa jonkun pitkäaikaistyöttömän työllistämistä kesäisyyden kertomiseen. Hän voisi antaa asteikolla -3:sta +3:een arvionsa, miten kesäiseltä tuntuu. Voikin ehkä olla, että kesäisyys olisi korostetun kokemuksellinen suure, jolloin eksaktit mittaukset olisivatkin mahdottomia. Tällöin Sepon antama kesäisyyslukema ei myöskään ole sama kuin Annelin.

Mietin jo, kuinka sääennustukset palvelisivat paremmin, kun aamulla tarvitsisi vain katsoa netistä, mikä on päivän kesäisyyslukema. Ennustuksessa voisi olla linkki vaatetussuositukseen, esim: "+1: Ei paksuja takkeja, lyhythihainen paita ja välikauden takki riittävät" Television sääennustuksissa ainakin ennen kerrottiin usein, missä kohti Suomea sataa eniten. En oikein koskaan ymmärtänyt tällaista kilpailua, mutta nyt kotimaan matkailua voitaisiin kannustaa kertomalla, missä päin olisi kesäisintä.

Vappuus ja virallisuus

Kirjastopäivää piristää mm. seuraava puhelu:

Asiakas: "Senjanen fimmiltä päivää. Onkohan mahdollista lukea viimeisintä virallista lehteä sähköisenä?

Minä: Mistä lehdestä on siis kyse?

Asiakas: Viimeisimmästä lehdestä. Tai no edellinenkin käy.

Minä: Mutta mistä lehdestä on kyse?

Asiakas: Virallisesta lehdestä.

Minä: Minkä alan virallisesta lehdestä?

Asiakas: Siis lehdestä nimeltä "Virallinen lehti"

Minä: Ahaaa!

------

Toden totta, on olemassa lehti nimeltä "Virallinen lehti", eikä kyseessä ole Alivaltiosihteerin julkaisu, vaan erittäin virallinen lehti. Lehden kotisivuilta löytyy seuraava esittely:

"Esittely

Kolmesti viikossa ilmestyvä Virallinen lehti huolehtii lakisääteisen ilmoitusvelvoitteen täyttämisestä. Virallisen lehden päätösvalta sen omasta sisällöstä poikkeaakin kaikista muista lehdistä. Lehti joutuu julkaisemaan ne ilmoitukset, kuulutukset ja muut asiakirjat, jotka laki, asetus tai muu alempiasteinen säädös määrää julkaistavaksi Virallisessa lehdessä.

Virallinen lehti on todellinen asialehti. Se julkaisee kuulutuksia ja ilmoituksia, muttei kommentoi julkaisemaansa. Kuivakkaasta ulkoasustaan ja näennäisestä viileydestään huolimatta Virallisen lehden sisältö on tulta ja tappuraa. Se kertoo karua tarinaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Virallinen lehti kertoo asiat yleensä vasta silloin kun jollakulla menee todella huonosti tai asioihin ei saada muuten selkoa. Virallinen lehti onkin pääsääntöisesti julkaisu, jonka sivuille ei kannata pyrkiä.

Virallinen lehti on Suomen vanhin edelleen ilmestyvä lehti."

Tämän esittelyn luettuani minun täytyi vielä kerran tarkistaa yhteystiedoista, ettei kyseessä ole Alivaltiosihteerin pilasivu. Sinänsä hämmentävää tyyliä virallisimmasta mahdollisesta lehdestä. Lienee tietoinen kevennys, mutta lähinnä hämmentää, että ketä varten? Yrittääkö lehti kalastella Seiskan tai Alibin lukijoita? Sisältö on kyllä hämmentävä, ihmisiä kutsutaan nimeltä käräjille, nimellä mainiten kielletään lääkäriä harjoittamasta yksityisvastaanottoa, jne. Kuulutuksiahan nämä tietysti on, mutta kyllä Alibin lukija voisi näistä olla hyvinkin kiinnostunut.


Toinen päivää piristävä tekijä oli ovien kiinnimeno neljältä. Ovet ja ovien hallinnoija luulevat, että tänäänkin on vapunaatto, joten kirjaston on mentävä kiinni. Suloista. Luulin, että ikuista vappua vietetään vain Pohjois-Koreassa tai Ikuisen vapun aukiolla Sörkan metroaseman edessä.

"Tanskalainen malli" tuulivoiman tuotannossa

Alla oleva teksti on maturiteetti tuuliteknologian historiaa tarkastelleesta kandityöstäni.


"Tanskalainen malli" tuulivoiman tuotannossa

Tuulivoimalla on Tanskassa vuosisataiset perinteet. Tuuli on ollut niin laivojen liikuttaja kuin myös myllyjen pyörittäjä. Sähköä on tuulella tuotettu 1800-luvun lopulta lähtien. Toisen maailmansodan aikana tuulisähkö oli Tanskalle merkittävä lisäys puuttelliseen energiantuotantoon.

"Tanskalaisen mallin" katsotaan kuitenkin syntyneen vasta Johannis Juulin vuonna 1956 Tanskan Gedseriin rakentaman tuulivoimalaprototyypin myötä. Tämä "rumaksi ankanpoikaseksikin" nimetty turbiini oli suunniteltu hyödyntämään käytössä hyväksi havaittuja metodeja. Raaka-aineet valittiin lähistöltä mahdollisimman helposti hyödynnettävistä lähteistä. Esimerkiksi torni oli betoninen lähistöllä sijainneen betonitehtaan vuoksi.

Tämä "Gedserin myllyksi" nimetty turbiini oli suunniteltu nimenomaan toimintavarmaksi maksimaalisen tehontavoittelun sijaan. Se oli horisontaaliakselinen, kolmilapainen, tuulta kohti suuntautunut ja sakkaussäätöinen. Sakkaussäätö saatiin aikaan taittamalla roottorin lapojen kärjet.

Gedserin mylly osoittautui käyttöikänsä puitteissa toimintavarmaksi. Näinpä se toimi uuden tanskalaisen tuuliturbiinisukupolven airueena.

Tuuliturbiinihankkeet olivat kuitenkin jäissä 1950- ja 1960-luvuilla öljyn alhaisen hinnan vuoksi. Niinpä Gedserin myllyn merkitys alkoi tuntua vasta 1970-luvun alun öljykriisin myötä, jolloin öljyä korvaavat energiantuotantomuodot alkoivat kiinnostaa. Tanska oli öljykriisin aikaan varsin vaikeassa tilanteessa, sillä maan energiahuolto pohjautui lähes yksinomaan tuontiöljylle. Tanska ei seurannut Ranskan esimerkkiä, vaan valitsi tuontiöljyn korvaajaksi ydinvoiman sijaan tuulivoiman. Hallituksen tuella syntyi merkittävä tuuliturbiiniteollisuus, jossa Gedserin myllyn mallia kopioitiin yhä uudestaan. Näin alettiin puhua "tanskalaisesta mallista", varsinkin kyseisten turbiinien vientimarkkinoiden vahvistuessa.

"Tanskalaisen mallin" mukaisten turbiinien merkittävin markkina-alue löytyi Tanskan ulkopuolelta. Kaliforniassa nimittäin presidentti Carterin energiapolitiikka oli luonut suotuisat olosuhteet tuulivoimalle. Kalifornia nousikin 1970-luvulla ripeästi kapasiteetiltaan maailman johtavaksi tuulisähkön tuottajaksi. Suurin osa Kalifornian tuuliturbiineista oli tanskalaisia "tanskalaisen mallin" mukaan suunniteltuja voimaloita.

Tuuliturbiineja suunniteltiin Tanskan ulkopuolellakin. Yhdysvallta ja Saksa valjastivat lentokoneteollisuuden tuuliturbiinien kehittelyyn. Nämä maat lähestyivät tuulivoimalasuunnittelua aivan toisesta suunnasta kuin Johannis Juul. He arvostivat eniten tehon maksimointia, jolloin projektien lopputulokset olivat ennennäkemättömän kokoisia tuuliturbiinijättiläisiä. Nämä voimalat olivat kuitenkin toimintavarmuudeltaan toinen toistaan heikompia. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin yhdysvaltalaiset ja saksalaiset nöyrtyivät hylkäämään omat toimimattomat mallinsa ja ryhtyivät kehittämään tuuliturbiineja "tanskalaisen mallin" pohjalta.

"Tanskalaisen mallin" keskeisin nerokkuus lienee ollut sen synty alhaalta-ylös-periaatteen mukaisesti. Tanskalainen vuosisatainen tuulimyllyperinne ja käyttökokemukset saivat aikaan toimintavarman mallin. Yhdysvaltalaiset ja saksalaiset mallit edustivat ylhäältä-alas-periaatetta, jossa suurilla valtiorahoitteisilla tutkimusohjelmilla yritettiin lentokonetekniikan pohjalta kehittää toimivaa tuulivoimatekniikkaa. Tuuliturbiini on kuitenkin kantopinnoistaan huolimatta varsin erilainen kapistus lentokoneeseen nähden. Lentokoneen on toimittava kerralla ainoastaan joitakin tunteja, joidenka jälkeen se pääsee huoltoon. Tuulivoimaloiden on toimittava yhdellä huollolla tuhansia tunteja, joten toimintavarmuuden on tultava prioriteeteissa ennen tehokkuutta.

"Tanskalaisen mallin" toinen nerokas piirre oli kärsivällisyys edetä maltillisesti turbiinikokoluokissa ylöspäin. Yhdysvaltalaisissa ja saksalaisissa tutkimusohjelmissa saatettiin huonolla menestyksellä soveltaa 200 kW:n nimellisteholla toimivan voimalan mallia sellaisenaan megawattiluokan turbiineihin.

"Tanskalaisen mallin" merkitys tuulivoiman kehityksessä toisen maailmansodan jälkeen on kiistaton. Se mahdollisti tuulivoiman laajamittaisen ja luotettavan hyödyntämisen. Vasta viime vuosina on näkynyt merkkejä "tanskalaisesta mallista" irtautumisesta. Tuuliturbiinisuunnittelijoiden mielissä tämän mallin perintö toimintavarmana konseptina tulee kuitenkin säilymään pitkään.